Suomen ulkopolitiikkaa.

Kun Suomi Neuvostoliiton kanssa vuonna 1920 Tartossa solmitun rauhansopimuksen jälkeen kaikilta suunnilta tunnustettuna saattoi vapaasti ryhtyä määräämään suhteistaan ulkovaltoihin, oli luonnollista, että se pyrki etsimään sellaista ulkopoliittisten suhteiden järjestelmää, joka voisi vakiinnuttaa, lujittaa ja turvata maan vasta saavutetun itsenäisyyden. Jokaisen valtion ulkopolitiikan päämääränä tietenkin on maan itsenäisyyden suojeleminen, mutta erityisesti siinä asemassa oleva valtakunta kuin Suomi oli velvollinen aivan poikkeuksellisella huolella suuntaamaan huomionsa tähän kysymykseen. Ja vaikka yleiset olosuhteet maailmassa kautta 1920-luvun olivat sellaiset, että niin hyvin suurten kuin pientenkin kansojen parissa kansallisuuksien oikeus vapauteen ja itsenäisyyteen käsitettiin järkähtämättömäksi maailmanmielipiteeksi, oli Suomen asema bolshevistisen Neuvostoliiton naapurina sellainen, että maan turvallisuus oli oleva ulkopolitiikasta vastaavien valtioelinten erikoisen huolenpidon esineenä. Meiltä ei suinkaan puuttunut idealismia ja se antoikin kansalle uskoa itsenäisyytemme vakavuuteen, mutta Neuvostoliiton julistama vallanlumousohjelma pakotti meidät idealismistamme huolimatta toimimaan huonoimmankin mahdollisuuden huomioonottavina realisteina.

Suomen valittavana, kun se 1920-luvun alussa määräsi ulkopolitiikkansa suunnasta, oli kaksi vaihtoehtoa. Kun näin sanomme, merkitsee se kylläkin yleistystä, joka tekee vääryyttä joillekin yksityiskohdille, mutta tällainen yleistys on tarpeellinen, jotta voitaisiin antaa riittävän havainnollinen kuva poliittisesta kehityksestämme. Toinen vaihtoehto, joka oli valittavanamme, oli liittyminen niihin voimiin, jotka ajoivat Venäjänvastaista politiikkaa. Toinen vaihtoehto taas oli puolueettomuus Venäjää kohtaan. Suomi valitsi ensiksimainitun vaihtoehton. Se säilytti kiinteästi sen aatteellisen ja käytännöllisen vastakohtaisuuden, joka oli ollut Suomen ja Venäjän välillä voimassa vuoden 1917 loppupuolelta lähtien Tarton rauhaan saakka. Se pyrki etsimään läheistä yhteyttä niiden Venäjän läntisten rajanaapureiden kanssa, joilla oli samanlainen poliittinen vaara kuin Suomellakin ja samat edut valvottavana Venäjää vastaan. Tämän pyrkimyksen kulminaatiokohtana on pidettävä aiottua Suomen liittymistä keväällä 1922 ns. Varsovan sopimukseen, jolla Suomi sitoutui läheiseen yhteistoimintaan erinäisten Neuvostoliiton läntisten naapurimaiden kanssa. Vaikka sopimus Suomen puolelta raukesikin eduskunnan vastustuksen takia, oli tuon sopimuksen Johtomotiivi siltä osalta, joka koski yhteistoimintaa Venäjää vastaan, kuitenkin vallitsevan suomalaisen ulkopoliittisen ajatuskannan mukainen. Niinpä haluttiin ylläpitää läheisiä suhteita Baltian valtioihin ja eurooppalaisessa politiikassa etsittiin yhteyttä niihin suurvaltoillin, joiden suhteet Neuvostoliittoon olivat vihamieliset taikka torjuvat. Eräs piirre, joka myös antoi leimaa ulkopolitiikallemme, oli erinäisten viranomaisten harjoittama yhteydenpito venäläisten emigranttiainesten kanssa. Voitaneen siis todeta, että Suomen ulkopolitiikkaa nimenomaan 1920-luvun alkupuolella luonnehti selvä ja tietoinen Venäjän-vastainen tendenssi. Tosin voidaan edellä sanottua vastaan esittää se väite, että monet yksityiskohdat Suomen suhtautumisessa Neuvostoliittoon eivät todista tällaisen jyrkän vastakohtaisuuden olemassaolosta. Tämä vastaväite on omalla tavallaan oikeutettu, sillä Suomen ulkopolitiikka torjui monet agressiivista esiintymistä suosittelevat suunnitelmat. Mutta -- kuten aikaisemmin jo mainittu -- jos Suomen ulkopolitiikasta tahdotaan antaa sille ominaista johtotendenssiä luonnehtiva yleiskuva, lienee tässä esitettyä pidettävä, yksityiskohdissa kieltämättä tavattavista epätarkkuuksista huolimatta, oikeana.

Tässä ei tarvinne käydä tekemään selvää niistä syistä, jotka olivat sanelleet Suomen omaksuman poliittisen linjan. Kun palautamme mieliimme 1920-luvun alkuvuosina vallinneen yleispoliittisen tilanteen sekä sen asenteen, joka miltei kautta maailman oli omaksuttu Neuvostoliittoa kohtaan, olisi toisenlainen orientaatio Suomen. asemassa olevalta valtiolta ollut vaikeasti ymmärrettävissä. Lisäksi on otettava huomioon, että Venäjältä käsin johdettu kommunistien kumouksellinen toiminta kohdistui v. 1918 tapausten vuoksi erikoisella kiivaudella Suomea vastaan. Se oli juuri niihin aikoihin, jolloin ulkopolitiikkamme suuntaus oli muotoutumassa, saavuttanut yhteiskuntarauhaa uhkaavan laajuuden, mitä mm. todistaa 27 kommunistiedustajan valituksitulo eduskuntaan v. 1921.

Kaksikymmenluvun lopulla alkoi vähitellen tapahtua suunnanmuutosta suhteessa Neuvostoliittoon. On mahdotonta käydä tutkimaan syitä siihen, sillä ne ovat osaltaan yleismaailmallisia. Ilmeisesti on ollut vaikuttamassa yhä yleisemmäksi levinnyt käsitys, että neuvostojärjestelmä ei ollutkaan mikään nopeasti ohimenevä tila Venäjällä, vaan että se oli käsitettävä enemmän tai vähemmän vakiintuneeksi hallitusjärjestelmäksi. Suomen oli Venäjän naapurina tehtävä tällaisesta käsityksestä tietyt johtopäätökset. Erikoisena Suomeen vaikuttavana tekijänä on varmaankin otettava myös huomioon kommunistien julkisen toiminnan lakkauttaminen Suomessa, mikä tapahtui lainsäädäntöteitse v. 1930. Tämän jälkeen ei Venäjältä johdettu kommunistinen toiminta enää näet muodostanut vaaramomenttia maan itsenäisyydelle, joten suhteitten parantaminen Venäjään käsin ei tässä katsannossa sisältänyt poliittista riskiä.

Ulospäin näkyvänä osoituksena Suomen omaksumasta uudesta linjasta on 1932 alussa Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu hyökkäämättömyyttä ja riitojen rauhanomaista ratkaisua koskeva sopimus. Sitä on pidettävä käännekohtana Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa. Se merkitsee puolueettomuusajatuksen esilletuloa Suomen idänpolitiikassa. Ja kun seuraamme sen jälkeen tapahtunutta kehitystä, voimmekin havaita, että uusi suuntautuminen vahvistui, joskin varovaisesti niin kuitenkin johdonmukaisesti ja varmasti. Tähän Venäjää kohtaan omaksuttuun puolueettomuuspolitiikkaan liittyi merkittävänä renkaana Suomen skandinaavinen suuntaus vuodesta 1935 lähtien. Tällä eduskunnan yksimielisesti deklaroimalla kannanotolla on Suomen Venäjän-politiikalle erittäin tärkeä merkitys. Suomi halusi liittymällä mitä läheisimpään poliittiseen yhteistyöhön sen rauhanomaisen valtaryhmityksen kanssa, jonka kolme skandinaavista maata muodosti, osoittaa seuraavansa näiden maiden yleensä kaikkien tunnustamaa, epäilyksien ulkopuolella olevaa rauhanpolitiikkaa. Se merkitsi, että Suomi sitoutui olemaan Venäjää vastaan mahdollisesti syntyvien liittoutumien ulkopuolella ja noudattamaan suhteissaan Venäjään ehdotonta puolueettomuutta. Tällä tavoin Suomen skandinaavista orientaatiota on pidettävä Suomen Neuvostoliittoa kohtaan omaksumanpuolueettomuusajatuksen manifestaationa.

1930-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana Suomi johdonmukaisesti ja päättäväisesti kehitti puolueettomuuspolitiikkaansa. Nimenomaan presidentti Kallion presidenttikaudelta on todettavissa, että Suomen idänpolitiikkaa ohjasi määrätietoinen pyrkimys luoda entistä luottamuksellisemmat suhteet suureen naapuriin sekä osoittaa puolueettomuussuuntauksen vakavuus ja vilpittömyys. Tästä voidaan osoituksena mainita mm. Suomen ulkoministerin käynti Moskovassa alkuvuodesta 1937 sekä kauppasopimusueuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Juuri puolueettomuuden säilyttäminen ja mahdollisten venäläisten ennakkoluulojen ehkäiseminen oli määräävänä, kun Suomi, liittyen Ruotsin omaksumaan kantaan, kieltäytyi hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta Saksan kanssa, toimenpide, jonka tarkoituksenmukaisuudesta jälkeenpäin tapahtuneen valossa on meillä esitetty kirpeääkin arvostelua. Samaten on syytä korostaa, että se mielen kiinto, jota Suomi osoitti Ahvenanmaan neutraalisuuden säilyttämistä kohtaan, oli luonteeltaan kaksitahoinen, eikä suinkaan siis kohdistunut yksin Venäjää vastaan. Yleistoteamuksena voidaankin Suomen politiikasta 1930-luvun viime vuosilta sanoa, että sen hallitsevana johtomotiivina oli puolueettomuuskannan vahvistaminen Neuvostoliittoon käsin. Valtionjohdolla oli vakiintunut käsitys, että Suomen geopoliittinen asema vaati luottamuksellisten suhteiden aikaansaamista sekä sotilaallisesti että poliittisesti yhä vahvistuvan Neuvostoliiton kanssa. Sillä oli samaten selvillä Neuvostoliiton epäluuloinen suhtautuminen Suomeen, jonka vuoksi hallitus käsitti velvollisuudekseen tunnontarkasti estää kaikki teot, jotka olisivat voineet antaa Neuvostoliitolle aihetta epäillä puolueettomuustahtomme vilpittömyyttä ja kykyämme ylläpitää puolueettomuuttamme. Tuleva historiankirjoitus kyennee osoittamaan, että Suomessa oltiin valmiita merkittäviin. ulko- ja sisäpoliittisiinkin toimenpiteisiin, jotta Neuvostoliitto olisi voinut luottaa vakavaan puolueettomuustahtoomme. Esim. toimenpiteitä IKL:n lakkauttamiseksi syksyllä 1938 lienee eräältä osalta tarkasteltava tästä näkökulmasta.

Tässä yhteydessä on paikallaan korostaa, siihen viitaten, mitä edellisessä luvussa on esitetty, että Suomen ulkopolitiikan uusi suuntaus 1930-luvun alussa oli valtionjohdon oma-aloitteisesti suorittama. Asia, joka eteni vähitellen ja varovasti, ei ole milloinkaan joutunut kansan välittömästi ratkaistavaksi, sillä vaalitaisteluissa ovat ulkopoliittiset seikat meillä yleensä näytelleet toisarvoista osaa. Uuden toimintaohjelman muotoutuminen tapahtui niin huomaamatta, että vasta 1937, kun hallitus eräillä teoillaan osoitti halua poliittiseen lähentymiseen Venäjään käsin, siihen julkisuudessa vasta alettiin kiinnittää huomiota, ensisijaisesti silloinkin lähentymisen vastustajien taholta.

Kun myöhemmän kehityksen valaistuksessa arvostellaan Suomen ulkopolitiikkaa sotaa edeltäneinä vuosina, on tarpeellista erityisesti korostaa sitä, että Suomella oli perusteltua syytä olettaa Venäjän taholla tunnetun ei vain myönteistä mielenkiintoa vaan jopa luottamustakin Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kohtaan. Tässä suhteessa ei tietenkään voida esittää mitään todistusaineistoa, mutta lienee paikallaan mainita eräästä tätä koskevasta julkisuudessa esitetystä lausunnosta. Yhdysvaltojen entinen Moskovan-suurlähettiläs J. E. Davies kertoo mielenkiintoisessa muistelmakirjassaan erään amerikkalaisen diplomaatin käsityksenä, päiväkirjamerkinnän mukaan maaliskuun 9 päivältä 1937, seuraavaa: "Suomea hän piti valonpilkkuna venäläiselle ulkopolitiikalle, koska Suomi ilmeisesti teki voimakkaita ponnistuksia puolustaakseen riippumattomuuttaan niin hyvin Saksaa kuin Venäjääkin vastaan."

Suomen puolueettomuuspolitiikka tapasi loppunsa 30. marraskuuta 1939, jolloin Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Sota päättyi Moskovan rauhaan maaliskuussa 1940. Kun maailmansota laajeni kesällä 1941 Saksan hyökättyä Venäjälle, joutui Suomi uudelleen sotaan itäisen naapurimaansa kanssa. Tämä sota on nyt kolme vuotta kestettyään päättynyt Suomen poliittiseen antautumiseen.

Tarkoituksenamme ei ole sodan ja sen yhteydessä tehtyjen poliittisten ratkaisujen kuvaaminen tai selostaminen. Liioin emme pyri Suomen tekemien ratkaisujen arviointiin ja arvosteluun. Sen sijaan pyytäisimme suorittaa eräänlaisen tarkastelun, jonka kohteena ovat Neuvostoliiton Suomea vastaan kohdistamien toimenpiteiden syyt, joita pyrimme katselemaan ikäänkuin Neuvostoliiton kannalta. Samalla on tarkoituksemme selvittää, missä määrin nuo syyt ovat olleet aiheellisia todellisten olosuhteiden perusteella, niin kuin me suomalaiset asiat tunnemme. Mutta sitä ennen eräs varaus: Jos tulevaisuus osoittaa, että Neuvostoliiton tarkoitus alun alkaen on ollut Suomen itsenäisyyden kukistaminen hyökkäystukikohtien valmistamiseksi bolshevistiselle tai suurslaavilaiselle ekspansiolle, kuten nimenomaan Saksan taholta on aina väitetty, silloin tarkastelumme lähtee väärältä pohjalta.

Venäjän Suomen alueeseen v. 1939 kohdistamien vaatimusten motiivi oli alusta alkaen selvillä ja tapahtumien kehitys on sen selvittänyt yhä paremmin. Venäjä laski, että Saksan kanssa elokuussa 1939 solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta sota Saksaa vastaan maailmansodan myöhemmissä vaiheissa oli todennäköinen, ehkä suorastaan väistämätön. Sen vuoksi Neuvostoliiton oli turvattava kaikki sivustansa. Tästä johtuivat sen äkilliset toimenpiteet Itä-Puolan, Bessarabian ja Baltian maiden haltuunsaamiseksi.

Suomen osalta oli Venäjällä kaksi turvallisuusprobleemaa. Ensimmäinen käsitti Suomenlahden merireitin sulkemisenvihollislaivastolta, jonka vuoksi Hanko, Suomenlahden saaret ja Koivisto sisältyivät Venäjän vaatimuksiin. Toinen käsitti vaaramomentin poistamisen Suomen taholta maarintamilla. Meidän on ehkä syytä lähteä siitä, että Venäjä tuskin oletti Suomen itsensä ryhtyvän hyökkäyssotaan mahtavaa naapuriaan vastaan, mutta se laski, että jossakin sodan vaiheessa Venäjälle vihamielinen suurvalta voisi saada Suomen alueen hyökkäysbasikseksi ja Karjalan Kannakselta käsin uhata Leningradia. Sen vuoksi Suomen puolustusjärjestelmän yhtenäisyys Kannaksella oli tuhottava. Sillä oli kahtalainen tarkoitus: suojata Leningrad hyökkäykseltä ja avata tie omaa hyökkäystä varten Suomeen, silloin kuin se mahdollisesti havaittaisiin sodan kulun kannalta hyödylliseksi.

Että Venäjä vaatimuksillaan ja hyökkäyksellään loukkasi Suomen oikeutta, on yleisesti tunnustettu, arvovaltaisimmin Kansainliiton yleiskokouksen päätöksellä. Mutta oliko Venäjän hyökkäys sen omien etujen kannalta katsoen tarpeellinen? Meidän ei tällöin tarvitse lausua arvosteluamme, olivatko Venäjän laskelmat siitä, että Saksa mahdollisen sodan sattuessa haluaisi käyttää Suomea hyökkäysbasiksena, perustellut vaiko ei. Tällä seikallahan ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska Venäjän hyökkäyksen tarpeellisuus sen omalta kannalta katsoen riippuu siitä, olisiko Suomella ollut halua ja kykyä pysyä puolueettomana ja säilyttää maansa koskemattomuus. Tähän on sanottava, että Suomen 1930-luvulla noudattama puolueettomuuspolitiikka Venäjään käsin oli vakavasti tarkoitettua ja se olisi Suomessa jatkunut, olisipa yleismaailmallinen sota saanut mitkä vaiheet tahansa. Suomi olisi ollut valmis ase kädessä suojelemaan puolueettomuuttaan ja suvereenisuuttaan miltä suunnalta uhkaavaa hyökkäystä vastaan tahansa. Meillä oli silloin ja on edelleenkin yleisenä se käsitys, että Suomen maantieteellinen asema olisi suonut meille edellytykset puolueettomuutemme säilyttämiseen ia sitä vastaan kohdistettujen hyökkäysten torjumiseen, sillä muualta kuin idästä tuleva hyökkäys tapaa meidät Ruotsin selän takaa. Tämä seikka aiheuttaa, että me olisimme joutuneet yhdessä Ruotsinkin kanssa harjoittamaan yhdensuuntaista puolueettomuuspolitiikkaa. Kun tästä asiasta puhuttaessa on ulkomailla joskus mainittu eräiden kansalaispiiriemme kansallissosialismille myönteisestä mielialasta, on tähän ensiksikin sanottava, että Suomen kansan valtavan enemmistön vankkaa demokraattista vakaumusta ei voida saattaa epäilyksenalaiseksi. Missään vastuunalaisissa suomalaisissa piireissä ei pidetä edes harkinnan arvoisena ajatusta, että Suomi olisi ns. viidennen kolonnan vuoksi joutunut hyökkäysbasikseksi. Sellaiset kuvitelmat ulkomailla perustuvat täydelliseen olojemme tuntemattomuuteen.

Jokainen, jolla on ollut tilaisuus seurata läheltä suomalaisia mielialoja syksyllä 1939, voi vakuuttaa, että tahto välttää sota oli maassa yleinen ja suorastaan tavattoman voimakas. Nekin lukumäärältään vähäiset piirit, joiden ajatuksia ja sanoja aikaisemmin oli hallinnut Venäjää kohtaan tunnettu epäilys tai viha ja siitä johtunut agressiivisuus, hiljenivät noina kohtalontäyteisinä päivinä Moskovan neuvottelujen aikana ja sen jälkeen. Hekin toivoivat vilpittömästi rauhan säilymistä. Meillä oli lisäksi varsin yleisenä, niin sinisilmäiseltä kuin se nyt saattaakin tuntua, luottavainen usko siihen, että sotaa ei synny. Me emme silloin osanneet aavistaa, minkälaisen rajuuden alkanut maailmansota tulee saamaan, emme osanneet edes kuvitella, kuinka vähän kansojen vuosisatainenkaan itsenäisyys, hyökkäämättömyyssopimukset, puolueettomuus ja rauhantahto saattavat estää väkivallan voimien hyökkäystä. Me lähdimme siitä, että me emme uhkaa nyt emmekä sodan myöhemmissä vaiheissa Venäjää ja että meillä oli alueisiimme historiallinen ja kaikkien tunnustama oikeus. Tähän luottaen me uskoimme, että me saamme uhkaavista ennusmerkeistä huolimatta säilyttää hyvän rauhamme. Viimeiseen saakka vallitsi kansan samaten kuin hallituksen keskuudessa vankka optimismi, mutta siihen liittyi myös varovaisuutta, jonka ansiosta meitä ei yllätetty varustautumattomina, kun äkillinen hyökkäys sitten tapahtui.

Me olimme syksyllä 1939 Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa hyvän omantunnon suomalla jyrkkyydellä vastustaneet Venäjän aluevaatimuksia. Mutta on merkillepantavaa, että siltä osalta, jossa me katsoimme voivamme tehdä myönnytyksiä puolustusmahdollisuuksiamme tuhoamatta, me olimme olleet valmiit sovitteluihin. Tämän kannan johdonmukaisena seurauksena oli, että kun Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäyksensä, me pyrimme uudelleen neuvotteluihin, voidaksemme vielä välttää sodan. Jotta neuvotteluille saataisiin suotuisa lähtökohta, katsottiin hallituksenvaihdos tarpeelliseksi. Sen jälkeen kuin hallitus oli saanut eduskunnalta yksimielisen luottamuslauseen, jätti se paikkansa. Uudessa hallituksessa oli mm. korvattu nimenomaan ne miehet, joiden henkilön oletettiin olevan eniten uusiin neuvotteluihin pääsemisen tiellä. Pääjohtaja Rytin silloin muodostama hallitus oli ensisijaiselta tarkoitukseltaan siis rauhanhallitus ja se jättikin Neuvostoliitolle Ruotsin hallituksen välityksellä esityksen neuvottelujen alkamisesta sekä ilmoituksen halustaan tehdä uusia positiivisia ehdotuksia ristiriidan ratkaisemiseksi. Mutta Neuvostoliitto ei tähän esitykseen suostunut, se oli lyönyt siinä vaiheessa oven kiinni Kuusisen varjohallituksen muodostamisella.

Moskovan rauhan ehdot olivat Suomelle hirvittävän ankarat. Kuitenkin otettiin rauhanteko vastuunalaisissa suomalaisissa piireissä ratkaisuna, jonka muuttamiseen ei näyttänyt olevan reaalisia edellytyksiä. On turhaa kieltää sitä tosiseikkaa, että käytännöllisesti katsoen koko Suomen kansa hartaasti toivoi maailmansodan saavan sellaisen käänteen, jonka ansiosta Suomi saisi takaisin menettämänsä alueet, mutta -- kuten sanottu -- virallisella taholla ei tällaisiin toiveisiin tiettävästi laskettu. Siitä on todistuksena se laajasuuntainen lainsäädäntötyö, jolla Karjalasta, itärajalta ja Hangosta siirtynyt väestö koetettiin pysyväisesti sijoittaa muuhun Suomeen. Sitä vastoin Suomen hallitus oli lujasti päättänyt puolustaa Moskovan rauhan rajoja, jos maata vastaan uudelleen hyökättäisiin. Sen vuoksi alettiin heti kesällä 1940 suorittaa suuria linnoitustöitä uuden rajan vaiheilla.

Kesällä 1940 ja talvella 1940-41 harjoitti Venäjä Suomea kohtaan painostusta, jonka perimmäiseksi tarkoitukseksi Suomessa käsitettiin maamme itsenäisyyden tuhoaminen. Suomalaisissa poliittisissa piireissä on ollut varsin yleisesti vallalla se mielipide, että jollei Saksa olisi saavuttanut kesällä 1940 niin yllättävän nopeaa voittoa lännessä, olisi Neuvostoliitto jo syksyllä 1940 tehnyt välinsä Suomen kanssa selviksi.

Neuvostohallituksen toimenpiteet Suomea vastaan ja Suomea koskevat suunnitelmat ovat ilmeisestikin aiheutuneet maatamme kohtaan tunnetusta vanhasta epäluulosta. Neuvostopoliitikot olivat Saksan aloitettua sotatoimet Norjaa vastaan ja lännessä tulleet entistäänkin paremmin selville siitä, että Saksan ja Venäjän välistä aseellista voimainkoetusta ei voida pitkän päälle välttää. Ne suojatoimenpiteet, joihin Balkanin suunnalla, Puolassa, Baltian maissa ja Suomessa, siis Venäjän koko länsirajan pituudelta oli ryhdytty, eivät kenties olleet riittäviä. Moskovan rauhanteolla kuristettu Suomi saattoi näet kuitenkin sisältää vaaramomentin Venäjälle, sillä sen alue voisi suursodan jossakin vaiheessa joutua Venäjän vihollisen hyökkäyksen tukikohdaksi. Sotaa varten varustautuvalle maalle ei mikään varovaisuustoimenpide ole liiallinen, se käsityskanta on todennäköisesti ollut vallitsevana neuvostodiplomaattien keskuudessa kesällä 1940, kun he pyrkivät riistämään Suomelta valtiollisen vapauden tai ainakin valtiollisen toimintavapauden.

Mitenkä asiaa on tarkasteltava Suomen kannalta? Sen jälkeen kuin me nyt olemme solmineet välirauhan Neuvostoliiton kanssa, rauhan, jonka pohjalle valtioittemme väliset suhteet on pysyväisesti rakennettava ja jonka säilymisen perusedellytys on siinä, että me onnistumme luomaan ei vain korrektit vaan myöskin luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon, on meille hyödyllistä puhua menneisyydestä avoimesti. Silloin meidän on myönnettävä, että Venäjän epäluulo Suomea kohtaan kesällä 1940 oli eräässä mielessä perusteltu. Niin asiallisesti kuin Suomen valtionjohto tiettävästi toimikin suhteissaan Neuvostoliittoon, niin maan yleinen mielipide odotti tilaisuutta, jonka tullen Suomi voisi korjata kärsimänsä vääryyden. Tämän tilaisuuden käsitettiin olevan esillä heti, kun Venäjä joutuisi vedetyksi mukaan maailmansotaan. Silloin olisi Suomen liityttävä Venäjän vihollisiin ja valloitettava takaisin menetetyt alueet. Tällaista mielialaa lietsoi saksalaismielisten piirien harjoittama kuiskailupropaganda, joka lupaili Saksan hyökkäystä Venäjää vastaan ja Moskovan rauhan korjaamista korkojen kanssa. Tapahtumien myöhempi kulku onkin osoittanut, että revanssiajatus oli Suomen kansan parissa yleinen. Parhaana todistuksena siitä on se innostuneisuus, jonka vallitessa sota kesällä 1941 alkoi. Sille onkin kansan parissa annettu sekä sotilaiden mielialaa että armeijan menestystä kuvaava nimitys "riemusota". Se huolestuneisuus, jota osassa varsinaista työväestöä kieltämättä voitiin todeta, ei vaikuttanut kansan yleiseen mielialaan.

Kun täysin objektiivisesti tarkastelemme olosuhteita Moskovan rauhan jälkeen, ei voida kieltää, etteikö Venäjällä ollut tietynlaista aihetta siihen epäluuloon, jota se tunsi Suomea kohtaan. Käsityksemme on, että syksyllä 1939 ei Venäjän etu vaatinut hyökkäystä Suomea vastaan, sillä Suomella oli vakava tahto ja myös riittävät aineelliset edellytykset riippumattomuutensa ja puolueettomuutensa varjelemiseksi Saksan taholta uhkaavaa vaaraa vastaan. Siinä suhteessa Suomi oli samassa ja maantieteellisten seikkojen perusteella edullisemmassakin asemassa kuin Ruotsi. Mutta Moskovan rauhan jälkeen 1940-41 Venäjä saattoi sitä vastoin odottaa, että Suomi olisi valmis ottamaan vastaan jokaisen luotettavalta näyttävän tarjouksen menetetyn Karjalan takaisin valloittamiseksi.

Kesällä 1941 alkanut sota on nyt päättynyt. Yli kolmen vuoden pääasiassa voitollisten taisteluiden jälkeen ylivoimainen vihollinen mursi päärintamamme ja vaikka linjat myöhemmin onnistuttiinkin vakiinnuttamaan, oli käynyt selville, että vihollisen riittävin voimin tekemä uusi hyökkäys johtaisi sotilaalliseen ratkaisuun ja Suomen sotilaalliseen tuhoon. Samanaikaisesti luhistui Saksan puolustus Ranskassa ja itärintaman eteläisimmällä lohkolla. Saksan sotilaallinen tappio kävi entistä ilmeisemmäksi. Suomi päätti pyytää rauhaa tai välirauhaa.

Siitä lähtien kuin Saksan aseet kohtasivat idässä ensimmäisen ratkaisevaa laatua olevan tappionsa Stalingradin taisteluissa, ryhdyttiin Suomessa vakavasti harkitsemaan, mihin jatkuva sodankäynti Neuvostoliittoa vastaan meidät johtaa. Tämäntapaiset ajatukset saavuttivat yhä yleisempää levinneisyyttä, kun Saksa talvella 1943-44 oli joutunut ilmeiseen alakynteen Venäjällä. Mielipiteet maassa olivat kuitenkin jyrkästi vastakkaiset. Osa kansaa vaati sodan tinkimätöntä jatkamista silläkin uhalla, että se veisi kansan fyysilliseen tuhoon, osa kansaa puolsi sodasta irroittautumista niin hyvissä ajoin kuin mahdollista, sillä -- niin he perustelivat -- ehdot tulevat aikaa tuhlaten kovemmiksi ja uhrit suuremmiksi. Tämän kirjoittaja tarkasteli kysymystä Suomen Kuvalehdessä 11. 3. 1944 otsakkeella: "Sankarillisesta itsemurhasta" julkaisemassaan kirjoituksessa, joka aikoinaan herätti poikkeuksellista huomiota ja sai osakseen kiivastunutta vastustusta varsin arvovaltaiselta taholta, niin  --  nimenomaisesti juuri sieltä. Tämä kirjoitus osaltaan vaikutti siihen, että Suomen Kuvalehden toimituksen oli myöhemmin arvovaltaiselta taholta tulleen ohjeen perusteella pakko sulkea lehtensä palstat tämän kirjoittajalta. Lienee paikallaan, että kirjoitus liitetään tähän sellaisenaan kuin se maaliskuussa julkaistiin. Olettaisimme, että se nykyisissä olosuhteissa ja sen yhteydessä, mitä tässä kirjasessa tarkastellaan, puolustapaikkaansa.