Itäkaupan takuuolosuhteet.

Kesäkuun 13 päivänä 1950 allekirjoitettiin Moskovassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasopimus vuosiksi 1951-1955, ns. viisivuotiskauppasopimus. Tämä sopimus oli maallemme erittäin tärkeä, sillä se antoi toivotun ratkaisun usein suurella huolestumisella esitettyyn kysymykseen, mihin sijoitetaan sotakorvausten päätyttyä se metalliteollisuuteen koulutettu työvoima, jolle kotimaan markkinat eivät voi turvata työtä uudessa ammatissa. Viisivuotiskauppasopimus oli laadittu nim. sitä silmälläpitäen, että Suomi voisi vuosittain enenevässä määrässä toimittaa Neuvostoliittoon, paitsi puutaloja ja puunjalosteita, vastaavia metalliteollisuuden tuotteita, mitä se oli sinne toimittanut sotakorvauksena. Suomi taas tulisi vaihtamalla omia tuotteitaan saamaan Neuvostoliitosta runsaasti tuontikauppaamme kuuluvia välttämättömyystavaroita, viljaa, väkirehuja, nestemäisiä polttoaineita, lannoitteita, sokeria, teollisuuskoneita ja raaka-aineita yms. Viennin ja tuonnin arvoksi määrättiin n. 13,5 mrd. mk v. 1951 ja n. 18,5 mrd. mk v. 1955, mutta samalla sovittiin, että nämä ovat minimimääriä, joita tullaan vuosittaisissa neuvotteluissa lisäämään. Kuten tunnettua 23.9.1952 allekirjoitettiin Helsingissä suuri lisäsopimus vuosiksi 1952-1955.

Eduskunta hyväksyi viisivuotiskauppasopimuksen 27 päivänä kesäkuuta 1950. Sopimuksella oli tämän jälkeen lain voima.

Kun sittemmin tuli esille kysymys kauppasopimuksen perusteella tehtävien hankintasopimusten laatimisesta, asettivat suomalaiset tavarantoimittajat sen ehdon, että valtion tulee taata kustannustason noususta yrityksille mahdollisesti aiheutuvat tappiot. On muistettava, että viisivuotissopimus oli solmittu kohta ns. F-sopimuksen jälkeen, jolla oli umpimähkäisesti korotettu palkkoja lähes 20 %:lla. F-sopimuksella oli palkat myös sidottu elinkustannusindeksiin sillä tavoin, että jatkuvat palkankorotukset olivat näköpiirissä. Lappeenrannan puoluekokouksessa kesäkuussa 1950 olinkin talouspoliittisen kehityksen määrittelyt F-sopimuksen johdosta joutuneen "syöksykierteeseen". Näissä oloissa oli täysin luonnollista, että suomalaiset tavarantoimittajat eivät uskaltaneet ottaa kiinteään hintaan pitkäaikaisia tilauksia vastaan, kun ei ollut vähäisintäkään tietoa, millainen kustannustaso toimituskauden päättyessä tulisi olemaan. Viisivuotissopimukseen kuului mm. kolme 10,500 hevosvoiman jäänmurtajaa, joista 1 kpl valmistuisi v. 1954 ja 2 kpl. v. 1955. Kun sopimukset näistä miljarditoimituksista oli tehtävä sopimuksen tekemisen hetkellä vallinneisiin hintoihin usea vuosi ennen jäänmurtajien valmistumista, oli valtion takuun antaminen välttämätön ehto. Monia muita pitkäaikaisia toimituksia oli olemassa. Tämä seikka oli tiedossa jo silloin, kun eduskunta kesäkuussa 1950 hyväksyi kauppasopimuksen, ja silloisen Kekkosen I hallituksen hanakoiden arvostelijoiden piirissä eri ilmansuunnilla leviteltiin käsitystä, että oli solmittu "uusi sotakorvaussopimus".

Joulukuussa 1950 annettiin laki metalli- ja laivanrakennusteollisuuden tuotteiden viennin turvaamisesta eräissä tapauksissa. Kyseessä on juuri ns. itäkaupan takuulaki. Sen mukaan valtioneuvosto oikeutettiin antamaan pitempiaikaisten toimitusten ollessa kysymyksessä metalli- ja laivanrakennusteollisuuden harjoittajille valtion takuu yleisen kustannustason noususta Suomessa johtuvan valmistuskustannusten kohoamisen kohtuullisesta korvaamisesta valtion varoista. Myöhemmin annetun toimeenpanoasetuksen mukaan pitempiaikaiseksi on katsottava sellainen toimitus, jonka aika on 6 kuukautta pitempi. Asetuksessa on edelleen yksityiskohtaiset säännökset siitä, miten korvaus kustannustason noustessa määrätään. Erityisen tärkeä on se säännös, että valmistajan vastuulle jää aina yksi neljännesosa riskistä. Valtion takuu on siis 3/4 todetusta kustannusten noususta.

Tässä ei ole syytä ryhtyä perusteellisesti selostamaan vientitakuujärjestelmän hyvin monimutkaisia ja tarkkoja yksityiskohtia. Tähänastisen kokemuksen mukaan takuusysteemi on toiminut hyvin eikä riitaisuuksia ole ilmennyt.

Suuren yleisön parissa kuuluu taas kiertelevän, arvattavasti jonkin huhukeskuksen pajasta lähteneenä, väite, että viisivuotissopimuksesta on tullut meille "uusi sotakorvaussuoritus", joka nielee tavattomasti valtion varoja. Näitä huhuja levitetään ja uskotaan joko tietämättömyyden vuoksi tai pahasta tahdosta. Osoitukseksi, että Suomen ja Neuvostoliiton kauppa on terveellä ja oikealla pohjalla, on aluksi syytä mainita, että viisivuotiskauppasopimuksen 4. artiklassa nimenomaan todetaan, että hankintasopimusten mukaisesti toimitettavien tavaroiden hinnat v ahvistetaan maailmanmarkkinahintojen pohjalla. Sen kokemuksen nojalla, mikä meillä nyt on kahden vuoden sopimushinnoista, on todettava, että me olemme nimenomaan vientitakuun alaisista metalli- ja laivanrakennusteollisuuden tuotteista saaneet yleensä hyvät maailmanmarkkinahinnat. Tämä käy epäsuorasti ilmi mm. hallitukseen aina epäsuopeasti suhtautuvan "Talouselämän" kirjoituksesta 26/9 -52, jossa sanotaan: ".mutta mihinkään poikkeuksellisen edullisiin hintoihin ei tuotteita myöskään Neuvostoliittoon voi myydä. Päinvastoin täytyy kaupankäynnin myös itäisen naapurimaamme kanssa tapahtua vapaitten länsimaisten markkinain hintoja noudattaen".

Toimitusten hinnat määrätään siis maailmanmarkkinahintojen pohjalla. Mitenkä muuten me yleensä voimme tehdä ulkomaista kauppaa metalliteollisuutemme tuotteilla? Tämä on oikea ja ainoa oikea pohja kansainvälisessä kaupassa. Mutta kun taloudelliset olot ovat epävakaat ja esim. palkkojen nousu meillä saattaa kohottaa kustannuksia, on ainoa mahdollisuus hankintasopimusten aikaansaamiselle, sanokaamme 2 a 3 vuotta kestävissä toimituksissa, että valtiovalta ottaa osan riskistä ja menee takuuseen kustannustason nousun varalta toimituskauden kestäessä. Tämä on ainoa käytettävissä oleva keino, jotta metalli- ja laivanrakennusteollisuutemme voidaan pitää käynnissä ja turvata usealle kymmenelle tuhannelle ammattimiehelle työtä. Huhukamppailu "uusista sotakorvaussuorituksista" on asiallisesti katsoen täydellisesti perätöntä puhetta; poliittisesti ja kauppapoliittisesti se vahingoittaa maata, mutta siitä eivät kaikki näy mitään piittaavan, kunhan saa purkaa pahaa tuultaan sen johdosta, että edes eräät asiat menevät hyvin.

Takuulain aiheuttamia korvauksia on tähän mennessä maksettu n. 586 miljoonaa markkaa. Syynä siihen, että takuumenoja on ollut, on tietenkin ollut meidän inflaatiomme. Jos viisivuotiskauppasopimuksen alkamisen jälkeen palkat ja hinnat olisivat meillä pysyneet kurissa, jos rahan arvo olisi säilynyt eikä kustannustasossa olisi tapahtunut nousua, ei mitään takuumenoja valtiolle olisi aiheutunut. Ja sama on asianlaita nyt. Jos palkat ja hinnat säilyvät nykyisellään eikä kustannustaso kohoa, silloin ei valtion tarvitse tulevien vuosien toimituksista suorittaa mitään takuumenoja, sillä kukin valmistaja on saanut sopimusta tehdessään Neuvostoliittoon toimitettavista tavaroista nykyistä maailmanmarkkinatasoa ja omaa kustannustasoaan vastaavan hinnan. Meistä itsestämme riippuu, joudutaanko itäkaupan takuulain nojalla suorittamaan menoja valtion varoista.

Kun otetaan huomioon, miten monilla erilaisilla keinoilla ulkomaat turvaavat vientiään ja kuinka suuria määrärahoja ne käyttävät vientinsä tukemiseen, ovat meidän kustannuksemme maalle tärkeän teollisuuden käynnissäpitämiseksi varsin vaatimattomat. Lisäksi on otettava huomioon, että muualla yleensä valtio tukee valmistajia ja viejiä niin pitkälle, että tavara myydään ulkomaille alle tuotantokustannusten ja valtio maksaa viejälle näin syntyneen tappion. Meillä itäkauppa hoidetaan niin, että tavaran hintana on tuotantokustannusten mukainen hinta ja valtio vastaa ainoastaan kustannustason mahdollisesta noususta pitempiaikaisten toimitusten osalta; valtio siis on ottanut vain osan inflaatioriskistä. Ja inflaation me voimme estää, jos yhteisesti tahdomme.