Viime itsenäisyyspäivänä pitämässään puheessa opetusministeri rovasti Heljas totesi sodanjälkeisen kehityksemme myönteisiin piirteisiin kuuluvan kielipoliittisella rintamalla tapahtuneen rauhoittumisen. Syynä tähän on opetusministerin mielestä ollut suomenkielisten enemmistöaseman vahvistuminen niin suuresti, että suomalaisilla on ollut varaa olla suurpiirteisiä ja anteliaita ruotsalaista vähemmistöä kohtaan.

Tässä toteamuksessa on paljon perää. Kieliriidat ja niiden vaiheilla raivonneet intohimot ovat `taaksejäänyttä elämää`. Yliopisto, joka oli vielä 1930-luvun lopussa kielitaistelun ahjo, on täysin rauhoittunut, vaikka ruotsalaisten vaikutus on tuon sivistyslaitoksen piirissä huomattavasti lisääntynyt. Mutta suomalaiset ovat olleet suurpiirteisiä: enemmistön säilyminen on näet ollut taattu. Valtiohallinnon alalla on ruotsalaisten asema samoin vahvistunut. Erityistä ja kiusallista huomiota on herättänyt mm. se seikka, että ulkoministeriön kaupallisella osastolla ovat kaikki kolme korkeinta virkaa nyt ruotsalaisten käsissä, kun ne kaikki muutama vuosi sitten olivat suomalaisilla miehillä. Suomalaiset ovat taas olleet jalomielisiä: onhan alempien virkamiesten keskuudessa sentään suomenkielisillä varma enemmistö. Maanhankintalain mukaan suomalaisseutujen maanomistaja saattoi menettää aina 70 % saakka viljelyksistään siirtoväelle, mutta ruotsalaisalueen viljelijät ovat voineet tästä suurimmalta osalta säästyä, jotta alueiden kielisuhteissa ei väkivaltaisesti aiheutettaisi muutoksia. Mutta suomalaisilla on ollut varaa olla anteliaita: säilyyhän maan kuntien taattu enemmistö kuitenkin suomenkielisten käsissä. Luetteloa voisi jatkaa, mutta siihen ei ole tarvetta, koska jo nämä esimerkit vakuuttavasti osoittavat, että suomenkielisellä taholla on ollut varaa olla suurpiirteisiä ruotsinkielisiä kohtaan, mikä kieltämättä on ollut positiivinen piirre sodanjälkeisessä kehityksessämme.

Mutta niille, jotka ovat hyväuskoisina kuvitelleet, että kielitaistelu lakkaa, kun suomalaiset lopettavat rähinänsä ja antavat ruotsinkielisille sen, mikä heille kohtuuden mukaan kuuluu, ja enemmänkin, niille ovat eräät viimeaikaiset tapahtumat teollisuuselämän piirissä antaneet kylmää vettä lämpimään niskaan. Onhan ollut jo kauan tiedossa, että ruotsinkielisten taktiikka on vuosikymmenien kuluessa muuttunut. Vielä 1920-luvulla he yrittivät pitää valtiollisen elämän ja valtionhallinnon alalla korkeimpia paikkoja hallussaan, mutta kun se ajan mittaan osoittautui mahdottomaksi, he keskittivät voimansa teollisuuden, nimenomaan vientiteollisuuden alalle. Siitä he ovat halunneet tehdä `ruotsalaista maata`, jota ei koskaan tarvitsisi luovuttaa suomalaisille. Menestys on kieltämättä seurannut tätä uutta taktiikkaa, ja suurkapitalismi meillä Suomessa, sikäli kuin sitä vähän on, on keskittynyt ruotsinkielisten käsiin.

Kuviteltiin kyllä, että teollisuuden omistussuhteet säilyisivät suunnilleen nykyisellään; ruotsalaiset pitäisivät omansa, mutta sallisivat suomalaisten yrittää omalla tahollaan. Suurpääomalla on kuitenkin sama ominaisuus kuin suurvalloilla: väkevä laajentumisen vietti. Siitä johtuu, että ruotsinkielinen teollisuus jatkuvasti etsii suomalaisen teollisuuden arkoja kohtia lyödäkseen sinne ensin kiilan ja sitä tietä hankkiakseen myöhemmin yrityksen omakseen. Värtsilä-yhtymä on tästä hyvänä osoituksena. Viimeksi valloittivat ruotsalaiset Yhtyneiden Paperitehtaiden konsernin, jonka pääteollisuuslaitokset ovat Myllykoskella, Valkeakoskella, Simpeleellä ja Jämsänkoskella. Kenraali Rudolf Walden-vainajan komea luomus on taitavasti ja häikäilemättömästi johdetun juonen avulla siirtynyt ruotsinkielisten määräysvaltaan.

Porvarillisen talousjärjestelmän ja vapaan kilpailun vallitessa on elämä kovaa. Kilpailu vie talouselämää eteenpäin, on tekstattuna erään helsinkiläisen romukaupan ovelle. Kilpailuun kuuluu, että vahvempi voittaa ja heikompi häviää. Voimme siis huiskauttaa kättämme Yhtyneiden Paperitehtaiden asiassa ja yhtyä tunnettuun sananparteen: heikot sortuu elon tiellä. Mutta tämä juttu ei ole näin yksinkertainen. Maan kannalta, paljon puhutun kokonaisuuden kannalta, ei voi olla oikein, että ruotsalaiset rakentavat voittamattoman linnoituksen tärkeästä vientiteollisuudestamme, jonka avulla he voivat ajaa yksityisetujaan, tarpeen tullen vastoin kokonaisuudenkin parasta.

Ja suorastaan väärin on, että tämä valtaushanke, joka Yhtyneiden Paperitehtaiden osalta nyt onnistui, toteutettiin viime kädessä karjalaisen siirtoväen valtuuksin.

Suurten rahavarojensa avulla ruotsinkielinen ryhmä oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut Yhtyneiden osakkeita niin paljon, että suomenkielinen ryhmä oli joutunut vähemmistöön. Mutta vaa`ankielen muodostivat holding-yhtymän 30.000 osaketta. Holding-yhtymä - kuten tiedetään - hallitsee karjalaiselle siirtoväelle annettuja korvausosakkeita ja käyttää siten karjalaisen siirtoväen puhevaltaa. Holding-yhtymän johtokunta oli tehnyt päätöksen samana päivänä, kun Yhtyneiden yhtiökokous pidettiin, että holdingin ratkaisevaa asemaa yhtiökokouksessa on käytettävä sovinnon aikaansaamiseksi taistelupuolten kesken. Jollei se onnistu, niin päätös edelleen kuului, on tähänastinen olotila säilytettävä. Pääjohtaja Juho Hämäläinen, joka oli kokouksessa saapuvilla, kuuli päätöksen ja lähti sitä tuoreeltaan toteuttamaan.

Kuinka sitten tapahtui? Ensiksikin: sovintoa ei saatu, vaalit menivät äänestykseen. Mutta herra Hämäläinen ei käyttänyt holdingin 30.000 osaketta, jonka vuoksi kaikki äänestykset päättyivät ruotsalaisen siiven voittoon. Miksi herra Hämäläinen ei noudattanut johtokuntansa päätöstä? Kenties siksi, että *hän itse* oli ruotsinkielisen siiven ehdokas Yhtyneiden johtokuntaan, ja jos hän olisi käyttänyt puhevaltaansa, hän ei olisi tullut tuon valtavan konsernin johtokunnan jäseneksi. Näin siirtyi eräs maan suurimmista teollisuusyrityksistä, suomalaisen miehen työllä ja taidolla kehitetty, ruotsalaisten käsiin karjalaisten korvauksensaajain edustajan myötävaikutuksella ja toimesta. Mutta saihan karjalaisen siirtoväen valtuuksien käyttäjä toki itselleen vihreän oksan Yhtyneiden Paperitehtaiden johtokunnassa parinsadantuhannen markan vaatimattomalla vuosipalkalla.

Tämä on surkea kapitteli suomalaisen talouselämän historiassa. Mies, joka on kiertänyt kautta maailman moraalisen aseistautumisen lipunkantajana, joka on Caux`n luostarissa julistanut ehdottoman rehellisyyden ja ehdottoman puhtauden evankeliumia, käyttää tällä tavalla vähäväkisen karjalaisen, suomalaisen siirtoväen hänelle suomaa sananvaltaa ruotsalaisten suurkapitalistien valtauspyrkimysten voittoonviemiseksi ja - mikä vastenmielisintä - samalla omaksi hyväkseen. Mies, joka varsinkin vaalien alla julkaisemissaan ilmoituksissa, kuvailee itseään keskenäisen hyvän tahdon ja kristillisyyden pönkkänä, menettelee näin räikeästi oppiensa vastaisesti. Mies, joka kerran Göteborgissa antamassaan haastattelussa väitti voivansa puolessa tunnissa ratkaista maailmanpoliittiset riidat, jos pääsisi niistä neuvottelemaan johtavien valtiomiesten kanssa, on ratkaisevalla tavalla edistämässä riitaisuutta Suomen teollisuuselämässä. Mies, joka samassa antamassaan haastattelussa lupasi pitää tuossa kaupungissa parhaan puheen, mitä on koskaan puhunut tai kuullut toisten puhuvan tai lukenut toisten puhuneen, ei käytä tätä ylen kallista taitoaan rauhan luomiseksi Suomen talouselämään. Yhtyneiden paperitehtaiden vuosikokouksessa ei tämän Demostheneemme olisi tarvinnut muuta kuin kerran pari puhua siten, kuin holdingin johtokunta oli hänet velvoittanut äänestämään, niin asia olisi ollut selvä. Mutta näin ei käynyt. Sillä jos niin olisi käynyt, yhtiö olisi säilynyt, suomalaisena, mikä on tosin karjalaisten korvauksensaajien valtavan enemmistön tahto, mutta herra Hämäläinen ei silloin olisi saanut itselleen paikkaa Yhtyneiden johtokunnassa.

Herra Hämäläinen hankki kerran itselleen kunniamerkin. Sellaisen antamisesta ilmoitetaan julkisuuteen aina virallisesti. Tällä kertaa olivat olosuhteet siksi erikoislaatuiset, että virallista tiedoitusta ei kuulunut. Silloin antoi herra Hämäläinen itse tiedon sanomalehdille. Kun häntä tästä menettelystä nuhdeltiin, puolusteli hän itseään: `enhän minä, luonnollisestikaan, halunnut sitä julkisuuteen, mutta holdingin johtokunta niin päätti ja minun piti totella`. Nyt päätti holdingin johtokunta myös jotakin, mutta herra Hämäläinen ei sitä totellut.

Karjalainen talousmies