v. Blücher ja Suomi.

Kehittyneemmissä kulttuurioloissa muodostavat muistelmateokset, memoires, tärkeän kirjallisuuden lajin. Merkittävän elämäntyön suorittaneet miehet jopa naisetkin panevat paperille vaelluksensa vaiheet, kertovat ihmisistä, joita ovat tavanneet, ja kuvailevat tapahtumien kulkua omien kokemustensa perusteella. Suomikin alkaa vähitellen nousta kulttuurimaiden tasolle ja varmaan saamme pian jokavuotisen ilon laajojen omaa maatamme koskevien muistelmateosten lukemisesta. Muistelmien erikoislaatuisuus näet on niiden laajuus. Vaikka niissä ei tapahtumia tosin kerrotakaan sillä rehevällä yksityiskohtaisuudella kuin Joel Lehtosen `Putkinotkossa`, jossa yhden päivän sattumukset vaativat kokonaisen kirjan, niin keskitetty muistelmateos on sittenkin harvinainen tapaus. Keskitetyssä teoksessa ei näet voi syväluodata.

Muistelmateoksia kirjoitetaan kahdessa eri tarkoituksessa: a) Jälkimaailmaa varten ja b) nykypolvea varten. Ryhmän a) jätämme tässä käsittelemättä, sillä täytyyhän tulevaisten aikojen vapaalle kirjallisuudelle turvata paitsi työmahdollisuudet myös toimeentulo, joka arvatenkin saavutetaan noinakin aikoina parhaiten omaperäisten ajatusten esittämisenä. Sensijaan paneudumme nykypolvea varten julkaistavaan memoaarikirjallisuuteen. Sillä on kolme tarkoitusta: joko se on laadittu a) itsepuolustukseksi tai b) kostonhalusta tahi c) molemmista näistä syistä. Itsetunnustuksia (confessiones) kirjoittelee vain joku Augustinus. Itsepuolustukseksi kyhäillyt teelmät ovat yleensä varsin keskinkertaista tavaraa, mutta kostonhalun tyydyttämisen tarpeessa kirjaanviedyt memoaarit saattavat kohota tietynlaiseen suuruuteen.

Tämän yleiskatsauksen jälkeen siirrymmekin käsittelemään erästä muistelmateosta, joka on herättänyt meillä varsin suurta huomiota, nimittäin Saksan entisen Helsingin lähettilään Wipert von Blücherin kirjaa: `Suomen kohtalonaikoja`. Se kuuluu ilmeisesti ensi sijassa nykypolvea varten tarkoitettuun kirjallisuuden lajiin ja sen ytimenä on sekä kirjoittajan itsensä, hänen toimintansa ja hänen suorituksiensa puolustaminen. Tietenkin kirja pyrkii kuvaamaan tapahtumia Suomessa 1935-44 saksalaisten näkökulmasta katsottuna, ja sillä seikalla on tietenkin ns. historiallinen arvonsa.

Kun lukee lähettiläs v. Blücherin muistelmat, niin saattaa todeta, että hän on ollut todellisia tekijämiehiä omassa ammatissaan. Tuskin on Suomessa ollut taitavampaa diplomaattia kuin tuo sulavakäytöksinen ketunkasvoinen saksalainen. Hän edusti todella mainiolla tavalla isänmaataan ja hän onnistui hankkimaan täällä harvinaisen läheiset suhteet suomalaisiin piireihin. Kun lukee v. Blücherin selontekoja Suomen ulkopolitiikasta erityisesti jatkosodan vuosina, ei voi olla hämmästymättä sitä, kuinka nopeasti ja perusteellisesti Saksan lähetystö sai tietoonsa kaiken, millä saattoi ulkovallalle olla arvoa. Hämmästykseen liittyy samalla häpeää siitä, että suomalaiset olivat palvelevaisin mielin valmiit vieraalle vallalle toimittamaan selonteot jopa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan salaisimmista istunnoista ennen kuin muste oli pöytäkirjasta kuivunut.

v. Blücherin suhtautumistapa maahamme on kieltämättä sympaattinen ja myönteinen. Hänen monet huomionsa erikoisista oloistamme osoittavat hyvää silmää ja lämmintä myötätuntoa. Mitään erityisesti sensationellia v. Blücher ei kykene meille antamaan, vaikka ns. Ribbentrop-sopimuksen laatimisvaiheet ovat meille uutta. Sitä on nimenomaan Ribbentropin satumainen suunnitelma 1 000 `luotettavan` miehen avulla suorittaa kesällä 1944 täällä vallankaappaus Quislingin viisiin. v. Blücher, joka väittää aina olleensa sekaantumatta Suomen sisäpolitiikkaan - se ehkä pitää paikkansakin - oli torjunut tuon suunnitelman, johon ei todellakaan toteuttajia olisi saatu.

Kirjan sivuilla vilisee suomalaisia poliitikkoja, kirjailijoita ja sotilaita. v. Blücherin arviointi heistä on erehtymättömän johdonmukainen: se, joka on ollut saksalaismielinen, on kunnon mies, mutta muiden, vastustajien tai penseiden suhteen on asianlaita toinen. v. Blücherin ylistelevät maininnat ulkoministeri Wittingistä ovat ehtineet Ruotsissa herättää arvostelua. Pahimmin v. Blücher rusikoi Rudolf Holstia ja Kyösti Kalliota. Edellisen arvostelu on hänen kannaltaan ymmärrettävää, sillä Holsti oli ehdoton saksalaisvihollinen. Mutta Kallion halventaminen on tämän korkea-aatelisen diplomaatin kirjassa käsittämätön tahdittomuus, johon asiallistakaan perustetta ei ole ollut edes hänen kannaltaan katsottuna.

Kirjan lopussa paljastaa v. Blücher suursaksalaisen perusluonteensa. Suomen irroittautuminen sodasta 1944 saa hänen syvän moraalisen tuomionsa. Suomi oli antanut sanansa, ja vaikka sanan antaja oli siirtynyt sivuun, ei uudella valtionpäämiehellä v. Blücherin käsityksen mukaan olisi ollut oikeutta ryhtyä neuvottelemaan välirauhasta. Tyypillinen suurvallan näkökanta! Se, että me Saksan tietä seuratessamme olisimme menettäneet kaikkemme, ei vielä vuosia Saksan romahduksen jälkeen ole lauhduttanut arvoisan diplomaatin tuomitsevaa mieltä. Ja kyseessä on kuitenkin mies, joka sanoo olevansa Suomen ystävä. Mitä on lisäksi sanottava sellaisesta Saksan lähettiläästä, joka suomalaisille tuomiota jakaessaan ei mainitse sanallakaan saksalaisten suorittamasta pohjois-Suomen hävityksestä. Sen täytäntöönpanija kenraalieversti Rendulic oli "rattoisa seuramies", ei muuta.

Lähettiläs v. Blücher ei sano olleensa kansallissosialisti, mikä pitää tiettävästi paikkansa. Hän palveli uskollisesti saksalaista isänmaataan, velvollisuutensa mukaisesti, ja diplomaattiuralla saavuttamansa taidon ynnä luontaisten lahjojensa avulla onnistui voittamaan saksalaisen politiikan kannalle laajoja suomalaisia piirejä. Hän harrasti yhteistyötä oman maansa puolesta, suomalaiset tekivät sen oman maansa parhaaksi. Se, että tämä yhteistyö johti "tehtävän epäonnistumisen tragiikkaan", v. Blücheriä lainataksemme, ei ole heidän syynsä.