10.12.1958 radiossa

YÖPAKKASTEN ALETTUA

Muistan pääministeriajaltani, että kun jokin poliittinen ratkaisu tai julkisessa sanassa esitetty mielipide, jolla näytti olevan laajempaa kantavuutta, ei miellyttänyt presidentti J. K. Paasikiveä sen vuoksi, että se oli omiaan vaarantamaan hänen ulkopolitiikkaansa, hän tuimalla tavallaan lausui: "Jos tämä asia ei pian selvene, minä menen radioon ja pidän puheen." Hänen ei kuitenkaan tarvinnut koskaan panna uhkaustaan täytäntöön. Olen huonommassa asemassa kuin kunnioitettu edeltäjäni siinä, että minun täytyy varta vasten puhua Suomen ulkopoliittisesta asemasta.

On tavallaan masentavaa, että on uudelleen palattava siihen aiheeseen, joka oli vallitsevana presidentti Paasikiven puheissa syksystä 1944 lähtien. Kun hän sotien päätyttyä kävi määrätietoisesti ja rohkeasti johtamaan Suomen pois laakson pohjasta -- laakson, joka oli syvä kuin rotko -- lainatakseni Paasikiven käyttämää kuvaa, hän otti lähtökohdakseen vanhan totuuden, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä, mistä hän omassa kohtalossamme näki kouraantuntuvan esimerkin. Toisena -- yhtä tärkeänä -- lähtökohtana olivat hänelle englantilaisen historioitsijan Macaulayn sanat: "Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen."

Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea vallitseva kysymys maamme suhde itäiseen naapuriimme Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, josta kansamme tulevaisuus riippuu. Onnettomien sotien jälkeen vaaditaan koko asenteemme muuttumista Neuvostoliittoon, niin että Neuvostoliitto saadaan vakuuttuneeksi koko Suomen kansan vilpittömästä pyrkimyksestä pysyviin ystävällisiin suhteisiin ja luottamukselliseen yhteistyöhön maittemme välillä. "Meidän ulkopolitiikkamme ei saa koskaan tulevaisuudessa mennä Neuvostoliittoa vastaan, ja tästä lujasta kannastamme meidän täytyy saada itäinen naapurimme vakuuttuneeksi." Tässä on Paasikiven linja lyhyesti hänen omilla sanoillaan esitettynä.

Paasikiven toiminta Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävyyden luomiseksi tähtäsi historiallisten olosuhteiden synnyttämän epäluuloisuuden poistamiseen. "Neuvostoliiton epäluulo meitä kohtaan on Suomelle erikoisen vaarallinen", lausui Paasikivi v. 1945 ja jatkoi: "Mahtava Neuvostoliitto ei tietenkään pelkää Suomea, mutta elintärkeää meille on saada Neuvostoliitto luottamaan Suomen poliittiseen johtoon ja kansaan sekä vakuuttumaan siitä, ettei Suomi osallistu mihinkään salahankkeisiin Neuvostoliittoa vastaan." Epäluulon hälveneminen on edellytys keskinäisen luottamuksen syntymiselle. Mutta keskinäinen luottamus on kaksipuolinen suhde. Ei riitä, että me ilmaisemme oman luottamuksemme naapuriimme ja vakuutamme rehellisyytemme perusteella olevamme naapurimme luottamuksen arvoisia, "sillä kaikukoon virallinen ulkopoliittinen ohjelma miten kauniilta tahansa, naapurien silmät seuraavat, mitä tapahtuu kansainvälisen yhteistoiminnan rinnalla kunkin eri valtion omassa kodissa", kuten Paasikivi lausui v. 1947. Tämä mukaisesti Paasikivi kaikissa ratkaisuissaan otti huomioon, mikä oli omiaan vahvistamaan Neuvostoliitossa hyvin oraalle noussutta luottamusta Suomea kohtaan. Hän tiesi, että uudelle poliittiselle linjalle ei kykenisi takaamaan menestymistä yksin se, että me sitä tahdoimme. Se ei voinut rakentua yksinomaan siihen, miten me asioita arvostelimme ja mitä me teoillamme tarkoitimme. Uusi linja kävi mahdolliseksi ainoastaan sillä edellytyksellä, että toinen osapuoli oppi luottamaan meidän rehelliseen tarkoitukseemme ja meidän tekoihimme. Hävityn sodan jälkeen meidän oli hankittava naapurimme luottamus. Se oli raskas läksy meille suomalaisille.

Monesta syystä on kansallemme usein ollut vaikeaa omaksua poliittiseen realismiin perustuvaa ulkopoliittista ajattelutapaa, mutta välirauhan tultua v. 1944 olivat asiamme joutuneet siihen tilaan, että Suomen kansa hyväksyi uuden ulkopoliittisen suuntauksen, ja sen mukaisesti ryhdyttiin valtakunnan suhteita Neuvostoliittoon rakentamaan. Vaikeaa oli käden käänteessä muuttaa vuosikymmenien aikana juurtuneita käsityksiä. Erityisesti vuosien 1945 ja 1946 vaihteessa Paasikiven hallitus joutui vastatuuleen sekä eduskuntapiireissä että verraten yleistä kansalaismielipidettä kuvastelevassa julkisessa sanassa. Hallituksen päämiehen oli pakko selvin ja suorin sanoin puolustaa politiikkaansa. "Kyllä me voimme hyvin helposti viedä sen lopunkin, mitä meillä on, turmioon, mutta nykyinen hallitus ei ole mukana sitä turmioon viemässä, vaan silloin täytyy tulla toinen hallitus", kuuluivat Paasikiven sanat helmikuussa 1946.

Näin taas päästiin eteenpäin. Neuvostoliiton luottamus politiikkaamme kohtaan kasvoi. Vuonna 1948 solmittiin ystävyys- ja avunantosopimus. Lyhytaikaisen välien viilenemisen jälkeen alkoi varsinaisesti 1950-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton luottamuksellisen yhteistyön kausi, joka on vastannut molempien maiden etuja ja joka on omalle maallemme tuonut niin hyödyllisiä tuloksia. Kauppavaihto on vuosi vuodelta laajentunut, sivistykselliset suhteet ovat vilkastuneet, keskinäinen luottamus ja ymmärtämys on vahvistunut. Johtavien poliitikkojen vierailut ja eri kansalaisryhmien tutustuminen naapurimaan oloihin ovat lähentäneet kansoja ja niiden johtomiehiä toisiinsa. Pian päättyvän vuosikymmenen aikana on maailma elänyt monia uhkaavia kriisejä, mutta Suomi on ulkopolitiikkansa ansiosta ollut kriisien vaikutusten ja kriisitunnelmien ulottumattomissa. Tämä meidän erikoisasemamme on vuosien mittaan herättänyt ulkomailla arvonantoa. Usein on kunnioittavasti puhuttu pienestä pohjoisesta kansasta, joka viisautensa ja hyvien hermojensa ansiosta on kyennyt omin avuin rakentamaan itselleen turvatun puolueettoman aseman suurvallan naapurina. Muutama päivä sitten luin erään Länsi-Euroopan johtavan valtiomiehen Suomen edustajalle maastamme antaman lausunnon. Tämä valtiomies sanoi jatkuvaa kunnioitusta tuntien seuranneensa Suomen idänpolitiikassaan osoittamaa vaistoa ja taitoa, jossa suhteessa Suomi tarjosi ja yhä tarjoaa hyvän esimerkin muulle maailmalle. Vaikka ulkopolitiikkamme arkipäivässä menneinä vuosina joskus esiintyi kotimaisia säröjä, niin tänään tuntuvat nuo rauhalliset, ulkomaisten suhteiden kannalta turvalliset vuodet kuin kauniilta idylliltä.

Ulkopolitiikkamme menestyksen kruununa on pidettävä Porkkalan vuokra-alueen palauttamista. Tyytyväisyys maassa oli yleinen ja ulkomaisten ystäviemme ilo saavutuksestamme oli vilpitön.

Mutta jonkin aikaa Porkkalan palauttamisen jälkeen alkoi maassa merkillinen ja mitä suurimmassa määrin odottamaton vastavaikutus. Se tuli erityisesti esille julkaisutoiminnassa. Alkoi ilmestyä `muistelmia` ja `tutkimuksia`, joista myytiin jättiläispainoksia. Osa lehdistöä sai uutispalvelussaan Neuvostoliiton vastaisen sävyn ja samantapaista tuli esille myös monien lehtien omissa kannanotoissa.

Tässä yhteydessä on otettava huomioon kaksi seikkaa. Julkaisutoimintamme on tapahtunut lain rajoissa, sananvapautemme turvin. Se on tietenkin kiistämätön tosiasia. Mutta me olemme ystävyys- ja avunantosopimuksessa turvanneet itsellemme arvokkaan poliittisen oikeuden pysyä erillämme suurvaltojen eturistiriidoista, mihin puolueettomuuspolitiikkamme nojaa. Tämä tietää toiselta puolen velvollisuutta puolueettomaan, objektiiviseen asennoitumiseen suurvaltojen eturistiriidoissa tai kannanmäärittelystä pidättymiseen. Valtion vastuunalainen johto ei voi noudattaa v:n 1948 sopimuksen edellyttämää ulkopolitiikkaa, jollei sillä ole takanaan yleisen mielipiteen tuki. Velvoitus, josta edellä puhuin, ei tietenkään kohdistu siihen ideologiseen taisteluun, jota maailmassa käydään. Me seisomme oman demokratiamme takana.

Toinen näkökohta, jota ei ole varaa sivuuttaa, on se, että Neuvostoliitossa ei ole viime vuosien aikana julkaistu Suomea kohtaan vihamielisiä kirjoituksia tai kirjoja. Siitä Neuvostoliiton johtomiehet meille viime kesän vierailuni aikana puhuivat ja siten tahtoivat korostaa sitä mielipahaa, mitä he tunsivat suomalaisen julkaisutoiminnan johdosta. Saimme selvän kuvan, kuinka tärkeänä tätä asiaa Neuvostoliitossa pidetään. Se huomautus, jonka pääministeri Hrustsev pitämässään puheessa tästä asiasta esitti, oli vakavasti otettava kannanmäärittely. Vastatessani puheeseen puolustin meitä sanomalla, että valitettavasti tuollaista julkaisutoimintaa on harjoitettu, mutta  se on vain pintakuohua, jonka ystävällisten suhteiden vahvistuminen poistaa. Sanojeni vaikutus Neuvostoliitossa ei varmaankaan ollut suuri, sillä pian tuli siellä tunnetuksi, että esittämääni puolustelua pidettiin täällä kotimaassa eräillä tahoilla tuomittavana. Olisi näet pitänyt kieltää päivänselvät tosiasiat.

Samantapaista vastavaikutusta ilmeni viimekesäisten Moskovassa käytyjen menestyksellisten neuvottelujen jälkeen. On esitetty tunnepitoisesti väritettyjä väitteitä, joissa on aliarvioitu saavutettuja merkittäviä tuloksia. Minun on pakko lausua -- huolellisesti punnittuani jokaista sanaani -- että viime aikoina on Suomessa monella eri tavalla nakerrettu pohjaa siltä hyvän naapuruuden luottamuksen ja hyvän tahdon politiikalta, joka on saatu rakennetuksi Suomen ja Neuvostoliiton välille.

Olen suurta levottomuutta tuntien seurannut näitä ilmiöitä. Lukuun ottamatta eräissä lausunnoissa esille tuotua avointa vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan ei niistä yksikään sinänsä olisi varsin merkittävä, mutta yhdessä ne ovat paha rasitus ulkopolitiikallemme. Mieleeni on viime aikoina usein noussut lause Friedrich Sieburgin verrattomasta kansanpsykologisesta teoksesta `Onko Jumala ranskalainen?` Sieburg kirjoittaa: "Ranskalainen ompelijatar maksaisi kokonaisen omaisuuden salaisuudesta osata kohdella asiakastaan huonosti ja kuitenkin myydä hänelle leningin."

Neuvostoliiton Suomea kohtaan tunteman luottamuksen väheneminen olisi jo sellaisenaan meille vahingollista, mutta silloin kun kansainvälinen tilanne osoittaa pelottavia huononemisen merkkejä, on Neuvostoliiton luottamuksen puute meille erittäin vakava asia. Paasikivellä oli tapana todistella, että "Venäjän valtakunnan etu Suomeen nähden on aina ollut sotilaallinen. -- -- Taloudellisesti ja sivistyksellisesti suurella Neuvostoliitolla ei ole täällä paljon saavutettavissa. -- -- Sotilaallinen intressi, joka Venäjällä on ollut Suomeen nähden, on aina käynyt ilmi Suomen historiassa." Pian päättyvän vuoden loppupuolella on tilanne Euroopassa erittäin vakavasti kiristynyt ja helposti nähtävissä olevat merkit osoittavat meille, että ensi vuonna voidaan samantapaisen kehityksen odottaa jatkuvan. Vaikuttaa siltä, kuin sodanuhalla varatut voimakentät olisivat siirtymässä lähemmäs rajojamme. Kansallinen etumme vaatii, että meidän on kyettävä palauttamaan suhteemme Neuvostoliittoon samalle luottamuksen pohjalle, millä ne olivat esim. Porkkalan sopimuksen ja viime kesän neuvottelujen aikana.

Me Suomessa olemme koko syksyn ajan seuranneet niitä merkkejä, jotka ovat ilmentäneet Neuvostoliiton luottamuksenpuutetta Suomea kohtaan. Jo syyskuussa poistui Helsingistä Neuvostoliiton suurlähettiläs. Kaupalliset suhteet ovat syksyn mittaan huonontuneet. Valitettavat ilmiöt ovat olleet ainakin johtopaikoilla yleisesti tunnettuja, mutta ne, jotka ovat katsoneet, että huolestuttavasta kehityksestä on saatava avoimesti puhua, koska siten mm. on helpompi aikanaan saada suhteet uudelleen normaaleiksi, on leimattu kriisin synnyttäjiksi ja maan asian pettäjiksi. Tämä ei ole meillä uutta, samaahan tapahtui viime sodan loppuvaiheissa. Vaikeina aikoina yleensä ne, jotka eivät suostu sulkemaan silmiään tosiasioilta, saavat osakseen säälimättömän arvostelun. Toisaalta laajat rauhalliset kansalaispiirit eivät ole huomanneet mitään epätavallista, ulkopoliittisen kriisin olemassaolosta puhumattakaan, koska se ei vielä ole suurestikaan vaikuttanut jokapäiväiseen elämänmenoon. Näille piireille puheeni saattaa tulla yllätyksenä. Mutta vaikeudet on torjuttava, ennen kuin ne pääsevät koskettamaan kansamme elinhermoa.

Kysytään yleisesti, onko Neuvostoliitolla ollut aihetta epäluuloon Suomea ja sen hallitusta kohtaan. Yleensä on uhkarohkeaa ja turhaa mennä arvailemaan ja arvioimaan, tuomitsemaan tai hyväksymään jonkin vieraan valtakunnan toiminnan vaikuttimia. Niitähän ei sivullinen voi koskaan kokonaan tuntea. Mitään epäilystä ei voi millään ilmansuunnalla olla siitä, että niin kauan kuin olen tasavallan presidenttinä, tulen käyttämään presidentille valtiosäännön mukaan kuuluvia valtaoikeuksia niin, että Suomen ulkopoliittinen suuntaus ei muutu. Tiedän myös, että nyt eroa pyytänyt hallitus ei ole tehnyt päätöksiä, joiden tarkoituksena olisi ollut aikaansaada muutoksia ulkopolitiikassamme. Mutta kun naapurimme kenties muiden maassamme havaitsemiensa ilmiöiden johdosta, joista eräitä edellä esitin, ei enää tunne täyttä luottamusta vilpittömyyteemme eivätkä meidän viralliset vakuuttelumme ole auttaneet, niin kyseessä on tosiseikka, jota asioiden salaaminen ja niiden merkityksen kieltäminen ei tee olemattomaksi. Meidän ratkaistavaksemme jää, mitä johtopäätöksiä me tästä teemme.

Meille on annettu monissa länsimaiden lehdissä ja muutenkin hyviä neuvoja, mitä meidän tulisi tehdä. Meille on luvattu apua ja tukea -- niin kuin on tapana sanoa -- pahan päivän varalle. Neuvojen antajille pyydämme kuitenkin huomauttaa, että meidän on loppujen lopuksi itse ja omin voimin hoidettava ulkopolitiikkaamme. Niin me olemme tehneet tähän saakka ja niin teemme vastakin. Se seikka juuri, että me omin avuin olemme hoitaneet arkaluonteiset ulkopoliittiset suhteemme sodan jälkeen, on antanut meille ulkomaiden tunnustuksen. Tietenkin me tarvitsemme kaiken henkisen myötätunnon ja kaiken poliittisten spekulaatioiden ulkopuolella olevan taloudellisen avun, jonka voimme saada, ja me maksamme lainamme takaisin viimeistä penniä myöten. Mutta meidän poliittinen asemamme on pysyvästi määrätty. Jokaisen ulkopuolisen puuttumisen siihen -- kuinka hyvää tarkoittavan tahansa -- tulemme torjumaan, koska se olisi meille vahingoksi. Olen eräille ulkomaalaisille lehtimiehille sanonut, että minkään maan ei pitäisi toivoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden huononemista. Siitä ei näet olisi mitään asiallista vahinkoa Neuvostoliitolle, siitä ei olisi hyötyä millekään vieraalle valtiolle, eikä se auttaisi vähimmässäkään määrin Suomea, vaan päinvastoin.

Mutta tarvitseeko meidän kiinnittää huomiota Neuvostoliiton kannanottoihin ja sen ehkä tuntemaan luottamuksenpuutteeseen? Suomi on itsenäinen valtio, sillä on oikeus ja velvollisuus hoitaa omat sisäiset asiansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämän toteamuksen pohjalla on päädytty niinkin dramaattiseen sanontaan, että Suomi käy nyt uutta itsenäisyystaistelua. On turhaa väitellä tästä asiasta, koska Suomella on täysi oikeus hoitaa omat asiansa niin kuin se parhaaksi näkee. Mutta nykyisenä aikakautena ei edes toisen luokan suurvalloilla ole mahdollisuutta jättää huomioon ottamatta maailman poliittista todellisuutta. Jos siis vain puhumme oikeudestamme, niin mikään ei voi estää meitä elämästä maassamme kuten lystäämme, mutta meidän on silloin varauduttava kantamaan tekojemme seuraukset. Minulla on tätä kirjoittaessani edessäni linnan kirjastosta ottamani J. V. Snellmanin elämäkerta. Siitä on Paasikivi persoonallisella alleviivaustavallaan erottanut seuraavat Snellmanin sanat: "Täällä esiintyy suuria poliitikkoja, jotka näyttävät luulevan, että poliittinen oikeutus on sama kuin ovela todistelu kihlakunnan oikeudessa." Tämä on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten, mutta aivan kuin näitä päiviä varten.

Se, joka saa maassamme aikaan todellisen ja rehellisen yksimielisyyden realistisen ulkopolitiikan suhteen, rakentaa pohjan niin suurelle liikkumisvapaudelle kuin se vallitsevissa oloissa on mahdollista. Tällöin on pidettävä mielessä myös tärkeät kaupalliset ja sivistykselliset etumme lännessä ja erityisesti skandinaavisiin veljesmaihin ylläpitämämme suhteet, joilla rauhan säilyttämiseksi Pohjois-Euroopassa on myös tiettyjä poliittisia aspekteja. Kuta luottamuksellisemmat suhteet meillä on itään, sitä paremmat edellytykset meillä on hyödyllisen vuorovaikutuksen lisäämiseen pohjolassa.

Professori Puntila on todennut pitämässään mielenkiintoisessa esitelmässä, että neuvostodiplomatia ei ole loukannut kansainvälistä käytäntöä, mutta passiivisuudellaan saattanut maittemme väliset suhteet `seisovaan veteen`. Neuvostoliitto ei tosiaan ole sekaantunut Suomen sisäisiin asioihin, mutta oman toimintavapautensa piirissä se on osoittanut käsityksensä, mitä oikeutta siltä ei voitane kieltää. Nyt ei täällä käydä taistelua itsenäisyydestämme, se näet ei ole uhattuna. Jos välttämättä täytyy käyttää taistelu-sanaa, niin tämä on taistelua siitä, kykenemmekö poliittisessa käytännössä säilyttämään sen luottamuksen, jolle Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyyden politiikka rakentuu. Kansallinen etumme vaatii, että tämä tulos saavutetaan. Kansallisen etumme ympärille pitää saada kootuksi koko kansa.

Suomen suhde itäiseen naapuriin on meidän kohtalonkysymyksemme, on ollut aina ja tulee aina olemaan. Suomi on ollut lännen poliittinen ja sotilaallinen eteen työnnetty tukikohta satojen vuosien ajan. Se on merkinnyt meille hävittäviä sotia vuosisatojen mittaan ja hävittyjä sotia 250 viime vuoden aikana. Anjalan miehet koettivat luoda yhteistoimintaan perustuvan rauhantilan Suomen ja Venäjän välille. He saivat maksaa yrityksensä hengellään tai vankeudella tai maanpaolla. Vuoden 1944 jälkeen on laajalle levinnyt vakaumus luonut edellytykset pysyvän rauhanpolitiikan, pysyvän ystävyyden aikaansaamiseen läntiseen sivistyspiiriin kuuluvan Suomen ja sen itäisen naapurin välille. Kansamme laajoissa kerroksissa on vuosien mittaan iloittu siitä voimakkaasta myönteisestä kehityksestä, joka on seurannut Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyspyrkimyksiä. Ei ole varmaankaan vaikeaa ymmärtää, kuinka syvää tyydytystä olen tällaisen kehityksen johdosta tuntenut. Kuten aluksi sanoin, minusta on masentavaa, että nyt täytyy uudelleen aloittaa sama todistelu kansallisten etujemme vaatiman ystävyyspolitiikan puolesta kuin 1940-luvun lopulla. Kun unohdettiin pääsääntö: ulkopolitiikka kulkee aina sisäpolitiikan edellä, syntyi valitettava ja vahingollinen katkeama Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, joiden täytyy aina rakentua avoimeen vilpittömyyteen ja rehellisyyteen, ei vain ulkopolitiikassa ja virallisissa julkilausumissa vaan kaikessa siinä, missä kansalaismielipide tulee ilmaistuksi.

Viime viikkoina ovat mielipidettä edustavat ja muovaavat julkaisut palanneet kymmenen vuotta vanhoihin väitteisiin, että Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä ajavat henkilöt ovat muka pelkureita ja nöyristelijöitä, jollakin tavoin epäsuomalaisia. Nuo syytökset katosivat julkisesta kielenkäytöstä jo 1950-luvulla. Ne ovat yhtä vääriä nyt kuin silloin. Näyttää päinvastoin olevan niin, että todellista rohkeutta ja poliittista ryhdikkyyttä vaaditaan niiltä, jotka avoimesti työskentelevät Paasikiven linjan puolesta ja tekevät sen silloinkin, kun sillä ei ole tungosta, niin kuin hyvinä päivinä on ollut.

Meidän suomalaisten tulee kaikessa toiminnassamme hellittämättä varjella vapauttamme ja itsenäisyyttämme, työskennellä maamme kansallisten etujen puolesta, pitää lujasti kiinni oman maan parhaasta, sanalla sanoen olla hyviä suomalaisia patriootteja. Meidän täytyy rakastaa ja rakentaa omaa kansanvaltaista valtio- ja yhteiskuntajärjestystämme, omaa vapaata demokratiaamme. Se ei ole ristiriidassa hyvän naapuruuden politiikan kanssa. Päinvastoin, vain hyvän naapuruuden pohjalta lähtien voimme saavuttaa pysyviä tuloksia suomalaiselle politiikalle maan itsenäisyyden turvaamiseksi ja rauhan varjelemiseksi. Tämän katsomustavan taakse toivon koko kansan yksimielisyyttä, sillä se on turvatun tulevaisuutemme paras tae.