Itäänkö käsin?

Moskovan kuuluisan konferenssin jälkeen on pidetty ainakin kaksi kokousta Kairossa ja suuri konferenssi Teheranissa. Korkeat herrat ovat matkustaneet kaukaisilta kotisijoiltaan itäisille maille hakemaan voimaa ja viisautta yhteisistä neuvotteluista. Tästä toimeliaisuudesta voidaan tehdä se johtopäätös, että he katsovat sodan lähestyvän käännekohtaa ja sitä mukaa loppuakin. Tällöin on syytä erikseen korostaa, että suuri osa neuvottelujen ajasta sanotaan käytetyn sodan jälkeisten probleemien käsittelyyn.

Ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen henkilögalleriaan, minkä nuo kokoukset esittivät. Roosevelt, Churchill, Stalin, Tsiangkaishek, Inönü. Nämä herrat ja marsalkat ovat olleet eturivin figuureja yhtä hyvin henkilönsä kuin edustamansa maan vuoksi. Jos siis Teheranin ja Kairon neuvotteluissa tehdyt päätökset viedään tulevan vuoden aikana - kuten on luvattu - perille, niin tulevat nämä viisi miestä, taikka ainakin neljä ensiksimainittua, määräämään maailman kohtaloista. Kun edellisen maailmansodan jälkeen tehdystä rauhasta vastasivat `kolme suurta`, niin tulisi tämän maailmansodan jälkeen suoritettava maailman olojen järjestely sujumaan sanokaamme nyt näiden `viiden suuren` merkeissä.

Ne kolme suurta, jotka määräsivät Versailles`in rauhasta, olivat Wilson, Lloyd George ja Clemenceau. Italian edustaja Orlando, joka maansa edustajana olisi myös kuulunut rauhan tekijöihin, jätettiin yleensä pois, kun suurista asioista oli kysymys. Mutta otetaan nyt Orlandokin mukaan. Silloin havaitsemme, että kaikki nämä neljä herraa olivat länsimaisten valtioiden edustajia. Versailles`in rauha oli siis länsimaiden sanelema.

Mitenkäs ovat asiat nyt? Teheranin ja Kairon `viidestä suuresta` on vain kaksi länsimailta: Roosevelt ja Churchill. Loput ovat idästä joko kokonaan tai pääasiallisesti: Tsiangkaishek, Stalin, Inönü. Ja nämä idän miehet ovat paitsi lukumäärältään enemmistössä myöskin maittensa avainaseman perusteella merkittäviä tekijöitä tuossa seurueessa.

Versailles`in rauhanteko oli siinä suhteessa erikoislaatuinen, että mahtavimman valtakunnan edustaja, presidentti Wilson, joutui loppujen lopuksi esittämään varsin vähäpätöistä osaa. Hän oli kamariviisas maailmanparantaja, jonka oli pakko voimakkaampien tahtojen edessä luopua korkeista ideoistaan ja jonka vaikutus itse rauhansopimuksen sisältöön oli asiallisesti merkityksetön. Kylmä ja kyynillinen ranskalainen fanaatikko Clemenceau sekä taitava ja älykäs Lloyd George ovat Versailles`in rauhan todelliset isät. Raa`asti mutta toden tavoittaen sanookin eräs englantilainen tosin muka amerikkalaisen suulla, että Wilson oli kuin lahkolaispappi, joka oli houkuteltu pelaamaan pokeria kahden petkuttajan kanssa ja joka pelissä hävisi sekä omat että seurakunnan rahat.

Koettakaamme kuvitella - eihän ajatuskoe mitään maksa - näitä viittä uutta tekijämiestä ratkaisemassa maailman kohtaloita. Minkälaiset olisivat henkiset voimasuhteet heidän keskensä?

Meille on vähiten tunnettu genralissimus Tsiangkaishek. Mutta hänet tiedetään päättäväiseksi mieheksi, joka on käynyt sovintoon taipumatta sotaa vaikeissa olosuhteissa tavallaan jo kokonaisen vuosikymmenen Japania vastaan ja sitä ennen saman verran kapinoivia kenraalejaan vastaan. Hän on realistisen laskelman ja pitkien perspektiivien mies, kuten kiinalainen vain voi olla. Hän edustaa valtavia ihmisvaroja ja Japanin sodan kannalta erittäin tärkeää maa-aluetta. Hänen vaikutuksensa Euroopan asioihin on tietenkin asiallisesti merkityksetön, mutta hänkin voisi joutua äänellään niihin vaikuttamaan.

Turkin presidentti Inönü on Kemal Atatürkin seuraaja ja pitkäaikainen työtoveri, jonka poliittinen viisaus ja varovainen harkinta ovat kautta maailman tunnetut ja tunnustetut. Hän on antanut mestarinäytteen valtiotaidostaan kyetessään säilyttämään maansa sodan ulkopuolella, vaikka sen asema saksalaisten tultua keväällä 1941 Balkanille oli mitä vaarallisin. Presidentti Inönü puhuu tätä nykyä sillä voimalla, minkä suorastaan ratkaisevan avainaseman hallussaan pitävä mies vain voi ottaa. On sanottu, että Turkki pelkää kahta asiaa: sotaan joutumista ja rauhanteosta poisjäämistä. Jos Turkki päättää voittaa pelkonsa astua taistelevien riviin, se silloin osaa myös asettaa tarpeeksi suuren maksun mukaantulostaan. Siitä on Ismet Inönün henkilö takeena. Ja varmaa myös on, että hän tulisi rauhaa tehtäessä olemaan ehkäpä nimenomaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi merkittävä henkilö.

Ja sitten kolmas idän mies: Stalin. Hänestä saadaan sanoa mitä tahansa senkin vuoksi että hän on vihollisemme, mutta tyhmeliini hän ei ole. Nousta siinä keskinäisen taistelun ja sekasorron meressä vähäpätöisestä komissaarista ja puoluesihteeristä yksinvaltiaaksi, se jo osoittaa poikkeuksellista kestävyyttä ja oveluutta. Mutta ei sillä hyvä: täytynee katsoa hänen henkilökohtaiseksi työkseen, että Neuvostoliitto on kyennyt saamaan aikaan sen valtavan sotateollisuuden, jonka valmistusteho on ollut tämän sodan ehkä suurin yllätys. Stalin on ollut hyvinkin tasavertainen tekijä, kun Teheranissa on neuvoteltu.

Rooseveltista on joku sanonut, että hän on maailmanhistorian taitavimpia taktikkoja. Ja totta on, mies, joka tuli syksyllä 1940 presidentiksi vaalilauseenaan: me tahdomme pysyä poissa sodasta, on suorittanut taktilliselta kannalta ainutlaatuisen teon johtaessaan kansansa yksimielisenä vuotta myöhemmin sotaan.

Churchill ei paljon sanoja kaipaa: hänet on totuttu tuntemaan brittiläisen imperiumin etujen häikäilemättömänä ja myöskin taitavana puolustajana.

Kuka näistä viidestä siis vetäisi pitemmän korren?

Heti aluksi voidaan todeta, että heistä ei kukaan ole pyhäkoulunopettaja Wilsonin tapaan, eivätkä he varmaan ensimmäistä kertaa istu joukossa, jossa saa varoa, että ässä tulee pöytään naapurin hihasta. He ovat poliittiselta menneisyydeltään varsin tasaväkisiä korkean pelin taitamisessa. Ja niinpä saattaakin sattua, että ratkaisu heidän kesken voisi tapahtua pääasiassa sotilaallisen menestyksen ja käytettävissä olevien sotilaallisten voimavarojen perusteella. Jos nämä herrat joutuisivat riitelemään keskenään maailman rauhan sisällöstä, riippuisi siis heidän itsekunkin menestys siitä, miten monilla divisiooneilla he voisivat mielipiteitään tukea ja tehdä niitä ymmärretyiksi.

Emme jatka tätä vapaan käden spekulointia pitemmälle. Eikä tarkoituskaan ole ollut muu kuin pyrkiä osoittamaan, että jos Teheranin tähdet tuikkisivat tulevan rauhan yllä, niin voiman painopiste olisi vetämässä vakavasti itään käsin. Versailles oli länsivaltojen rauha, siinä ei ollut yksikään itämaita edustava voimatekijä. Mutta liittoutuneiden valtojen keskinäiset voimasuhteet ovat tätä nykyä sellaiset, että itä on ottanut merkittävän, eräiden mielestä suorastaan määräävän osan. Nyt on Ranska poissa, Italia sekasortoisena ja maahan lyötynä täysin vailla merkitystä. Tilalle on tullut Moskovan sfinksi, jonka todelliset ajatukset saatetaan arvata, ja kaukainen, salaperäinen Kiina. Hyppäys, joka ensimmäisestä maailmansodasta on tapahtunut, on yllättävässä määrässä ylettynyt itään käsin.

Tämän sodan aikana on lukemattomissa yhteyksissä todettu, kuinka murheellista on, että Euroopan kansat raatelevat toisiaan. Yhteen toviin näytti siltä, että länsimaisten valtojen taistelu vallasta loppujen lopuksi koituu sivuun jättäytyneen Venäjän hyödyksi, ja sitä tarkoitti Stalinin syksyllä 1939 omaksuma ohjelma. Mutta sen jälkeen on sodan kova käsi tavannut myös Venäjän ehkä pahemmin kuin minkään muun maan. Venäjä ei kuitenkaan ole vielä poissa pelistä. Jos asiaa katsotaan liittoutuneiden silmillä, osoittaa se asema, minkä Stalin sai Teheranin konferenssissa, Venäjän itselleen taistelemaa arvovaltaa sillä suunnalla. Jollei siis Venäjän sotilaallista voimaa perinjuurin murskata, minkä Saksan johtajat tosin edelleen lupaavat, tulee Neuvostoliitto olemaan vaikuttava tekijä tämän sodan päätyttyä eurooppalaisessa politiikassa.

On mahdotonta kenenkään ennustaa, miten tulevaiset asiat kehittyvät. Mutta kun nyt on pakko vakavassa mielessä puhua Teheranin kolmesta suuresta taikka idän viidestä viisaasta, joiden käsissä olisivat maailman kohtaloiden nyörit, niin on murhe mielessä todettava eurooppalaisen ja länsimaisen ajatuksen suuri lankeeminen. Itä on tässä katsannossa saanut maailmanpolitiikassa aseman, johon se ei koskaan ole päässyt sitten Dshingiskaanin aikojen.

Eivätkö Euroopan yhdistyneet voimat olisi riittäneet itää vastaan? Olisivat kyllä. Eikö Euroopan yhdistyneitä voimia olisi voitu saada itää vastaan? Varmasti. Mutta tämä yhdistyminen olisi voinut tapahtua ainoastaan kansallisen vapauden ja tunnustetun tasa-arvoisuuden pohjalla.

9.12.1943.