Välttämättömyyksien valtiomies

LIIMATAINEN

23/11 1970

Kertoessaan kuntauudistuksen käsittelystä vuoden 1908 valtiopäivillä ja todettuaan eduskunnan hyväksyneen pitemmälle menevän lain kuin vanhasuomalainen puolue oli katsonut oikeaksi, Paasikivi arvostelee tehtyä ratkaisua (tämä tapahtui eräässä v. 1913 julkaistussa kirjoituksessa), mutta esittää lopputuloksen osalta kuitenkin: "Yleensä on valtiollisessa elämässä paras ottaa huomioon, mikä on välttämätöntä ja asettaa toimensa sen mukaan. Tosin ikävä totuus, mutta valitettavasti ei autettavissa."

  Kun tarkastelemme J.K. Paasikiven poliittista toimintaa hänen elämänsä eri vaiheissa, voidaan nähdä, kuinka hän tavan takaa päätyi toteamaan joutuneensa välttämättömyyden eteen, jonka mukaan hänen tuli toimensa asettaa.

  Jo nuorena miehenä tavataan Paasikivi valtiollisen elämän kärkipaikoilla edustamassa vanhasuomalaista puoluetta. Miksi hän valitsi myöntyvyyslinjan suhteessa Venäjän tsaarivaltaan ja sen aloittamaan sortopolitiikkaan?

  Itse hän kirjoittaa, että hän on aina kadehtinut niitä onnellisia ihmisiä, joilla oli vuorenvarma vakaumus, että laki ja oikeus loppujen lopuksi pääsee voitolle kansojenkin välisissä suhteissa ja jotka olivat voineet asettua omaksumansa oikeudellisen tai poliittisen periaatteen puolesta jyrkälle ja tinkimättömälle kannalle, olipa tämä kuinka selkeässä ristiriidassa tahansa heistä riippumattomien tosiasioiden kanssa. Tällainen kannanotto ei sopinut Paasikivelle, joka lainaa professori Westermarckin tunnettua lausetta: "Tosin sanotaan usein lohdutukseksi, että oikeus kuitenkin lopulta voittaa, mutta se lohdutus on pieni, sillä se ei ole tosi." Paasikivi jatkaa, että tosiasioista piittaamaton ehdottomuus kannanotoissa ei hänelle sovi, sillä hänen luonteensa pakottaa hänet katsomaan ja miettimään asioita toiselta puolen ja toiselta puolen. Siksi hän omaksui vanhasuomalaisen myöntyvyyskannan; hän ei voinut jättää huomioonottamatta mahdollisia seurauksia, joiden mukaan poliittisia tekoja on arvosteltava.

  Paasikivi perusteli myöntyvyyspolitiikkaa sillä, että niin hyvin Suomen kuin myös tsaari-Venäjän todellisia etuja vastaava tulos oli saavutettavissa sovittelujen avulla, koska Suomella ja Venäjällä ei tosiasiassa ollut mitään reaalipoliittisten etujen ristiriitaa. Hän myönsi, että tietyt hallitsijan antamat käskyt sotivat Suomelle myönnettyjä oikeuksia vastaan, mutta Suomen ja Venäjän välinen suhde ei ollut pelkästään oikeudellinen, vaan se oli useassa mielessä enemmänkin poliittinen kysymys. Tämän vuoksi esille tulevat riita-asiat oli ratkaistava myönnytysten ja sovittelujen avulla ja siten pyrittävä varjelemaan valtiollista erikoisasemaamme.

  Ei voida epäillä Paasikiven sanoja, kun hän muistelmissaan kertoo pitäneensä Pekka Svinhufvudia "onnellisena ihmisenä", koska tämä saattoi välittömistä seurauksista piittaamatta pysyä suoraviivaisena optimistina idealistisessa vastarintapolitiikassaan. Paasikivi taas katsoi suurvaltojen "riettaan itsekkyyden" (Yrjö-Koskisen määritelmä Bismarckin ulkopolitiikan pohjasta) kansainvälisen politiikan vallitsevaksi realiteetiksi, jonka vuoksi hän pyrki suojaamaan Suomen asemaa tosiasiat varteen ottavalla yhteistyöllä. Hän tunsi ja myönsi välttämättömyyden ja koki toimia sen sallimissa rajoissa maan eduksi. Hän oli omaksunut tämän välttämättömyysideologian niin lujasti, että kun toisen sortokauden alettua vuoden 1908 vaiheilla vanhasuomalaisen puolueen johtaja Danielson-Kalmari, tunnustaen myöntyvyyspolitiikan epäonnistumisen, yhtyi nuorsuomalaiseen vastarintakantaan, Paasikivi todisteli, että toivottomiltakaan näyttävissä oloissa ei ollut oikeutta heittää kirvestä järveen. Vastoin vanhasuomalaisen puolueen auktoritatiivista johtajaa Paasikivi jatkoi myöntyvyyslinjallaan.

  Seuraava suuri vaihe Paasikiven elämässä oli, kun hän toukokuussa 1918 tuli itsenäisen Suomen pääministeriksi ja ryhtyi Saksan aseiden voittoon luottaen väenväkisin muuttamaan Suomea kuningaskunnaksi saksalaisen hallitsijan valtikan alla. Ottiko hän tällöin huomioon välttämättömyyden, jonka mukaan hän "asetti toimensa"? Tähän kysymykseen on vaikea vastata, sillä pinnallisesti tarkastellen hän täysin poikkesi aikaisemmin noudattamansa Venäjän-politiikan linjalta. Mutta itselleen hän selitti asian näin: Suomi oli saavuttanut itsenäisyytensä taisteltuaan myös venäläisiä joukkoja vastaan. Suomen turvallisuus oli sen vuoksi uhattuna Neuvosto-Venäjän taholta. Itsenäisen Suomen turvallisuuspolitiikka voi rakentua vain yhteistyöhön ainoan kysymykseen tulevan suurvallan, so. Saksan kanssa. Siksi on välttämätöntä muodostaa Suomesta Saksan poliittiseen ja sotilaalliseen tukeen nojautuva kuningaskunta.

  Näin selitettynä ja tulkittuna voidaan Paasikiven ajama kuningashanke ehkä katsoa perustuvan valtiollisen välttämättömyyden huomioonottamiseen. Laskelma kuitenkin rakentui väärään arviointiin ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen suhteen ja osoittautui siten virheelliseksi.

  Jos siis hyväksytään Paasikiven kuningasseikkailuun johtaneet motiivit, voidaan sanoa, että Paasikivi oli sekä vuosisadan alun sortokausien aikana että vuonna 1918 välttämättömyyksien poliitikko, niin kaukana toisistaan kuin hänen kannanottonsa ulkonaisesti katsoen näyttävätkin olevan.

  Talvisodan alla ja aikana sekä toimiessaan Suomen lähettiläänä Moskovassa 1940-41, Paasikivi palasi vuosisadan alun poliittiselle linjalleen. Talvisota oli entisestään vahvistanut Paasikivessä vanhasuomalaista historiankäsitystä, että ristiriidan välttäminen itäisen suurvallan kanssa on Suomen elinehto. Monissa raporteissaan ja kirjeissään Moskovasta Paasikivi korosti varovaisuutta sekä varoitti kaksinaamaisesta politiikasta suhteessa Neuvostoliittoon ynnä kehotti olemaan aliarvioimatta Neuvostoliiton sotilaallista voimaa Suomen tulevaa politiikkaa suunniteltaessa. Samaan aikaan kuin Ryti - Paasikiven päiväkirjamerkinnän mukaan - lähti siitä, että "Neuvostoliitto ei tulisi missään tapauksessa pitämään Moskovan rauhaa, vaan hyökkäisi meidän kimppuumme", Paasikivi esitti käsityksenään, että jos Saksa hyökkää Neuvostoliiton kimppuun, on otettava lukuun, että Saksa loppujenkin lopuksi häviää sodan ja Neuvostoliitto on mukana tekemässä uutta Versailles`in rauhaa. "Ja silloin on meidän kohtalomme huono. Silloin olemme yksin, eikä Kreml unohda tätä meidän menettelyämme."

  Suomen lähettiläänä Moskovassa toimiessaan Paasikivi tunsi Suomea sitovat poliittiset välttämättömyydet ja menetteli sen mukaan. Hän oli välttämättömyyden diplomaatti. Ärtyneesti, äkäisesti ja sanoja säästämättä. Siitä on todistuksena sähkösanoma(!), jolla hän pyysi eroa virastaan: "Kun ette luota poliittiseen arvostelukykyyni ja kokemukseeni ja kun en tahdo olla edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä katastrofiin, lähetän kirjeen eroamisestani." Siinä on tyyliä. Kun toiset sanovat: pyydän nöyrimmästi eroa, Paasikivi sähköttää "lähetän kirjeen eroamisestani". Aivan sama sävy kuin hänen verrattomassa puhelinsoitossaan ulkoministeriölle Moskovasta: "minä en ole virkamies, minä olen Paasikivi". Ulkoministeriö oli näet tehnyt huomautuksen, että Paasikivi oli matkalaskussaan ylittänyt virkamiehille määrättyjä etuja.

  Syyskuussa 1944 solmitun välirauhan jälkeen oli Paasikivi ainoa poliitikko, jonka saattoi olettaa onnistuvan maan johtamisessa rauhanehtojen täyttämiseen ja normaaliseen elämänmenoon. Mutta niin syvästi oli tämä äksy totuudenpuhuja suututtanut poliittiset piirimme, että vasta viimeisessä hädässä hänelle uskottiin pääministerin tehtävä marraskuussa 1944.

  Hän noudatti politiikassaan vanhasuomalaista linjaa: ristiriidan välttämistä Venäjän kanssa. Hän katsoi - toisin kuin 1918 - että Suomen itsenäistyminen ei ollut muuttanut Suomen ja Venäjän välisiä suhteita. Suomen kansallisen edun kannalta oli sotien jälkeen entistä enemmän välttämätöntä luoda Suomen ja Neuvostoliiton välille hyvät suhteet, jotta Neuvostoliitto havaitsisi sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi.

  Johtaessaan Suomen valtiolaivaa vuodesta 1944 vuoteen 1956 Paasikivi oli välttämättömyyden valtiomies. Välttämättömyys tekee varovaiseksi ja sitä Paasikivi oli suurten valtiollisten ratkaisujen osalta.

  Kertoessaan vanhasuomalaisen puolueen v. 1905 kokouksessa käsitellystä "laillisesta kansalliskokouksesta" Paasikivi muistelmissaan kirjoittaa: "minäkin peuhasin sen puolesta". Presidenttikautenaan Paasikivi saattoi yksityisissä keskusteluissa - kuten monet yhdensuuntaiset tarinat kertovat - "peuhata" omaa varovaisuuttaan ja samaa varovaisuutta toiminnassaan seuranneita kiukkuisestikin arvostellen. Mutta virallisissa kannanotoissaan hän noudatti muille saarnaamaansa varovaisuutta.

  Sillä hän oli välttämättömyyksien valtiomies.