"Ei kuku meidän käki ryssälle"

Evakon sananparsi.

Evakkomatkallaan vaeltava Antrean mies tapasi maaliskuun lopussa 1940 vanhan länsisuomalaisen tuttavansa. Kun tämä kaiken toivonsa ja uskonsa menettäneenä surkutteli, ei vain karjalaisten osaa, vaan koko kansamme kohtaloa, vastasi Antrean mies hänelle: "Tervetuloa ensi juhannuksena Antreaan suojeluskunnan kesäjuhlille. Siellä näyttävät asiat taas valoisammilta."

Siinä nyt oli sanottu tietenkin kitistymisenkin varalta, sen tiesi sanojakin. Mutta siinä oli totta toinen puoli. Antrean mies uskoi vuorenlujasti siihen, että Karjalaa ei ollut menetetty, vaan se oli annettu vain lainaksi. Hän uskoi niin kuin jokainen muukin karjalainen, että takaisin kotiin, Karjalaan, päästään varmasti kerran, ja vaikka tuo päivä ei valkenisi vielä ensimmäisen tuomenkukinnan eikä ensimmäisen juhannuksen aikaan, niin se ei kuitenkaan olisi kaukana. Tuo karjalaisten varmuus kotiinpääsystä oli enemmän kuin toiveajattelua, se oli koko olemuksen täyttävä usko oikeuden voitolle pääsemisestä. Ja tämän uskon voimalla Karjalan heimo kesti Baabelin vankeutensa.

Kaksi juhannusta ovat karjalaiset saaneet olla poissa kotiseudultaan, mutta kolmantena juhannuksena on jo pariinsataantuhanteen nouseva joukko päässyt palaamaan vanhoille kotisijoilleen. Siellä he työskentelevät nyt omilla pelloillaan tai omassa ammatissaan. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka he ovat voineet puutteellisin edellytyksin Karjalassaan tehdä työtä, ovat he muokanneet ja kylväneet puolet siitä peltoalasta, mikä rauhanvuosina oli Karjalassa viljalla ja juurikasvilla. Me tiedämme, mitä tämä merkitsee tulevan talven olemassaolontaistelussa. Jollei se vielä levennä leipää, se ainakin turvaa sen saantia.

Mutta myös kaukaisempi Karjala, Itä-Karjala, on nyt mukana tuotannollaan tukemassa talvivarastojemme kartuttamista. Määrätietoinen ja tarmokas työ on siellä saanut aikaan sen, että kymmenillätuhansilla hehtaareilla kasvaa tänä kesänä kultainen vilja tai rehevä peruna.

Näin ovat Suomen Karjala ja entinen Venäjän Karjala, Aunus ja Viena, Itä-Karjala, liittyneet samaan kamppailuun, joka Kanta-Suomessa on suoritettavana elämänmahdollisuuksien valmistamiseksi armeijamme suojaamien alueiden sisäpuolella elävälle suomalaiselle väestölle. Yhdistyneet Karjalat ovat samassa rintamassa muun Suomen kanssa.

Mutta tämä on vain ahdas, lyhyen ajan perspektiivi, vain pieni yksityiskohta, joka on tällä hetkellä tietenkin tärkeä, mutta joka on mittasuhteiltaan vaatimaton niiden näköalojen rinnalla, joita yhdistyneet Karjalat tarjoavat suomalaiselle valtakunnalle.

Kun tarkastelemme Suomen geopoliittista ja sotilaspoliittista asemaa, huomaamme, kuinka elimellisesti Suomen Karjala ja Itä-Karjala kuuluvat yhteen.

Jokainen suomalainen tietää, oman kokemuksen todistuksesta paremmin kuin historiasta, että meidän maamme olemassaolo riippuu siitä suojasta, jonka maa voi pystyttää itää vastaan. Meitä on aina uhannut idästä käsin turma. Me olemme sen joskus unohtaneet, mutta nykyinen polvi on unohduksensa saanut niin kalliisti maksaa, että sen muistavat suomalaiset monessa sukupolvessa eteenpäin. Idän uhkaa vastassa saa olla kuinka palava isänmaanrakkaus ja puolustustahto tahansa, mutta jollei meillä ole rajoja, joiden puolustaminen on pienelle kansalle mahdollista, meidän puolustuksemme ei kykene kestämään ylivoimaisen vihollisen painostuksen alla. Primäärinen tekijä on se raja, jonka takana ja suojassa voimme rauhan aikana varustautua idän hyökkäyksen varalta.

Kun puhumme Suomen turvallisista rajoista, silloin kuuluvat Suomen Karjala ja Itä-Karjala yhteen.

Vuosien 1939-40 sodassa muodosti Karjalan Kannas pääsotanäyttämön, jolla vihollinen loppujen lopuksi pääsikin puolustuksemme läpi ja sillä tavoin ratkaisi ylivoimansa turvin sodan edukseen. Meidän varustautumisemme vihollista kohtaamaan oli Karjalan Kannaksella, edeltä käsin tiedossa olleella pääsotanäyttämöllämme, täysin riittämätön, mutta alkeellisenakin se antoi meille opetuksen, että nykyaikaisesti varustettu, syvyyteen rakennettu puolustuslinja suhteellisen kapealla alueella kykenee tarjoamaan otollisen puolustusmahdollisuuden lukumääräisesti heikommallekin armeijalle. Karjalan Kannas vesistöineen ja kapeikkoineen ja kukkuloineen olisi ihanteellinen työmaa Todtin tapaiselle linnoitusten rakentajalle. Jos Kannas linnoitetaan nykyisen sodan kokemukset huomioonottaen, tuskinpa ryssän kaltainen massavaikutukseen turvautuva hyökkääjä siitä pääsee lainkaan läpi.

Mutta valloittamatonkin Karjalan Kannas on merkityksetön, jos vihollinen onnistuu tunkeutumaan muualta maahan ja pääsee uhkaamaan Karjalan Kannaksen puolustajia selästä käsin. Kun tarkastelemme Itä-Suomen karttaa, havaitsemme helposti, että tämä saattaa tapahtua. Laatokan pohjoispuolelta maahan hyökkäävä armeija saattaa edetä Karjalan rautatielle, ja Sortavalaan päästyään se lähtee etenemään etelään käsin Kannasta puolustavan armeijan selustaan. Elisenvaaran ja Hiitolan valloittaminen on jo katkaissut itäisen Kannaksen puolustajien huoltolinjat, ja Kannaksen kohtalo lähenee tällöin täyttymistään. Tämä juuri oli Salmiin ja Suojärvelle tunkeutuneiden vahvojen venäläisarmeijojen tarkoitus talvisodassa, mutta Tolvajärven ja Ägläjärven loistavien voittojen sekä Kollaan ja Laatokan rannikkoalueen sankarillisen puolustuksen ansiosta tämä suunnitelma epäonnistui.

Venäläisten strategia talvisodan päiviltä osoittaa meille, missä on puolustuksemme Akilleen kantapää. Se ei ole Karjalan Kannaksella, jos haluamme ajoissa saattaa puolustuksen siellä kestävälle kannalle, vaan se on Laatokan pohjoispuolella olevalla itärajallamme. Eikä vaara uhkaa yksin Laatokan Karjalasta, vaan käytännöllisesti katsoen koko itärajan alueelta, niin kuin ryssien hyökkäykset Sallaan, Suomussalmelle ja Kuhmoon osoittivat.

Me olemme tottuneet katsomaan itärajaamme ja Itä-Karjalaa suurikokoisesta kartasta. Mutta jos tarkastelemme jotakin maapallon karttaa, jossa Suomi on vain pieni `pläntti`, niin huomaammekin, että Itä-Karjala on kuin ryssien valtaama sillanpääasema Suomea vastaan. Fennoskandian luonnollinen raja kulkee kolmen kannaksen linjaa, siis yli Karjalan Kannaksen Laatokalle, siitä yli Aunuksen kannaksen Äänisjärvelle ja siitä edelleen yli Ulkujärven molemmilla puolin olevien kannasalueiden Vienanmerelle. Tämän luonnollisen linjan länsipuolelle on ryssä tunkeutunut ja saanut sillanpääaseman Suomea ja Skandinaaviaa vastaan.

Tämä sillanpääasema tarjoaa hyökkääjälle rajattomat mahdollisuudet. Se saattaa kaikessa rauhassa ja syvässä salaisuudessa valmistaa itselleen kadehdittavat hyökkäyksen lähtökohdat, se saattaa suhteellisen suojatuille alueille rakentaa runsaasti lentokenttiä, se saattaa johtaa rautateitä ja teitä Suomen rajalle saakka, se saattaa kuljettaa varastoja niiden varsiin jne. Lyhyesti sanoen, hyökkäyksen valmistelut kyetään turvatuissa Itä-Karjalan sillanpääasemissa suorittamaan sataprosenttisesti. Emmekä me kykene varustamaan pitkää itärajaamme sellaisilla puolustuslaitteilla, että me niiden takana voisimme tuntea itsemme turvatuksi. Tehokkain puolustus ilmeisesti olisi itärajaa lähinnä olevien alueiden jättäminen asumattomaksi monien kymmenien kilometrien syvyydeltä, teiden hävittäminen tältä alueelta jne., mutta siihen meillä ei ole varaa.

Puolustuksemme on työnnettävä kauemmas itään, se sillanpääasema, jonka ryssät ovat saaneet, on otettava suomalaisten käsiin. Kolmen kannaksen raja tarjoaa meille luonnollisen puolustuslinjan, joka käy yksiin suomalaisen heimon asuma-alueen kanssa. Aunuksen Kannas ja Vienan Kannas ovat Karjalan Kannaksen veljet pohjoisessa. Niiden leveys kapeimmalta kohdalta on n. 130 ja 150 km. Kun muistamme, että vanha maarajamme Laatokalta Jäämerelle oli linnuntietäkin noin 1 000 km, niin havaitsemme, kuinka paljon suuremmat mahdollisuudet pienellä kansalla on puolustautua tällaisen maarajan takana. Lisäksi on huomattava, että kolmen kannaksen taakse jäävä maasto on erittäin epäedullinen hyökkäyksen lähtökohtien valmistamiselle, joten noiden kannasten puolustaminen on senkin vuoksi suhteellisen helppoa.

Jos tässä maassa ja koko Skandinaaviassa riittävän selvästi tunnetaan meitä ja muita pohjoismaita idästä uhkaava vaara, silloin pyrkimyksemme on Suomen rajan siirtäminen Aunuksen ja Äänisen kannaksille.

Historia tarjoaa kansoille joskus tilaisuuden. Toiset käyttävät sen rohkeasti ja itsekkäästi hyväkseen ja turvaavat tulevaisuutensa. Toiset joko laiminlyövät tilaisuuden, koska eivät tajua sen ratkaisevaa merkitystä, tai rohkeuden puutteesta tietoisesti jättävät tilaisuuden käyttämättä. Historia on ankara, se ei tuhlaa tilaisuuksia niille, jotka eivät ota niistä vaaria.

Suomen kohdalla on nyt tilaisuus, jonka hyväksikäyttäminen on Suomen suvun tulevaisuuden kannalta välttämättömyys, peruuttamattomasti ja ehdottomasti. Rajat on siirrettävä niin, että ne kokoovat yhteen suomalaisen heimon. Rajat on saatava sinne, missä ne turvaavat tälle maalle vapauden ja rauhan tuleville sukupolville, lapsillemme ja lastemme lapsille.

10.6.1942.