Uudesta hallituksestamme.

Tuli edellisen poliittisen enemmistöhallituksen kaadettua itsensä kirjoitetuksi, että pääasiallisena syynä siihen oli valtioelämäämme vähitellen tunkeutunut piilokorporativismi. Suomeksi se merkitsee sitä, että vaikka eduskunta ja hallitus tekevät päätöksensä laillisessa järjestyksessä, ne ovat kuitenkin jollei ratkaisevasti niin ainakin varsin suuressa määrin riippuvaiset siitä, minkä kannan ammattilliset järjestöt ovat asioihin ottaneet.

Tämänhän voi tietenkin kieltää, mutta totuus, milloin totaalinen ja yleisesti tunnettu, milloin osittainen ja nätisti salailtu, on valitettavasti tällainen.

Kun meillä nyt on taas pitkästä aikaa poliittinen hallitus, vaikkapa luonteeltaan vähemmistöläinen (venäjäksi se kai olisi menshevikki), on paikallaan kysyä, nostiko tämän johtokunnan vallan huipulle korporativismi, ammatilliset yhteenliittymät, vai saiko ratkaisun tehdä poliittinen elin, puolue, eduskuntaryhmä tms.?

Neuvotteluthan kestivät niin mahdottoman kauan, että kätilönä varmaan ehti kokeilla ammattitaidoltaan heikkokin lapsenpäästäjä. Mutta erikoista näissä kätilöissä oli se, että niin hartaasti kuin he toivorikkain mielin puhuivatkin polttojen alkamisesta ja odotettavissa olevasta onnellisesta tapahtumasta, niin tosiasiassa he olivat viivyttämässä synnyttämistä tai, miten sen kauniisti sanoisi, työntämässä miltei väkisin esillepinnistävää pienokaista takaisin kohtuun.

Tämä merkitsee ilman kuvakieltä sitä, että ammatilliset järjestöt, jotka joko olivat ottaneet oikeuden tai joille se oli väenväkisin sysätty, esittivät sellaisia ehtoja, että varsinaiset viralliset päätöksentekijät eivät halunneet tai rohjenneet asiaa vapaasti ratkaista. Tähän astihan on ollut tavallista, että SAK on julkisuudessa esittänyt vaatimuksensa, joihin hallitusneuvottelut ovat usein kariutuneet tai ainakin olleet kaatumassa. Tällä kertaa SAK oli ainakin julkisuudessa vaisun hiljainen, kun sen sijaan MTK puhui asiat halki. Viimeinen tarjous on se ja se ja jos tätä ei hyväksytä, ovat voimatoimenpiteet edessä.

Keskustapuolue, joka pari vaalia sitten riisuskeli yltään maalaismiehen körttitakkia ja simpsetti kaulassa yritti kaupunkeihin, katsoi tällä kertaa olevansa sidottu maataloustuottajien esittämiin ehtoihin. Parhain perustelu, mikä siinä suhteessa esitettiin, oli hyvästä suuvärkistään tunnetun poliitikon sana, että tehdään nyt, hyvät veljet, tarkalleen niin kuin tuottajat vaativat, jotta sitten ei, jumaliste, voida meitä siltä taholta iskeä puukolla selkään.

Sekä sosiaalidemokraateilla että keskustapuolueella oli kummallakin vastikään valtiollisissa vaaleissa kolmasti kirkastetut vaatimukset, mitä jokapäiväisestä leivästä oli maksettava ja saatava. Se ei ollut luonut tilannetta, jossa sovinto olisi ollut helppo saada aikaan. Eikä sitä saatukaan. Joten maata hallitsee sos.dem. vähemmistöhallitus, iloksi niille 17:lle valitulle, joilla on suitset käsissä, ja murheeksi monille kymmenille, jotka olivat olleet luulolla ja kuulolla.

Kyllähän tämä uhkarohkea yritys on, sillä vaikka valtion kassassa on rahaa enemmän kuin aikoihin, ovat edessä myös ennätystyöttömyyden ja taloudellisen lamakauden vallitessa käytävät palkka- ja hintaneuvottelut, jotka eivät ole leikin asia ns. työväenkään hallitukselle. Niistä taas selvitään joten kuten, mutta tuloksena ei voi olla muu kuin yhden vuoden harppaus devalvaatiota lähemmäksi. Kokoomuksen puheenjohtajakin piti 10 % palkankorotusta suositeltavana, silloin kun tuottavuus voi nousta 3 a 4 %! Hyvin on alkanut.

Vaikuttaa siltä kuin maataloustuottajat jäisivät tämän uuden järjestelmän vallitessa sittenkin vähimmälle. Hallituksella on viime kädessä valta määrätä tuotteiden hinnat, ja nehän riideltiin loppuun jo hallitusneuvotteluissa. Politiikassa on tavallisesti kaksi tietä valittavana: joko jäät oppositioon vaatimaan oikeudenmukaista osaasi, jota et sitten rähinästä huolimatta saa, tai menet suurta haluttomuutta teeskennellen hallitukseen ja siellä sitkeydellä ynnä taidolla viet ajan kanssa vähitellen kohtuulliset vaatimuksesi läpi, koko ajan omien nalkuttaessa ministerikipeydestä aiheutuneesta oikean asian pettämisestä tai huonosta hoitamisesta. Maalaisliitto aikoinaan piti sääntönä tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa, kesti tuottajajärjestön julkiset moitteet ja puoluetovereiden haukut, mutta vei asioitaan eteenpäin. Keskustapuolue sitä vastoin näyttää muodostaneen maataloustuottajien kanssa siamilaiset kaksoset, jotka eivät pääse toisistaan irti. Samaan aikaan keskustan pitäisi lisäksi valloittaa nuori kaupunkilaissivistyneistö puolelleen. Se on yhtälö, jota monien tuntemattomien takia on vaikea ratkaista.

Ruotsin vastaava kehitys on ollut hämmästyttävä. Vanha talonpoikaispuolue siellä oli pitkät ajat tuollaista Vennamon luokkaa (suuruudeltaan vain, sillä puolueella oli toki taitavat talonpoikaisjohtajat). Mutta aivan viime aikoina keskusta, siis entinen talonpoikaispuolue, on kasvanut suurimmaksi ei-sosialistiseksi puolueeksi ja jättänyt oikeiston tuohon vennamolaiseen kokoon. Pääasiallisin voimanlisä keskustalle on tullut kaupungeista ja asutustaajamista.

Kukaan ei voi sanoa, kuinka pitkäaikaiseksi Paasion hallitus venyy. Jos hallituksen hajottaminen sujuu yhtä verkalleen kuin pääministerimme on hallituksia muodostellut, niin tämä ministeriö voi lyödä monetkin ennätykset. Hallituksen henkilökokoomus ei ole varsin heikko mutta kieltämättä kirjava: siellä on kokematonta, ehkä liiankin kokeneen rinnalla, oppimatonta ehkä liiankin viisaan vierellä. Siellä on alusta alkaen sos.dem. vähemmistöhallitusta kannattaneita poliitikkoja. Mutta kerrotaan joukossa olevan sellaistakin yrittäjää, joka vastusti henkeen ja vereen vähemmistöhallituksen muodostamista, kunnes havaitsi jäävänsä pois kelkasta, jollei julkisesti tarjoudu sisältäpäin pelastamaan kirottua vähemmistöhallitusta. Siellä on nuoria fiksuja poikia ynnä voimamiehiä, jotka ovat pitkän eduskuntauransa aikana oppineet kaatamaan kilpailijansa kenttään. Tasapuolisesti vanhaa ja nuorta, mutta ominaispaino taitaa porvarin peljätykseksi olla nuoremmalla kaistalla.

Kyllä tästä kevätlumien yli päästään, sillä jos tämän hallituksen tilalle olisi voitu toinen rakentaa, se olisi jo pystyssä. Mutta kun ns. porvarihallitus olisi ollut vennamolaisten äänistä, so. Veikko Vennamon äänestä, riippuva, niin yrityshaluisia ei ole liiemmälti ollut muualla kuin lehtien yleisön osastoissa.

Miksi vasemmisto ei sitten ole ottanut todesta Vennamon uutta vasemmistolaista uskontunnustusta? Äkkinäiset rintamanmuutokset vaativat oman aikansa, jotta ne poliittisesti tehoaisivat. Mutta mahdottomana ei ole pidettävä, että yhtynyt vasemmisto jossakin vaiheessa muodostaisi vennamolaisten kanssa enemmistöhalituksen. Se olisi aikaansaatavissa ehkä piankin, mutta yksi ehto on vuorenvarma: vennamolaiset joutuisivat silloin olemaan hallituspuolueena ilman Vennamoa.