Kova vuosi 1942.

Näin uuden vuoden alkaessa oli tapana iloisina vuosina 20- ja 30-luvulla tehdä horoskooppeja eteen avautuvan vuoden kohtaloista ja tärkeimmistä tapahtumista, niinkuin siitä, jotta kaatuuko hallitus tai miten monella pisteellä voitamme sen ja senkin maaottelun tai aleneeko kahvin tulli tai lyhenevätkö vai pitenevät naisten hameet tai saako Suomi miss Euroopan yms. Näistä ja monista muista yhtä tärkeistä asioista lausuivat kansakunnan johtavat miehet todistuksia ja toivomuksia, ja tällä tavoin ohjattiin kansan huomio heti vuoden alusta kiinnittymään niihin kysymyksiin, jotka olivat eniten elintärkeitä.

Entäpä jos nytkin alkaisimme laatia horoskooppia siitä, mitä vuodella 1942 on Suomen kansalle tarjottavana. Kysymykset, joita tällöin jouduttaisiin käsittelemään, olisivat toista suuruusluokkaa kuin parin viime vuosikymmenen aikana. Todellakin, asioiden arvosuhteille on saatu uudet mittapuut. Entiset tärkeät ja hurjan tärkeät `elinkysymykset` ovat laskeneet `kuudennen luokan` kysymyksiksi, jolleivät ole kokonaan vaipuneet unhotuksen mereen. Tilalle ovat astuneet todella suuret asiat, joista riippuu elämämme ja olemassaolomme valtakuntana ja suomalaisena kansana.

Meillä oli myös ennen hyvä kansallinen tapa kuvailla optimistisesti, kirkkain värein tulevaisuuttamme. Eikä se ehkä ollutkaan väärin, sillä onni ja hyvinvointi seurasivat meitä retkellämme. Vaikeuksia meillä tietenkin oli, mutta ne olivat vaikenemista eikä puhumista varten. Paholaisen seinälle maalaaminen ei saavuttanut vastakaikua, eikä moisen maalari kestänyt kilpailussa niiden kanssa, jotka lupasivat meille huolettomia aikoja ja menestystä.

Kumpi linja meidän on nyt tulevan vuoden näköalojen tarkastelussa valittava?

Onko otettava esikuvaksi eteläranskalainen apteekkari ja suurmies Coue, joka aikoinaan paransi puolet ihmiskuntaa opettamalla heidät hokemaan: tunnen päivä päivältä itseni terveemmäksi ja terveemmäksi. Kun sitä päivät pääksytysten toisti, alkoi siihen uskoa ja - parani.

Vai onko otettava esikuvaksi suuren vihollisimperiumin pääministeri Winston Churchill, joka astuessaan Chamberlainin paikalle sodan saatua saarivaltakunnalle onnettoman käänteen lausui kansalleen tunnetut sanat: minä en voi luvata teille muuta kuin verta, hikeä ja kyyneleitä.

Me olemme tähän mennessä käyttäneet luvattoman paljon mielipiteenmuokkauksessamme Couen metoodia. Talvisodan aikana ryssä oli sotilaana alamittainen ja halveksittava vastustaja, niin esitettiin sekä kotimaalle että ulkomaille. Ja kun vihollinen sitten ylivoimallaan pakotti meidät rauhaan, oli kansa, joka ei tuntenut olosuhteita rintamalla, vaan oli luottanut viralliseen propagandaan, totisesti vallan pyrstöllään: kuinka annettiin Karjala niille, jotka olivat alakynnessä.

Ja saman voi sanoa jatkuneen siitä lähtien. Optimismi ja valoisat värit, ne ovat olleet edessämme. Ei ole vallan pitkä aika siitä, kun vastuunalaisella paikalla oleva kansakunnan luottamusmies kuvaili leipäviljatilanteemme siedettäväksi, suotuisaksikin. Ja samaan aikaan oli maassa asutuskeskuksia, joissa ei saanut jokapäiväistä leipää. Esimerkkejä voisi jatkaa.

Tietenkään ei ole paikallaan ottaa esikuvaksi vihollismaan johtavaa valtiomiestä, mutta silloin kun se tapahtuu vain metoodisessa mielessä, ainoastaan yksityiskohdan teknillistä hoitamista koskevassa asiassa ja siinä hyvin luvallisessa tarkoituksessa, että kansakunnan vastustuskyky saataisiin pysymään pettämättömänä, ei voitane pitää maanpetoksena, jos suosittelemme tulevaa vuotta silmälläpitäen Churchillin menettelytapaa niille, joiden velvollisuutena ja huolenpidossa on kansan mielialan hoitaminen. Asiat on sanottava niiden omilla nimillä. Vaikeudet on tunnustettava, sillä ne tulevat ennen pitkää kuitenkin tunnetuiksi. Ja eiköhän jokin ns. salaisuuskin saataisi parhaiten hyödyttämään valtakuntaa, jos vihkisimme kaikki kansalaiset tuohon salaisuuteen ja panisimme heidät sitä suojelemaan. Tämä tässä on ehkä enemmänkin kuvaannollista puhetta kuin konkreettinen ehdotus, mutta luulisimme, että salaisuus jostakin meille epäedullisesta, kun se tulee kansan tietoon - niin kuin herra paratkoon on monasti käynyt - myrkyttää yleistä mielipidettä, herättää huhuja ja epäluottamusta sekä kasvattaa pelkoa, että salaisena peitelty asia on paljon suurempi kuin se tosiasiassa on.

Kaunomaalailu saattaa propagandamenetelmänä olla tilapäisten ja kohtuullisessa ajassa voitettavien vaikeuksien kestäessä paikallaan. Kun kansa saa tietää asian oikean laidan, on sattunut ja salattu vahinko jo ehditty korjata, ja jäljelle jää enää päivittely, jotta johan piti. Mutta kun pitkäaikaisen kriisin vallitessa jokainen alkaa vaivatta nähdä, että virallinen optimismi pyrkii lähenemään notoorista epätotuutta, silloin on perustelematon optimismi ja kaunomaalailu pahinta mielialan myrkyttämistä.

Kyllä ne fiskaalit, jotka hoitavat asioita, tietävät, milloin maan etu vaatii vaikenemaan. Eikä tässä ole suinkaan ylistelty lörpöttelyä ja suositeltu hölläsuisuuden voimaansaattamista, joka on paha asia. "Ole viisaasti vaiti." Mutta kansan mielialalle ei silloin, kun on edessä vielä pitkä vaikeuksien polku, ole hyvä, jos virallisella taholla tehdään salailusta kaavamaisesti noudatettu sääntö.

Tehkäämme itsellemme kerta kaikkiaan selväksi, että pahin on vielä edessä. Emme tarkoita sotilaallista asemaamme, siinä me olemme saavuttaneet ratkaisevan menestyksen, josta ei enää ole kaukana strateegisten päämääriemme tavoittaminen ja meidän offensiivisen osanottomme päättyminen. Mutta meillä on pahin jäljellä kaikessa muussa. Jos ja kun sota jatkuu, emme voi kohentaa taloudellista asemaamme, elintarvetilanteemme ei tänä talvena ja pahimmassa tapauksessa ei vielä seuraavanakaan talvena ole nousu-, vaan laskusuunnassa, kaiken puute ehkäisee jälleenrakentamista jne. miltei loppumattomiin. Tätä polvea, joka on käynyt kaksi veristä sotaa, ei kohtalo todellakaan päästä vähällä.

Tämä on kaikki sanottava avoimesti.

Mutta sen lisäksi on sanottava, että tämä polvi elää suurempaa aikaa kuin yksikään suomalainen sukupolvi ja että sille avautunut kansallinen tehtävä tulee takuulla - sitä sanontatapaahan on viime aikoina vapaassa kielenkäytössä ruvettu viljelemään - suoritetuksi jälkeentuleviemme onneksi. Tämän polven osana on luoda maan itsenäisyydelle pettämätön pohja sadoiksi vuosiksi ja turvata lapsillemme ja lastenlapsillemme sukukausien taakse rauha ja se hyvinvointi, minkä me sodan mukana kadotimme. Me emme nyt kukaan elä yksin omaa elämäämme, emme koe yksin omia vaikeuksiamme, vaan meidän elämämme ja meidän vaikeutemme ovat erottamaton osa Suomen kansan kohtaloa, ne ovat meidän kunkin panos suomalaisen isänmaan onnellisen tulevaisuuden hyväksi.

Kun ajattelemme kansamme asemaa näinä vuosina, tulee etsimättä mieleen 30-vuotisen sodan aika Suomessa. Parhain miesväki oli vuosikymmenien ajan kaukana vierailla mailla sotimassa, maassa oli taloudellinen ahdinkotila, verot olivat rasittavimmillaan, mieliala kansan parissa oli masentunut. Mutta siitä selviydyttiin, ja 1600-luvun loppupuoli oli virkeän kehityksen ja kasvavan hyvinvoinnin aikaa, `kreivin aikaa`.

Mutta 1700-luvun alku valmisti kansallemme raskaan vastoinkäymisen, ison vihan. Siemen siihen oli istutettu Stolbovassa 1617. Stolbovan rauha jätti Ruotsi-Suomen valtakunnan itäisen ohjelman puolitiehen: Itä-Karjala jätettiin Venäjälle ja valtakunnan itäraja siten turvattomaksi. Rajan takaa kohdisti vahvistunut Venäjä tuhoisen iskunsa Suomea vastaan.

Me näemme tänä päivänä, että Venäjä on saatettu lievästi sanottuna heikkouden tilaan, josta se ei hevillä toivu. Mutta kuka meistä osaa tietää, mitä maailmassa tapahtuu lähimmän sadan vuoden aikana. Sitä vastoin jokainen meistä tietää sen, että meille on laupias kaitselmus nyt valmistanut tilaisuuden luoda takeet turvallisuudellemme. Me tartumme rohkeasti tähän tilaisuuteen, me teemme sen epäröimättä ja häikäilemättömästi, koska meidän silmissämme väikkyy tulevaisuus sellaisten rajojen suojaamana, jotka takaavat täällä olevien kotiemme rauhan.

Tämä olisi siis horoskooppi tulevalle kovalle vuodelle. Hätää, puutetta ja vaikeuksia, mutta luottavainen mieli ja vakaa rauhallisuus. Tie on valittu. Sotilaallisessa suhteessa se on kuljettu miltei loppuun, mutta muutoin se tarjoaa meille aineellisia huolia ja vastuksia aivan riittämiin, joskus enemmänkin. Mutta tie ei ole loppumaton, me näemme sen pään. Siellä kohtaa meitä voitto ja rauha, voiton turvaama pitkä ja hyödyllinen rauhan kausi.

18.12.1941.