Tämän hetken näköaloja.

Olemme nyt ehtineet tämän sodan neljänteen kesäkuuhun. Kun kevät ja alkukesä ovat tähän mennessä säännöllisesti tuoneet mukanaan käänteentekeviä vaiheita sodassa, on varsin mielenkiintoista verrata vuoden 1943 kesäkuuta kolmeen lähinnä edelliseen kaimaansa. Silloin palaa muistiimme, että vuonna 1940 hyökkäsi Saksa musertavalla ylivoimalla Ranskassa ja pakotti Ranskan antautumiseen 2.6. Vuonna 1941 oli Saksa huhtikuussa kukistanut vastarinnan Jugoslaviassa ja Kreikassa sekä kesäkuun alkuun mennessä valloittanut Kreetan. Kesäkuun loppupuolella alkoi sitten valtava hyökkäys Venäjää vastaan Jäämereltä aina Mustalle merelle saakka ulottuvalla rintamalla. Vuonna 1942 oli kesäkuun alussa meneillään Neuvostoliiton toukokuussa aloittamaan Harkovin offensiiviin käytettyjen venäläisjoukkojen tuhoaminen, Sevastopolin piiritys ja valmistautuminen kesäkuun lopulla aloitettavaan hyökkäykseen Volgalle ja Kaukasiaan. Vuosien 1940, 1941 ja 1942 kesäkuut ovat täten olleet todistuksena saksalaisten ylivoimasta ja rajusta aktiviteetista.

Kieltämättä kuva sotilaallisesta tilanteesta ja sotilaallisista kehitysmahdollisuuksista on tämän vuoden kesäkuussa koko lailla toinen kuin edellä mainittuina vertailuvuosina. Ilmeinen voimien tasapainoistuminen on tapahtunut. Saksan tehokasta vastarintaa tapaamaton ylivoima on kadonnut ja viimeksi kuluneen talven aikana Saksa on kärsinyt tappioitakin Volgalla ja Tunisiassa.

- - -

Mutta samalla tavoin kuin edellisinä sotavuosina merkitsee kesäkuu nytkin kiihkeää voimien kokoamista ja valmistautumista sotatoimiin. Merkittävin ero on siinä, että Saksa kerää voimansa pääasiassa puolustusta silmälläpitäen ("Euroopan linnoitus"), kun taas liittoutuneet varustautuvat offensiiviin. Saksan suorittama Euroopan länsi- ja etelärannikon linnoittaminen sekä joukkojen sijoittaminen rannikoille on tapahtunut yksinomaan puolustustarkoituksessa. Mutta Saksan varustautumisella tämän kesän sotatoimiin idässäkin näyttää päämääränä olevan ensi kädessä defensiivi, niin kuin saksalaisellakin taholla jo avoimesti tunnustetaan. Kesän edistyminen ja saksalaisen hyökkäystoiminnan viivästyminen alkaa tehdä oikeutta väitteille Saksan idässä omaksumasta uudesta strategiasta, jotka väitteet vielä muutama viikko sitten vaikuttivat vähemmän uskottavilta.

Kun me tämän vuoden alkukesästä seuraamme sotilaallisten voimien kokoamista, tiedämme hyvin, mitä varten sotilaalliset varustelut suoritetaan. Euroopan sodassa on kaksi suurta painopistettä, joihin kaikki voimat kohdistetaan. Toinen on maihinnousu, toinen taistelu Venäjällä. Yhtä hyvin kuin viime vuonna saatoimme puhua liittoutuneiden maihinnoususta Eurooppaan verraten kevyessä äänilajissa, yhtä hyvin siitä on tänä vuonna jo puhuttava vakavasti varteenotettavana mahdollisuutena, joka ei lisäksi enää ole torjuttavissa propagandakirjoittajan mustekynällä. Ja taistelu Venäjällä sitten? Äskettäin ovat Churchill ja Roosevelt neuvotelleet pitkään Washingtonissa ja Churchill on vielä tätä kirjoitettaessa matkalla, ehkäpä Moskovassa. Näissä neuvotteluissa, joissa on koetettu löytää ratkaisu niihin poliittisiin ja sotilaspoliittisiin erimielisyyksiin, joita korkeiden sopimuskumppanien kesken on ollut olemassa, on tietenkin ollut keskeisenä puheenaiheena maihinnousun aika ja paikka. Mutta tähän liittyy mitä oleellisimmin kysymys sotilaallisten toimenpiteiden yhdenmukaistamisesta siten, että ne mahdollisimman tehokkaasti tukisivat ja helpottaisivat toisiaan. Sota on kestänyt jo niin kauan, että meidän on turhaa kuvitella liittoutuneiden olevan vailla käsitystä sotatointen välttämättömästä yhteenkuuluvaisuudesta. Silloin on ensi sijassa synkronisoitava sotatoimet idässä maihinnousun kanssa lännessä tai etelässä. Ja tämän vuoksi olettaisimme, että Washingtonin neuvotteluissa ei ole tyydytty tästä asiasta vain puhumaan, vaan on pyritty aikaansaamaan kosketus myös Stalinin kanssa. Missä määrin liittoutuneiden sodankäynti saadaan sujumaan yhteisen ohjelman mukaan, riippuu siitä, kuinka hyvin kukin sopimuspuoli on saanut ohjelmaa laadittaessa omat etunsa huomioonotetuiksi. Tähän saakka on yhteistyötä vaikeuttanut Venäjän osoittama haluttomuus, epäluulo ja itsetietoisuus, mutta eräät merkit saattaisivat nyt antaa aihetta olettamukseen, että Venäjän poliittinen ja sotilaallinen asema suhteessa länsiliittolaisiin olisi jollakin tavoin heikompi kuin vielä viime talvena. Ja jos niin on, silloin ovat Churchill ja Roosevelt voineet vahvistaa strategisen ohjelmansa enemmänkin oman tahtonsa jälkeen ja pakottaa Stalin siihen taipumaan.

Tässä on esitetty muutamia näkökohtia maasodan nykyisen hiljaisuuden takana olevista tekijöistä.

Olisi väärin sanoa, että alkava kesä on ollut sotilaallisesti mielenkiinnotonta aikaa, vaikka maataistelut Tunisian tapahtumien jälkeen ovatkin antaneet odottaa itseään. Käynnissä on näet ollut mittasuhteiltaan valtava ilmasodan kausi. Sen voima on kohdistettu toiselta puolen Italiaa vastaan samaan aikaan kuin myös länsi-Saksan teollisuus- ja asutuskeskukset ovat saaneet kokea erittäin raskaita ilmapommituksia. Tämä kevät muodostaa kohokohdan pommitussodassa. Amerikkalaisten päiväpommittajien ja englantilaisten yöpommittajien aiheuttamat tuhot ovat olleet melkoiset. Siitä voidaan todistuksena mainita, että saksalaiset ovat suorittaneet suuria sotatärkeiden teollisuuslaitosten siirtoja länsi-Saksasta itä-Saksaan ja Puolaan, vaikka jokaiselle asioita ymmärtävälle on selvää, että teollisuuslaitosten siirtäminen hiilialueilta tuottaa erinäisiä vaikeuksia niiden käynnissä pitämiselle.

Pommitussota on saanut yhä häikäilemättömämmän luonteen. Nyt ei terroripommituksia enää verhota sotilaallisiin kohteisiin suunnattujen taikka kostohyökkäyksien taakse, nyt ilmaistaan aivan avoimesti, että niiden tarkoituksena on siviiliväestön vastustustahdon murskaaminen. Sotilaallisesti ei maata valloiteta ilmasta käsin, mutta luonnollisesti on mahdollisuuksien rajoissa, että taukoamaton, vastustamaton ilmapommitus voi katkaista väestön henkisen selkärangan. Nimenomaan Italiaa vastaan on tätä tarkoittava hyökkäys käynnissä.

Päivittäisistä raporteista voimme havaita, että hyökkääjän tappiot ovat olleet varsin huomattavat. Mutta kaikesta päättäen liittoutuneiden lentokonerakennus kykenee täyttämään syntyneet aukot. On merkillepantavaa, että Englannin ilmailuministeri on esittänyt eräässä yhteydessä sellaisenkin käsityksen, että tehostettu pommitussota voisi parhaimmassa tapauksessa tehdä maihinnousun tarpeettomaksi. Tällainen lausunto tuntuu tällä hetkellä täysin perusteettomalta, sillä Saksan henkistä vastarintaa enempää kuin teollisuudenkaan suorituskykyä ei ilmapommituksilla ole pystytty merkittävästi heikentämään, nujertamisesta puhumattakaan. On selvää, että aiheutetut tappiot ovat vaikuttaneet mielialoihin Saksassa, mutta ne ovat kohottaneet myös kostamista vaativaa henkeä. Tähän suuntaan käyviä kirjoituksia tapaa tuhka tiheään Saksan lehdistössä ja juuri näiden kirjoitusten yhteydessä on ensimmäisen kerran saatettu julkisuuteen tieto saksalaisten uudesta aseesta, ylivoimakkaasta räjähdysaineesta, jonka Saksa arvattavasti säästää jotakin sotilaallisesti ratkaisevaa vaihetta varten. Ne kärsimykset, joita siviiliväestö on saanut Saksassa ja Italiassa kestää, siirtyvät täten Englantiin - sanoisimmeko takaisin. Sota on jo saanut niin häikäilemättömät kasvonpiirteet, että tuskin sitä monikaan 1939 aavisti, mutta kaikesta voidaan päätellä, että pahin on vielä edessä ennen kuin rauha lopettaa teurastuksen.

Mikä on Saksan vastaus kiihdytettyyn ilmaoffensiiviin? Hävittäjät sekä päivällä että yöllä ja tehostettu ilmatorjunta, Englantia vastaan aloitettava suurisuuntainen pommitustoiminta, teollisuuslaitosten suojaaminen ja siirtäminen, sukellusvenesodan tehostaminen jne. Täydellinen torjuntavoitto on aikaansaatavissa ainoastaan saksalaisen ilmatilan puhdistamisella viholliskoneista, mutta sellainen ei ole odotettavissa. Pommitusretkien tekeminen niin kalliiksi, että niitä ei kannata jatkaa, pitäisi teoreettisesti voida sitä vastoin saavuttaa, niin paljon edullisempi Saksan sotilasmaantieteellinen asema Englantia vastaan on. Viime kädessä on tässä kuitenkin kysymys lentokoneteollisuuden suorituskyvystä. Varsinkin tällaisena ajankohtana, jota nyt elämme maataistelujen välillä, joudumme ehkä parhaiten antamaan arvon sille ratkaisevalle merkitykselle, mikä teollisuudella ja raaka-aineilla on nykyisen sodan lopputulokselle. Sama koskee sekä ilmasotaa että merisotaa, mutta myöskin maataisteluja, joita urhoollisinkaan armeija ei voita, jos siltä puuttuu nykyaikainen, tehokas aseistus.

3.6.1943.