Radiopuhe 23.12.1939

V. 1872 ilmestyi oikeusopillinen kirja, joka sai osakseen poikkeuksellisen huomion myöskin sellaisen lukijakunnan taholta, joka ei tunne mielenkiintoa juriidisia ongelmia kohtaan. Kirja ilmestyi Saksassa, sen tekijä oli saksalainen oikeusoppinut Rudolf von Ihering ja sen nimi oli: Taistelu oikeudesta.

Tämä nimi: Taistelu oikeudesta, jo osoittaa, miten kirjan tekijä käsittää oikeuden syntyneen. Oikeus on syntynyt taistelun tuloksena, usein ankarien synnytystuskien jälkeen. Ja sitä parempi, lausui v. Ihering, jos oikeus on syntynyt vaivalla, sillä helposti syntynyt laki on kuin haikaran tuoma lapsi. Minkä haikara tuo, sen voi susi viedä.

Vaikka oikeus syntyykin taistelusta, on oikeuden tarkoitus rauha. Oikeus pyrkii rauhan ylläpitämiseen ja oikeus voi täydellisesti toteutua ainoastaan rauhan vallitessa. Oikeuden toteutumisen eräs edellytys on, että se, jolla on jokin oikeus, ei vapaaehtoisesti salli sitä itseltään väkivalloin riistettävän. Oikeus ei ole vain valta vaan myöskin velvollisuus. Se, jolla on oikeus johonkin, on velvollinen vaatimaan, että hänen oikeuttaan kunnioitetaan. Tämä velvollisuus ei ole tarpeen vain hänen oman oikeutensa takia, vaan se on välttämätön koko yhteiskunnan vuoksi. Sillä mikään yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä, jos ne, joille oikeusjärjestys on turvannut oikeuksia, eivät itse valvo oikeuksiensa voimassapitämistä niitä vastaan, jotka väkivallalla tahtovat riistää toisten oikeuksia.

Sama velvollisuus pitää kiinni oikeuksistaan, mikä on yksilöllä, on myöskin kansalla. Erityisen voimakkaasti korostaa v. Ihering kansan velvollisuutta ylläpitää oikeuttaan. Jos kansa, niin kuuluvat hänen sanansa, on vaieten antanut itseltään laittomasti riistää vaikkapa neliömailin aluettaan, on se samalla sinetöinyt oman kuolemantuomionsa. Voidaan pitää varmana, hän jatkaa, että sellainen kansa, joka on alistunut väkivallan edessä sen vuoksi, että luovutettu oikeus on ollut vähäinen, ei tule tämän jälkeen pitkää aikaa säilymään itsenäisenä valtiona.

Nämä v. Iheringin sanat, jotka olin aikoinani vuosia sitten lukenut ja ehtinyt jo moneenkin kertaan unohtaa, palasivat minulle väkevänä mieleen erään tapahtuman yhteydessä, joka sattui itäisellä Kannaksella kevättalvella 1938. Olin silloin Metsäpirtin kunnan Tapperin kylässä tutustumassa rajavartiostomme oloihin. Tässä kylässä oli siihen aikaan avoinna eräs erikoislaatuinen kansainvälinen kiista, jonka käytännöllinen arvo oli mitätön mutta jonka periaatteellinen merkitys oli ensiarvoisen tärkeä. Suomen ja Venäjän rajana oleva joki tekee Tapperin kylän kohdalla lukuisia mutkia. Eräs suomalainen maanomistaja oli omalla maallaan kaivanut muutamaan mutkaan muodostuneen kannaksen poikki kaivannon, josta rajajoki rupesikin virtaamaan niin että varsinainen joenuoma jäi kuiville. Kun venäläiset olivat tämän huomanneet, olivat he vetäneet piikkilankansa tämän uuden vedenjuoksun mukaan ja anastaneet omalle puolelleen saarekkeen, jonka suuruus oli n. 3 aaria. Tästä omavaltaisuudesta oli oitis tehty venäläisille protesti, mutta pitkäaikaiset diplomaattiset neuvottelut eivät olleet vielä johtaneet tulokseen, kun kevättalvella 1938 kävin Tapperin kylässä. Tapasin silloin siellä maa-alueen omistajan, maanviljelijä Laulajaisen, jonka seurassa kävimme katsomassa anastettua maa-aluetta. Se oli miehenkorkuista näreikköä kasvava metsäsaareke. Laulajainen selitti omaa katsantokantaansa seuraavaan tapaan: venäläisten anastama maa-alue ei taloudellisesti merkitse hänelle mitään, mutta hän vaatii saada pitää omansa. Jos hän luopuu väkivallan edessä 3 aaristansa sillä perusteella, että se on hänelle arvoton, millä hän voi puolustaa oikeuttaan jäljelläolevaan maahansa, jos se taas väkivallalla häneltä tahdotaan riistää. Hän vaatii oikeuttansa, oli se kuinka vähäinen tahansa, ja kun anastajana on vieras valtakunta, ei kyseessä ole enää yksin hänen oikeutensa vaan ehkä enemmänkin Suomen valtakunnan oikeus. (Sulkumerkkien sisällä tulkoon mainituksi, että myöhemmin johtivat diplomaattiset neuvottelut siihen, että venäläiset ottivat piikkilankansa pois ja Laulajainen sai maansa. Kun vähää ennen sodan puhkeamista kävin uudelleen Tapperin kylässä myöhemmin niin loistavasti kunnostautuneiden rajamiestemme luona, näytettiin minulle riidanalainen maa-alue. Laulajainen oli sen huolellisesti aidannut sitä ennen hakattuaan sen aivan puhtaaksi puista ja pensaista).

Sen, minkä ihminen kirjoista lukee ja vaivalla käsittää, voi hän yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä omistaa itselleen henkiseksi omaisuudeksi jonkin elävässä elämässä sattuneen tapauksen yhteydessä. Kannakselaisen talonpojan sanat kirkastivat minulle paremmin kuin syvästi oppineet tieteelliset tutkimukset, mikä merkitys oikeuden ylläpitämisellä väkivaltaa vastaan on yksilölle ja kansalle. Omasta oikeudesta luopumista väkivallan edessä voidaan puolustella sillä, että kyseessä on merkityksetön etu, mutta tuollainen luopuminen sisältää useinkin alun suurempiin vaatimuksiin. V. Iheringin sanat kuolemantuomiosta kansalle, joka on antanut itseltänsä riistää vaikkapa vähäisenkin alueen, ovat armottoman tosia, siitä ovat eräät aivan viime aikojen poliittiset tapahtumat vakuuttavana todistuksena.

Ihmiskunnan on ollut pakko viime vuosina suorittaa monien arvojen uudelleenarvioiminen ja muuttaa suhtautumistapaansa moniin asioihin. 1920-luvulla maailmanpiiri oli täynnänsä käsitteitä ja asioita, joiden jatkuminen näytti turvaavan rauhan maailman kaikilla kolkilla. Rajarauhasopimukset, hyökkäämättömyys- ja ystävyyssopimukset, aseistariisumiskonferenssit, välityssopimukset riitojen rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi, sodankieltämissopimukset yms. olivat käytännöllisen politiikan kohteina. Näiden sopimusten voimaa pidettiin riittävänä sodan estämiseksi, mutta rauhan suojana tuntui olevan vieläkin valtavampi voima, nimittäin maailman yleinen mielipide. 1920-luvulla merkitsi maailman mielipide sellaista voimaa, että mikään suurvalta ei olisi rohjennut sitä uhmata. Pienten valtioiden oikeudet olivat turvatut suuriakin vastaan.

Mutta 1930-luvulla muuttui kuva äkillisesti toiseksi, niin äkillisesti, että ihmisten oli muutosta aluksi vaikea käsittää. Aseistariisumisen tilalle on tullut kilpavarustelu. Irtisanomattomiksi tehdyt hyökkäämättömyyssopimukset ovat olemassa vain sitä varten, että ne ensimmäisessä sopivassa tilanteessa häikäilemättä rikotaan. Keskinäisten riitaisuuksien rauhanomaiseen ratkaisuun vetoaa enää vain jokin pieni valtio, tietenkin turhaan. Oikeutta ei ole enää sillä, joka ei kykene oikeuttaan puolustamaan väellä ja voimalla. Voidaan sanoa, että elämme aikaa, jolloin oikeuden jumalattarella on kädessään ainoastaan miekka, sen sijaan että hänellä tulee olla, kuten roomalaiset kuvasivat, sekä miekka että vaaka. Oikeuden jumalatar ilman vaakaa merkitsee sitä, että oikeuden tilalla on avoin mielivalta. Maailmassa vallitsee tällä hetkellä väkevämmän oikeus, oikeuden voiman sijasta saamme nyt kokea voiman oikeutta.

Tuskallisin mielin joutuu kysymään, mikä on pienen itsenäisen valtion asenne tällaisena aikana. Tekninen kehitys näyttää vieneen siihen, että kaukaisinkaan maa ei ole turvassa maailmanvaltiutta tavoittelevien suurvaltojen ahnailta katseilta. Me suomalaiset olemme tahtoneet uskoa, että meidän pohjoinen maamme on niin kaukana maailmanpolitiikan polttopisteistä, että meitä ei vedetä mukaan valtataisteluihin. Mutta me olemme pettymykseksemme nähneet, että niin ei asianlaita ole ollut. Meidät on tehty renkaaksi eräiden suurvaltojen imperialistisissa valtapyrkimyksissä, meille on asetettu vaatimuksia, jotka saattoivat vaaraan vapautemme ja itsenäisyytemme. Oliko meidän pidettävä kiinni oikeudestamme vai oliko meidän alistuttava väkivallan edessä väkevämmän tahtoon?

Pienellä kansalla siinä asemassa, jossa Suomi oli, on vain kaksi tietä valittavana: taipua taikka taistella oikeudestansa. Kansa, joka valitsee alistumisen tien, tekee sen siinä toivossa, että tulevaiset ajat ja hyvät ystävät auttavat sitä. Mutta taipuminen väkevämmän tahtoon merkitsee valtiollisen vapauden tosiasiallista menettämistä, eikä sillä hyvä, koko kansallinen olemassaolo voi joutua vaaraan. Taipumisen tie on kärsimysten tie, se vaatii sellaista alistuvaista mieltä, joka on valmis vastaanottamaan valloittajan taholta minkä nöyryytyksen tahansa. Se vaatii kansalta rajatonta kärsivällisyyttä. Sillä unelmoitu vapautus voi tulla yhtä hyvin kymmenien vuosien kuin kuukausien perästä. Ja mikä pahinta: taipuminen väkivallan edessä riistää kansalta itsekunnioituksen ja samalla se riistää siltä myöskin ulkomaailman kunnioituksen. Toisen valtaan vapaaehtoisesti alistuneen kansan nouseminen vapauteen ja itsenäisyyteen on vaikea ilman ulkomaailman myötätuntoa ja kunnioitusta. Sitä ei saavuteta suurillakaan passiivisilla kärsimyksillä, jotka ovat tulleet vapaaehtoisen alistumisen seurauksena.

Mutta ei ole pienen kansan helppoa valita taistelunkaan tietä. Kansaa vastassa on silloin musertavaksi mainittu ylivoima. Taistelu merkitsee maan nuorison, kansakunnan toivon   tuhoa, se merkitsee turvattoman siviiliväestön surmaa - sellaista on nykypäivien sodan ritarillisuus -, se merkitsee suurella työllä ja rakkaudella saavutettujen taloudellisten ja henkisten arvojen hävitystä. Ja tappio tietää kaiken sen menettämistä, mitä on pidetty pyhänä ja kalliina: itsenäisyys, valtiollinen ja taloudellinen vapaus, sivistyselämä, uskonto jne.

Kun on valittavana taipumisen tai taistelun välillä, ei valinta tapahdu yksinomaan eikä pääasiassakaan etujen ja menetysten keskisen vertailun perusteella. Voidaanpa sanoa, että valinta ei edes ole täysin tahdonvaltainen asia. (Se ei riipu määräävässä asemassa olevien poliitikkojen kannanotoista, vaan sen määrää.) Kansan henkinen asenne määrää tärkeältä osalta, kumman tien se valitsee, niin että jo etukäteen saatetaan hyvin suurella varmuudella miltei jokaisesta kansasta sanoa, valitseeko se alistumisen vaiko taistelun. Poliitikot, jotka ratkaisun tekevät, toteuttavat vain kansansa sisäisen tahdon. Kysymys sellaisenaan on yksi tulevan historiantutkimuksen mielenkiintoisimpia, tässä yhteydessä tulkoon vain todetuksi, että kansa, jolla on takanaan pitkäaikainen taisteluilla turvattu itsenäisyys taikka jolla on historiassaan kunniakkaita muistoja taistelusta vapauden puolesta, se ei valitse alistumisen tietä. Se on henkisesti asennoitunut siten, että (se on valmis uhrauksiin vapautensa puolesta. Siten se toteuttaa oman sisäisen olemuksensa vaatimukset. Suomi on ollut Suomella on pitkäaikainen) sille näyttäytyy ainoaksi tieksi uhraukset ja taistelu vapauden puolesta.

Suomen kansa seisoi viime syksynä tienhaarassa. Sillä oli valittavanaan alistumisen tai taistelun tiet. Alistuminen Venäjän "minimivaatimuksiin" - neuvostodiplomatia käytti virallisissa asiakirjoissa avomielisesti ennakoitsevaa sanaa "minimivaatimukset" - olisi tiennyt tuhoisaa aukkoa maanpuolustukseemme Kannaksella ja Hangossa. Se olisi tiennyt valtakunnan elinetujen uhraamista. Noiden minimivaatimustensa jälkeen Venäjä olisi minä hetkenä hyvänsä suuremmatta vaivatta toteuttanut maksimivaatimuksensa, jotka me olemme nyt kuulleet hra Molotovilta. Se hyökkäys, joka alkoi viime Antinpäivänä, olisi tullut vain myöhemmin, ja venäläisten lähtöasemat olisivat olleet moninverroin edullisemmat silloin kuin nyt.

Toinen tie tiesi taistelua elämästä ja kuolemasta. Se ei ole outo tie Suomen kansalle. Mutta tuskin koskaan me olemme joutuneet taistelemaan suurempaa ylivoimaa vastaan. Nyt olemme jo yli 3 viikkoa menestyksellä torjuneet (ylivoimaisen) vihollisen hyökkäyksen ja tuottaneet sille tavattomia tappioita. Venäläiset tietävät jo, että heidän uhrauksensa ovat vasta alussa, mikäli he voivat lannistaa Suomen vastustuskyvyn. Minulla on se vakava käsitys, että pahimmassakin tapauksessa me suomalaiset olemme jo voittaneet tämän sodan, sillä vaikka maata kohtaisi häviökin, Suomi on nouseva vapauteen ja itsenäisyyteen sen kunnian avulla, jonka Suomen sankariarmeija on kansalleen voittanut koko maailman edessä. Eräs ranskalainen kirjailija on tästä asiasta kirjoittanut sattuvat sanat: "Oikeamielisen tuomion hetkellä Suomi opettaa, ettei sellainen kansa, joka on uhrauksillaan ja urhoollisuudellaan osoittanut elämänarvonsa, voikaan kuolla."

Me suomalaiset käymme nyt taistelua oikeudesta. Taistelu oikeudesta vaatii uskollisuutta. Meidän uskollisuutemme on sellainen, joka täyttää pyhän kirjan lupauksen: ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan.