Yleisurheilun amatööriprobleemi.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto kokoontuu kongressiinsa Ruotsin pääkaupunkiin ajankohtana, jolloin monet yleisurheiluelämän kehitykselle tärkeät kysymykset odottavat ajanmukaista ja järkevää ratkaisua. Ehkä kaikkein kantavin näistä on amatöörikysymys.

Voimassaolevien säännösten mukaanhan amatööriurheilija ei saa periä korvausta osallistumisestaan kilpailuihin enempää kuin mitä hän todella käyttää matkustus-, ruoka- ja asuntokuluina, kuitenkaan ei enempää kuin I luokan rautatie- tai laivalipun ynnä makuuvaunulipun hinnat (mm. lentomatkalipun hinnan perimisen sallimista tarkoittavan esityksen kongressi aikoinaan hylkäsi) sekä 1 Englannin punta tai vastaava määrä jotain muuta rahayksikköä päivää kohden ruokaan ja asuntoon. Lisäksi on voimassa säännös, että urheilija ei saa kalenterivuoden kuluessa vastaanottaa korvauksia ulkomaisista kilpailuista pitemmältä ajalta kuin 21 vuorokaudelta.

Nämä toistakymmentä vuotta vanhat säännökset olisivat saattaneet olla paikallaan aikana, jolloin urheilu oli herrasmiesten ajanviete. Mutta ne kävivät mahdottomiksi heti, kun vähävaraisten ja varattomien kansanluokkien nuoriso ryhtyi urheilemaan. Rikkaan papan poika saattaa kiertää kilpailumatkoilla perimättä mitään korvausta menettämästään työansiosta, mikäli hänellä sellaista on, mutta niukan elatuksensa jokapäiväisessä kovassa työssä ansaitseva, usein perheellinen mies ei voi jättää ansiopaikkaansa viikkokausiksi, ellei hän saa kilpailujen osanottokorvauksena enempää kuin todelliset matka-, asunto- ja ruokamenonsa. Kun urheiluseurat voivat ansaita suuria summia yhden ainoan urheilijan osanoton perusteella, ei voi ihmetellä, että ne ovat salassa ryhtyneet suorittamaan urheilijoille myöskin korkeampia osanottokorvauksia kuin kansainväliset säännöt edellyttävät. Tämä on julkinen salaisuus, josta ovat selvillä niinhyvin urheilujohtajat kuin suuri yleisökin. Tämän avointa tunnustamista urheilujohtajien taholta ei voitane pitää sopimattomana.

Voimassaolevien sääntöjen kannalta katsoen on amatööritilanne näin ollen varsin huolestuttava. Kun kansainväliseen kilpailutoimintaan liittynyt kansallinen ambitio pakottaa kaikki urheilumaat ylikiihdytettyyn valmennustehokkuuteen, joutuvat nimenomaan ne maat, jotka tahtovat pitää kiinni säännöistä, hyvinkin epäedulliseen asemaan niihin maihin verrattuna, jotka voivat välttää amatöörisääntöjen määräykset valtiovallan turvin, mihin nimenomaan keskitetyn valtiojärjestyksen maissa on mahdollisuus esim. puolustus- ja poliisilaitosta hyväksikäyttämällä, tai sillä tavoin kuin siitä suoriudutaan maissa, joissa urheilu on saanut tavallaan ammatillisen aseman kasvatustoimessa, kuten asianlaita on enemmässä tai vähemmässä määrässä anglosaksien keskuudessa. Olisi siis aika päättävästi käydä ohjaamaan kansainvälinen yleisurheiluelämä todellisuuden lujalle maaperälle. Sitä vaatii yksin se seikka, että amatöörisääntöjen muodolliset rikkomiset eivät kohtaa yleisen mielipiteen eikä urheiluväen tuomiota niin kauan kuin säännöt pysyvät vähintään 30 vuotta ajastansa jäljellä, viime vuosisadan rudimentteina.

Nykyisten amatöörisääntöjen takana on kaksi toisistansa jyrkästi eroavaa katsantotapaa: englantilainen puritanismi ja kansainvälisen yleisurheiluliiton vallitseva suunta. Edellinen ansaitsee kaiken kunnioituksen. Se seuraa rehellisesti ja vääjäämättä oikeaksi katsomaansa aristokraattista linjaa. Aatteellisesti se on ihanteellinen katsantotapa, mutta se ei sovellu käytännössä maihin, joissa urheilijat ovat ensi sijassa alempien kansanluokkien jäseniä. Jälkimmäinen, s.o. vallitseva suunta, tietää, mihin kehitys amatööriasiassa on mennyt ja, tunnustaen sen luonnolliseksi ja kiertämättömäksi, se laillistaa sääntöjen rikkomiset itse käytännössä ja yleensä ummistaa silmänsä säännöissä määrättyjen korvausten ylittämiselle, mutta pyrkii pitämään sääntöjen rikkomista jonkinlaisen kohtuuden rajoissa rankaisemalla muille varoitukseksi aina silloin tällöin suurimmaksi arvioimaansa tai arvelemaansa rikollista, mikäli katsoo sen kivuttomasti voivansa tehdä m.m. rangaistavan henkilön kansallisuuden huomioonottamalla. Tämä on vallitsevan suunnan oikea sisältö, sanoivatpa sen toteuttajat mitä tahansa. Se rakentuu tietyssä määrässä valheen pohjalle, se on epärehellisyyden, mielivaltaisuuden ja pelkuruuden systeemi, jonka toteuttaminen nuorisoliikkeessä on suorastaan järkyttävää. Ei voi uskoa, että yksikään vallassaolevan suunnan johtomiehistä olisi niin sokea, ettei hän näkisi asioiden oikeaa tilaa, mutta se seikka, etteivät he halua sitä nähdä, panee epäilemään, tokko he ovat riittävästi vastuuntuntoisia johtamaan nykypäivien valtavinta nuorison joukkotoimintaa.<1)>

Jos tosiasioita katsotaan rehellisesti silmiin tietoisina siitä, että kehityksen pyörää ei voida kääntää 30 vuotta taaksepäin ja että vähävaraisten kansanluokkien nuoriso vastaisuudessa yhä suuremmassa määrin rekryteeraa urheilijaimme huippuluokan, silloin pitäisi käydä selväksi, että voimassaolevat amatöörisäännöt on ajanmukaistettava. Ammattilaisuuden irtilaskeminen ei voi osoittautua yleisurheilulle onnelliseksi eikä edes mahdolliseksi, siksi korjaukset on tehtävä ja voidaan tehdä käytännöllisesti katsoen amatöriyden pohjalla pysyen.

Parhaana keinona sääntöjen saattamiselle käytännöllisen elämän asettamien vaatimusten tasalle pitäisin amatöörikorvausten erisuuruisuuden aikaansaamista urheilijain luokkajaon pohjalla, ajatus, joka on tietääkseni Ranskassa ensimmäisen kerran vakavassa mielessä esitetty. Se voitaisiin toteuttaa esim. siten, että kansainvälinen liitto oikeuttaisi kunkin maan jakamaan urheilijansa sanokaamme kolmeen eri luokkaan, ollen saavutetut tulokset luokkajaon perusteena. Edelleen kansainvälinen liitto määräisi sallitun korkeimman päiväkorvauksen eri suureksi kuhunkin eri luokkaan kuuluville urheilijoille. Myös voisi kansainvälinen liitto oikeuttaa kunkin kansallisen liiton määräämään oman harkintansa ja oman maansa olosuhteet huomioonottaen osanottokorvauksen suuruuden eri luokissa. Kuluvana kesänä on Suomessa kokeiltu tällaista korvaustapaa - luonnollisesti kansainvälisten amatöörisääntöjen mukaisen maksimin puitteissa - ja tulokset siitä ovat rohkaisevia. On menetelty siten, että korkeimman amatöörisääntöjen salliman päiväkorvauksen, yhden Englannin punnan, ovat oikeutetut perimään ainoastaan Suomen Urheiluliiton mestarimerkin saaneet urheilijat, n. 80 luvultaan. Muut urheilijat saavat kotimaisissa kilpailuissa sitävastoin periä korkeintaan puolen punnan päivärahan.

Tämä ratkaisuehdotus: eri suuret päivärahat urheilijain luokkajaon pohjalla, ei arvatenkaan ole ainoa mahdollinen. Mutta joka tapauksessa: muutos amatöörisäännöissä on saatava aikaan. Amatööriyleisurheilun nykyinen vaihe vaatii, että tosiasiat otetaan tosiasioina ja lopetetaan tähänastinen surullisennaurettava menettely olla muka näkemättä sitä, mitä ei tahdo nähdä, vaikka ei voikaan olla sitä näkemättä. Urheilun, nuorison valtavimman kasvatusriennon johdolta vaaditaan vihdoinkin rehellisyyttä ja rohkeutta.

Urho Kekkonen.