Hajamuistoja menneiltä päiviltä.

Kajaanin Lehti 143/6.12.1918

Me piirittäjät odotimme, mitä tuleman pitää ja olimme varuillamme joka puolella. Kuitenkin kului aika, eikä tilanne kehittynyt pitemmälle. Eri paikkoihin sijoitetuille joukko-osastoille jäi tehtäväksi katsoa, etteivät sivulliset pääse tunkeutumaan piiritetylle alueelle. Ylin päällystömme meni sitten työväentalolle, jossa lienee sentään muutamia punakaartin johtajia ollut. He vaativat punakaartin luovuttamaan hallussaan olevat kiväärit, mutta tekopyhinä kohauttivat johtajat hartioitaan ja sanoivat: "Tjaah! Mielellämmehän antaisimme, jos meillä olisi, mutta kaartilla kaartina ei ole yhtään kivääriä. Mitä taas yksityisillä jäsenillä on, sen he ovat maksaneet, se on heidän omansa, emmekä me voi heitä pakottaa luovuttamaan omaisuuttaan". Suunnilleen näin he vastasivat. Neuvotteluja lienee pidetty vielä asiasta, mutta koska punakaartin johtajat eivät suostuneet täyttämään mitään suojeluskunnan asettamista vaatimuksista, eivätkä meidän johtajammekaan ajaneet asiaansa tarpeellisella ponnekkuudella ja päättäväisyydellä, saivat he palata tyhjin toimin takaisin.

Neuvottelujen aikana oli suuri joukko kansaa keräytynyt piiritysketjun luo, erittäinkin postikonttorin viereisellä aukeamalle olevaan, ja soittivat he suutansa kuka koreimmin osasi. Naisväki, jonka kielenkäyttö jo ammoisista ajoista on ollut harvinaisen kerkeä, näytti nytkin oikeata ensi luokan taitoa haukkumisessa, eikä moni mieskään halunnut jäädä jäljelle hienommasta sukupuolesta tässä jalossa koetoksessa. Varsinkin konekivääri käyttäjineen joutui heidän erikoisen huomion esineeksi, sillä vaistomaisesti he pelkäsivät tuota murha-asetta, joka patruunien puutteessa tosin oli varsin viaton, ja tahtoivat sen tehoa vähentää. Myös muistivat äänessä olijat kokea mustata kutakin ketjussa olijaa, mutta hammasta purren säilyttivät nämä levollisuutensa.

Neuvottelujen päätyttyä tulivat päällikkömme pois työväentalolta ja kohta komennettiin joukot vetäytymään takaisin yhteiskoululle. Kun ketjut supistettiin ja ryhmärivistössä joukot kiväärin kanssa lähtivät marssimaan kohti kansanjoukkoja, säikähtivät ne aluksi, mutta huomattuaan, että marssi johtikin yhteiskoululle, puhkesivat riemuhuudot vallalle. "Me voitimme lahtarit", kaikui kuorossa kaikkien suusta.

Todella lannisti meikäläisiä piirityksen kielteinen tulos, kun taas vastustajiamme se ilahdutti. He esiintyivätkin sangen voitonvarmoina koko sen illan, heitä oli koolla suuret joukot Aleksanterilla ja jos joku suojeluskuntalainen sortui heidän keskelleen, sai hän kuulla kunniansa. Kuitenkin määrättiin pian patrullit kaupungille, jotka hajottivat kansanjoukot. Sittemmin olikin aseistetut miesjoukot alati yötä päivää liikkumassa kaupungilla ja estämässä väkijoukkojen kokouksia. Myös olivat asema ja puhelinkeskusasema sekä sähkölennätinkonttori vartioidut.

Työväen talon piiritys oli tammikuun viimeisenä päivänä. Helmikuun alkupäivät majailtiin yhteiskoululla, jonne maalta alkoi saapua yhä enemmän suojeluskuntalaisia. Siihen aikaan jo kyllä alettiin korotella sotilasarvoihin eräitä, mutta parhaasta päästä oltiin vielä vain halpoja "lahtareita". Mikä kantoi arvonimeä "berdaani-lahtari", aseensa laadun mukaan, mikä oli "pommari", hänkin murha-aseensa nimen mukaan. Yöt päivät asuttiin yhteiskoululla ja poltettiin "Rajavahtia", että koko korttelin täytti sakea savu ja äärettömän paha tuoksu.

Eipä sillä, että nämä muutamat päivät olisivat olleet rauhallisia. Meidän asevarastomme oli sangen pieni, jotkut äskenhankitut haulikot eivät sitä paljonkaan parantaneet. Lisäksi oli punakaarti vielä täysissä aseissa, joten oli hyvä syy pelätä pahinta. Asemamme yhteiskoululla oli mitä epäedullisin. Muutamat patrullimiehet kaupungilla olisi helposti voinut yllättää, eikä mikään ihme olisi sitten ollut piirittää päämajamme ja tehdä selvää sen asukkaista.

Sen takia piti silmät pitää aina auki ja valppaasti seurata kaikkea, mikä vähänkin osotti meitä vastaan tähdätyiksi. Voi tapahtua, että keskellä yötä komennettiin patrulliin Teppanan mäelle tienvarteen tarkastamaan saapuvia hevosia, milloin määrättiin kyttäämään radanvarteen etelästä saapuvia punikkeja, milloin lähetettiin hevosilla Mainualle etsimään asevarastoja.

Oulusta käsin lähetettiin hakemaan aseita heti helmikuun alussa. Hakijamiehistöön kuului Eljas Väyrys vainaja, Eino Lönnbohm, Hannes Leinonen ja Bruno Heikel. Jo mennessään nämä valloittivat Muhoksen työväentalon ja Ouluun päästyään vielä taistelun kestäessä, saivat he sieltä punaisten kukistuttua monta hevoskuormallista kiväärejä, konekiväärejä ja patruunia, jotka olivat hyvään tarpeeseen täällä.

Kuopiossa riehui parhaillaan kiivas taistelu. Tosin oli sinne saapunut jo 800 ylistarolaista, jotka ahdistivat punaiset venäläisten kasarmeihin. - Yöllä vasten helmikuun viidettä päivää tuli Kuopiosta tänne sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että asema siellä on kriitillinen. Silloin heti nousi sotakiihko suuri A-osastossa ja miehistö vaati esikunnalta päästä Kuopioon.

Kuitenkin oli kotikaupungissa asema esikunnan mielestä siksi kiperä, ett`ei se voinut antaa lupaa lähtemiseen. Miehistön keskuudessa se herätti pahaa verta ja moni aikoi lähteä huomenissa vaikka hevosella, jos ei muuten pääse. Yön pitkään kehittyi tilanne niin äärimmilleen kiihtyneeksi, että esikunta toimitti kyselyn A-osaston läsnäoleville jäsenille haluavatko he lähteä Kuopioon. Kun kaikkien halu oli sinne, katsoi esikunta olevansa pakotettu päästämään ja yöllä vasten helmikuun viidettä päivää kello 4 aamulla A-osaston miehet ja seminaarilaiset lähtivät ensi kerran  r i n t a m a l l e.

Urho Kekkonen