Sen olisi ymmärtänyt, sille olisi hymyillyt ja sen olisi unohtanut, jos sosialidemokraattinen lehdistö olisi vain ennen vaalien toimittamista, vaalitaistelun aikana, hyökkäillyt aitosuomalaisten ja erikoisesti Akateemisen Karjala-Seuran kimppuun, mutta kun nuo puheet aitosuomalaisuuden äärimmäisestä taantumuksellisuudesta jatkuvat vielä vaalienkin jälkeen, niin on se seikka, johon täytyy tälläkin paikalla kiinnittää huomiota.

Vielä siihen aikaan, jolloin sosialistien ja ruotsikkojen yhteisymmärrys rajoittui ryhmä-Schaumannin ja sosialidemokraattisen puolueen ruotsinmielisen puoluesihteerin K.H. Viikin keskinäiseen myötätuntoon, vielä silloinkin olisi sos.-dem. puolue suomalaismielinen puheessa ja teossa. Harvinaista ei ollut että puolueen lehdet antoivat aitosuomalaisten pyrkimysten välttämättömyydestä varsin suopeitakin lausunnoita. Mutta kun sitten sos.-dem. puolue asetti hallituksen ja lunasti ruotsikot sen puuhia kannattamaan, niin muodostui aitosuomalaisuudesta se paha, peljättävä ja ruma peikko, jonka kimppuun sos.-demokraattien piti hyökätä yhtä innokkaasti kuin itse ruotsikkojemme. Jo siitä lähtien on aitosuomalaisuuden kimppuun sillä taholla käyty vertojaan hakevalla innolla. Silloin keksittiinkin, että aitosuomalaisuus on fascismia, taantumuksellisuutta, chauvinismia y.m.s., jotka sanat tehoavat erinomaisen hyvin siihen lukijakuntaan, jonka ainoana hengenravintona vasemmistolehdet ovat. Mutta ei yksin tämä poliittinen liittokumppanuus vaatinut aitosuomalaisuutta parjattavaksi, yhtä tärkeää oli saada sopiva keino pohjan riistämiseksi niiltä oikeutetuilta syytöksiltä, joita aitosuomalaiselta taholta kohdistettiin eräisiin sosialistihallituksen toimenpiteisiin suomalaisuuskysymyksissä. Suomalainen työmies ei olisi sulattanut hallituksen peräänantavaisuutta ruotsalaisten etuoikeuksien säilyttämisessä, mutta silloin taitavan vastahyökkäyksen avulla suomenmielisyys tehtiin fascismiksi ja jokaisen oikeauskoisen sosialistin myötätunto aitosuomalaisuutta kohtaan sen suomalaista työmiestä tyydyttävien vaatimusten esittäjänä heti hävisi.

Olkoon tämä sillänsä, ennen vaaleja on puolue jos toinenkin turvautunut vähemmän asiallisiin ja oikeisiin keinoihin, mutta kun vielä vaalien jälkeenkin ratkutetaan virttä aitosuomalaisuuden fascistisuudesta, niin tämä puhe osoittaa halua valheiden esittämiseen vastoin parempaa tietoa. Aitosuomalaisuus ei ole yhteiskunnallinen liike, sen kannattajiin lukeutuu valtiollisilta mielipiteiltään vanhoillisia ja vapaamielisiä, jälkimmäisiä huomattavasti enemmän kuin edellisiä.

Erikoisesti Akateemista Karjala-Seuraa on vasemmiston taholla väitetty mustimmaksi fascistipesäksi. Sitä käsitystähän on ensi sijassa vasemmalla armon löytänyt järjestö Itsenäisyyden Liitto kirjavissa julkaisuissaan ja suullisessa puheessa levittänyt. Mutta se puhe luonnollisesti on kukkoa. A.K.-S. on suomalaiskansallinen ylioppilasjärjestö, joka sääntöjensä mukaan työskentelee m.m. kansamme eheyttämiseksi suomalaiskansallisella pohjalla. Ja tämä kansan eheyttämisohjelma ei suinkaan ole lainattu I.L:ltä, niinkuin räikköset väittävät, se on esitetty A.K.-S:ssä jo ennen I.L:n perustamista. Lukekaa Suomen Heimosta v. 1924 maisteri Niilo Kärjen kirjoitus, jossa erikoisesti korostettiin yhteiskunnallisten kysymysten käsittelynalaiseksi ottamista A.K.-S:ssä ja A.K.-S:n velvollisuutta koettaa toimia siihen suuntaan, että työväestö ja sivistyneistö saataisiin lähenemään toisiaan. Se kirjoitus lienee antanut räikkösille osviitat paljon reklaameerattuun kansan eheyttämiseensä.

Niille piireille, jotka A.K.-S:n taantumuksellisuudesta vaahto suussa puhuvat, olisi kenties huvittavaa tietää, että A.K.-S:ssä on laaja tri Yrjö O. Ruuthin edustaman valtiososialismin kannattajajoukko. Se osaltaan todistaa sen seikan, että A.K.-S. ei voi olla mikään taantumuksellinen seura, koska siinä voi olla jäseniä, joiden mielipiteet vapaamielisyydestä eivät varmastikaan jätä toivomisen varaa. Mutta se osoittaa vain sen, että vapaamielisyys ja kansallismielisyys ovat helposti ja huokeasti yhdistettävät asiat.

Vaikka ei sillä: A.K.-S:ssä on myöskin poliittisilta mielipiteiltään oikeauskoisia oikeistolaisia. Ja mikä parasta: nämä oikeistolaiset ja nämä vasemmistolaiset viihtyvät sangen hyvin keskenään seurassa eikä vielä tähän mennessä ole puoluepoliittisista asioista riidelty, tuskin tullaan vastakaan riitelemään. Sillä suurin osa seuran jäseniä sentään on ulkopuolella nykyisiä suomalaisia ja epäsuomalaisia puolueitamme, joten sellaisten parissa ei puoluepukarit pääse rienaamaan.

Siirtyäksemme vaalien tuloksiin, niin täytyy meidän murheella myöntää, että n.k. suomalaiset porvaripuolueet eivät saaneet enemmistöä eduskuntaan. Jos sellainen olisi saatu, olisi ollut edellytykset aitosuomalaisen hallituksen luomiseksi; toinen asia sitten on, olisiko sellainen saatu aikaan. Ja kysymys olisi tällöin tullut siitä, olisiko kokoomuspuolue voinut asettua sen maalaisliittolaisen ohjelman taakse, jonka pohjalla yksin aitosuomalainen hallitus olisi voitu rakentaa. Se on kysymys, johon ei asiain näin ollen tarvitse vastata.

Nyt on tilanne suunnilleen samanlainen kuin vaaleja ennenkin. Mutta kuukausien mittaan tuntuu sosialidemokraattien halu keltaisessa linnassa asumaan ja eritoten tyytyväisyys ruotsikkotukijaan vähenemistään vähenevän. Uudet hallitusryhmitykset ovat odotettavissa. Ja tässä rohkenemme oman vaatimattoman mielipiteemme lausua, niin on se tämä: muodostettakoon kokoomushallitus, jonka takana ovat maalaisliitto, sosialidemokraatit ja edistysmieliset. Siitä olisi se hyöty, että ensiksikin ruotsalais-sosialistinen yhteisrintama kestämättömänä murtuisi, kuten murtua pitääkin ja hallituksessa alkaisivat suomalaisuudelle suopeammat tuulet puhallella, ehkä vallan aitosuomalaiset, ja toiseksi tuollainen hallituskokoomus huomattavasti edistäisi kansan eheyttämistä suomalais-kansallisissa merkeissä. Tällaisesta ratkaisusta ei kenenkään suomalaisen tarvitsisi olla nyreissään, se olisi huomattava voitto nykyisestä totta tosiaankin häpeällisestä tilanteesta, häpeällisestä suomalaiselle kansalle kokonaisuudessaan yhtä hyvin kuin sosialidemokraattiselle puolueellekin.