Hajamuistoja menneiltä päiviltä

Kajaanin Lehti 130/6.11.1918

Etelä-Suomessa asiat kehittyivät sangen kireälle. Viipurin puolessa oltiin jo ilmisodassa eikä tiedetty, minä hetkenä me saisimme samalla tavoin ryhtyä aseisiin. Taavetissa ja Utilla oli ollut taisteluita se tiedettiin. Tulipa myös tieto perjantaina 25 p:nä että seuraavana yönä kello 12 lakkaa junaliikenne kaikkialla Suomessa, se oli n.k. Yhteishyväkomitean päätös ja Haapalaisen (rautatievirkamies, joka jo talvella kävi Kajaanissakin järjestämässä rautatietoimintaa jos sota syttyisi) nimi alla vahvisti määräystä.

Lakon puhjettua tuli suojeluskuntalaisten eri seuduilla säilyttää etappiyhteys keskenään. Siksi oli määrätty, että iisalmelaisten tuli pitää siellä hallussaan 2 rautatieveturia. He pyysivät kuitenkin Kajaanista apua, ja tavarajunassa joka täältä lähti 1/2 4 illalla, määrättiin Kajaanin suojeluskunnan A osaston 1 joukkueen I ryhmä menemään asestettuna Iisalmelle. Ryhmäpäällikkönä toimi joukkueenjohtaja E. Strömberg ja voittamattomien esteiden takia oli eräs miehistä jäänyt pois, jonka paikka täydennettiin reippaalla "reserviläisellä". Repäsevän mielialan vallitessa matkattiin hiljalleen tavarajunan tavallista vauhtia eteenpäin ja vaikkakin jo Sukevalla saatiin kuulla, ettei lakko tulisi käsittämään kuin rataosan Simola-Viipuri, päätettiin porhaltaa matkan päähän. Iisalmen asemalla oli meitä vastassa sikäläisiä suojeluskuntalaisia, jotka opastivat meidät yhteiskoululle, missä suojeluskunnalla oli harjoitukset. Niiden loputtua vietiin meidät syömään, jossa hyvin kunnostauduimme. Yön vietimme asemalla virkailija huoneessa, patrulleerasimme kaupungilla ja pahasisuisimmat meistä ahdistelivat yökulkijoita kotiinsa.

Seuraavan illan postijunassa palasimme takaisin ja matkaamme saimme Alppo Tolosen, joka parhaillaan palasi Ruotsista, jonne viikkoa aikaisemmin oli lähtenyt Kajaanista viemään kolmeatoista saksalaista. Salaperäisinä astuimme alas vaunuista Kajaanin asemalle päästyä ja olivat pojat piruillessaan sommitelleet suuria paketteja, joita kantoivat irvessä ikenin, kuten olisivat olleet harvinaisen raskaita, vaikka todella niissä ei mitään ollut. Punaisten vartijaväki katseli sangen tuikeasti meihin ja arvelivat varmaan "lahtareilla" olevan taas uusia konnankoukkuja, mutta tarkastukseen he eivät ryhtyneet.

Sunnuntaina 27 pnä tammikuuta oli koko suojeluskunta kutsuttu koolle suurille harjotuksille seminaarille. Kokonainen komppania siellä olikin miehiä ja neljättä tuntia kahlailtiin lumihangessa, harjoteltiin taisteluliikkeitä ja lopuksi oli kokous, jossa Elja Rihtniemi, joka oli johtanut harjotuksia, piti puheen kosketellen päivän tapahtumia ja lausui hän, että aika on kiristynyt sille asteelle, ett`ei tiedä milloin tänäkin päivänä saadut opetukset ovat tarpeeseen.

Polvilaan oli järjestetty samaksi illaksi yleinen huviretki, jossa läsnä oli paljon suojeluskuntalaisia. Yht`äkkiä juuri kun tanssi oli parhaimmillaan, tuli Eino Puranen pikalähettinä kaupungista ja toi sanan, että kaikkien suojeluskuntalaisten tuli heti lähteä kaupunkiin, ei sentään suurissa joukoin vaan yksitellen, ett`ei kukaan huomaisi mitään. Kuitenkin väheni miespuolinen väki niin huomattavasti, ett`ei tanssista ollut meidän lähdettyä mitään tullut, vaan muu yleisökin oli kohta poistunut kaupunkiin.

Matkalla Polvilasta yhtyi meidän joukko suureksi ja kokonaisuudessaan se ryntäsi "aktivistikansliaan", jossa meille selitettiin etelästä tulleet sähkösanomat. Ne osoittivat, että kaikkialla etelä-Suomessa oli julkinen sota alkanut suojeluskuntien ja punakaartien välillä. Korian silta oli kuulema räjäytetty ja rautatieliikenne keskeytynyt. Sentakia täytyi kaikkien meidän kaupunkimme suojeluskuntalaisten olla aina valmiit, milloin tarvis vaatii.

Myöhään yöhön asti asioista keskusteltiin ja suunniteltiin toimintaa tulevien aikojen varalle. Yöksi jäi kansliaan 5-miehinen patrulli Eero Rihtiniemi, Alppo Tolonen, Onni ja Eino Puranen sekä allekirjoittanut, joka valvoi, kierteli kaupunkia ja huolti ett`ei minkäänlaisia yllätyksiä pääsisi tapahtumaan. Kaikki kului rauhallisesti ja aamulla hajaannuimme kukin päivän työhön ja touhuun. Minäkin murjotin koulussa koko päivän, mutta viimeisellä tunnilla, jolla opetettiin saksaa, olin kuorsannut niin, että koulutalon lahot seinät vapisivat. Opettaja suhtautui sentään lojaalisesti oivaltaen tilanteen ja vasta tunnin loputtua herätti minut vapauttaen minut siksi päiväksi koulutyöstä. Se taisikin olla viimeisiä tunteja, jolla sinä vuonna olin "nauttimassa" opetusta.

Urho Kekkonen