Vielä sairaalalaitoksemme kriisistä

Maalaiskuntien Liiton äskettäin pidetyillä kunnallispäivillä käsiteltiin useassakin puheenvuorossa kuntien taloudellista asemaa, tarkemmin sanottuna kuntien taloudellista ahdinkotilaa. Mikäli siihen etsittiin syyllistä, niin katseet tuntuivat kohdistuvan valtiovaltaan. Sitä varmaan tarkoitettiin, kun mainittiin, että valtion menot olivat seitsemässä vuodessa 1959-1966 kasvaneet 102 prosentilla, mutta kuntien menot peräti 124 prosentilla. Totuus ei tietenkään tule esille näin ylisummaan heitetyistä luvuista, sillä tarpeen olisi nousun yksilöinti. Mutta vaikka prosenttien antaman kuvan täsmällisyys voidaankin kiistää, niin suunta on selvä: valtio on rasittanut kuntia lisämenoilla enemmän kuin itseään.

    Kipeimmäksi kohdaksi kunnan lisääntyneitä rasituksia pohdittaessa on havaittu ja havaittiin tässäkin kokouksessa kuntien terveydenhuoltomenojen nousu. Kymmenvuotiskauden aikana 1955-1966 kuntien terveydenhuoltomenot kasvoivat nelinkertaisiksi ja niihin omana ryhmänään kuuluvat sairaalamenot kohosivat samana aikana viisinkertaisiksi. Tämä on ollut päätähuimaavaa vauhtia, mutta nousu ei suinkaan lopu tähän. Monilta kunnilta on niiden osuus keskussairaaloiden rakennuskustannuksista vielä maksamatta ja käyttökustannusten aiheuttama rasitus tulee vuosittain kasvamaan.

    Asiat ovat silloin todella surkeassa jamassa, kun eräskin maalaiskunta on viime vuonna saanut maksaa 7,5 penniä jokaista veroäyriä kohti sairaalakustannustensa peittämiseksi. Miltei samaa luokkaa ovat olleet muutamien muidenkin kuntien sairaalamenot. Eihän tällaista mikään voi pitemmän päälle kestää, joten ei ole ihme, jos syntipukkia etsitään.

    Sairaalalaitoksen laajentaminen yli taloudellisen kantokykymme on osaltaan valtion vika, osaltaan kunnallismiesten omaa syytä. Kirjoitimme viime vuoden marraskuun lopulla sairaalalaitoksemme suuresta kriisistä ja siinä lainasimme eräiden sairaalamenoihin tuskastuneiden kunnallismiesten sanat: "lähdimme keskussairaalatouhuun suurella innolla; emme ehkä tienneet, ja emme pystyneet näkemään, mitä tämä tuo mukanaan". On tietenkin totta, että kunnanmiehet yleensäkään eivät ole olleet selvillä intonsa seurauksista, kun he ovat painostaneet lääkintöhallitusta, ministereitä, kansanedustajiaan ja kaikkia, joiden korviin sana saattoi kantaa, että alueen keskussairaala on rakennettava ja mahdollisimman pian. Niin se on ollut aina. Puutteita on ja ne pitää saada korjatuiksi. Silloin ei oman innon ja keskinäisen kilpailun hurmassa ehditä ajatella, mitä tämä kaikki maksaa ja kuka tämän kaiken maksaa. Kun sitten upea sairaala on omistajan ylpeydeksi vihitty ja valtio alkaa lähetellä laskuja aluksi perustamismenojen maksamiseksi ja sitten käyttötalousmenoista, niin intoa hehkuneiden kunnallismiesten on pakko sanoa: "emme pystyneet näkemään, mitä tämä tuo mukanaan".

    Mutta pääasiallinen syy sairaalalaitoksemme kasvamiseen yli taloudellisten mahdollisuuksiemme rajojen on sittenkin valtiovallassa, sen viranomaisissa. Miten raskas vastuu jakaantuu lääkintöhallituksen, sisäasiainministeriön, valtiovarainministeriön, valtioneuvoston ja eduskunnan välillä, sitä ei voida ratkaista. Jokaisella tässä mainitulla viranomaisella on oma hyväksyttävissä oleva selityksensä ja oma anteeksiantamaton syynsä.

    Tarkastelemme lääkintöhallituksen osuutta. Lääkintöhallituksen tehtävänä on "johtaa, valvoa ja kehittää maan terveyden- ja sairaanhoitoa". Uskotun tehtävän täyttämiseksi lääkintöhallituksen tietenkin tulee huolehtia siitä, että ajanmukaisia sairaaloita on tarvetta vastaavasti olemassa. Lääkintöhallituksen tulee laatia kokonaissuunnitelma maan sairaalalaitoksen kehittämiseksi ja sen tulee - niin käsitetään - antaa ammattivirastona tukensa jokaiselle hankkeelle, jonka tarkoituksena on sairaalaolojemme kehittäminen. Sitävastoin - niin on katsottu - lääkintöhallituksen asiana ei ole huolehtia siitä, mitä tämä maksaa ja kuka sen jaksaa maksaa nyt ja tulevaisuudessa

    Lääkintöhallitus on kunnallismiesten hyvällä tuella johtanut asiat siihen, että meillä on sairaalalaitoksen alalla viime vuosina ollut menojen kokonaiskasvu viisi kertaa suurempi kuin kansantulon nousu samaan aikaan. Hajonta on niin valtava, että pää tulee vetävän käteen. Se on jo tullut.

    Yhtenä syynä sairaalalaitoksen alalla syntyneeseen taloudelliseen umpikujaan on mm. lääkäreiden taholta esitetty, että lääkintöhallitus on kokonaan laiminlyönyt halpojen sairaanhoitokotien perustamisen. Niiden rakentaminen ja ylläpitäminen olisi verraten halpaa ja ne täyttäisivät kohtuulliset sairaanhoidolliset vaatimukset. Ei-ammattimiehellekin on selvää, että tällainen käsitys on asiallisesti katsoen lujalla pohjalla.

    Mutta kalliit sairaalat on rakennettu ja niitä rakennetaan parasta aikaa. Ne on pidettävä käynnissä. Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja professori H.R. Nevanlinna tosin viime vuoden lopulla ennusti, että muutamissa keskussairaaloissa saattaa tulla varojen puutteen vuoksi eteen sairaalaosastojen kiinnipano. Sehän pitäisi kaikin keinoin estää, mutta missä ne keinot ovat. Maalaiskuntien Liittokin käsitellessään kuntien taloudellista asemaa tyytyi vaikeroimaan ja vaatimaan suurempaa valtion tukea kunnille. Varmaan valtio antaisi, sillä esim. valtiovarainministeri itse taitaa olla kunnallisvaltuuston puheenjohtaja. Mutta kun valtiolla ei ole rahaa.

    Sairaaloiden rakentaminen ei tietenkään lopu tähän. Lääkintöhallituksella on kädet täynnä uusia suunnitelmia. Mutta niiden toteuttaminen pitäisi vastaisuudessa ahdistaa niihin puitteisiin, jotka maan, valtion ja kuntien taloudellinen kantokyky asettaa.

    Pian täytetään lääkintöhallituksen pääjohtajan paikka. Tähän saakka virkaa ovat ansiokkaasti hoitaneet lääkärit, ja jälki on sen mukaista: sairaalat ovat modernit, tarkoituksenmukaiset, loistavat. Ja kalliit. Nyt on tullut pakottava tarve saada lääkintöhallituksen pääjohtajaksi ei lääkäri vaan talousmies ja kunnallismies. Syntynyt kriisi on selvitettävä niin vähin kivuin kuin mahdollista ja uutta kriisiä ei saa päästää syntymään.

    Eipä tällaisia miehiä istu joka oksalla, se tietty. Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura on talousmies ja kunnallismies. Toinen olisi varatuomari Keijo Liinamaa, mutta häntä ei uskalla ajatella, kun se Tampereen asiakin meni pommiin. Kai sen sopivan reformaattorin sittenkin voisi löytää.