SUOMEN TEOLLISTAMISOHJELMAN RAHOITTAMINEN.

    Olemme edellä todenneet, että kansantaloutemme jatkuva kehittyminen välttämättä vaatii teollisuutemme voimakasta laajentamista ja että ainoastaan tätä tietä kulkien meillä on mahdollisuus luoda pysyväiset, kestävät edellytykset kulutuksen lisääntymiselle ja elintason jatkuvalle, keskeytymättömälle nousulle. Samassa yhteydessä olemme voineet osoittaa, että maan luontaiset raaka-ainelähteet tarjoavat runsaasti toteuttamiskelpoisia mahdollisuuksia tuotantoelämämme suorastaan suuressa mittakaavassa tapahtuvalle laajentamiselle ja monipuolistamiselle. Kun tästä näkökulmasta tarkastelee teollisuutemme omia taloudellisia edellytyksiä suoriutua tästä tehtävästä, niin on pakko myöntää, että teollisuutemme ei omarahoituksella enempää kuin vapailta lainamarkkinoilta saatavissa olevilla säästöpääomilla pysty kaikkia käsilläolevia laajennustoimenpiteitä toteuttamaan. On kyseenalaista kykeneekö ilmeisesti parhaimmassa taloudellisessa asemassa oleva teollisuudenhaaramme, nimittäin puunjalostusteollisuus, selviytymään edes siitä nykyisen tuotannon ja kilpailukyvyn ylläpitämiseksi tarpeellisesta lähiajan ohjelmasta, joka sisältyi Teollistamiskomitean mietintöön, ja joka - kuten alussa mainittiin - vaatisi 34,5 mrd. markan investoinnit. Mutta vielä vähemmän varoja kykenee teollisuutemme sijoittamaan investointeihin tuotantonsa laajentamiseksi niille aloille, jotka talouselämämme kokonaiskehityksen vuoksi olisi lähiaikoina toteutettava. Vihdoin olemme selvittäneet kysymyksen sekä säästöpääomien välttämättömyydestä että riittämättömyydestä yleensäkin tällaisen suuria pääomia vaativan ohjelman läpiviemiseksi. Kaiken tämän jälkeen joudumme kysymään, mikä neuvoksi. Mitä toimenpiteitä on suoritettava, jotta teollisuutemme laajentamiseksi tarvittavat suuret investoinnit voitaisiin rahoittaa? Vai onko alistuneesti todettava, että me olemme liian köyhiä ja neuvottomia tarttumaan kiinni niihin rikkauksiin, jotka ovat kättemme ulottuvilla? Runoilijan sanat: "Suuruutta emme rukoile, me pienuuteemme tyydymme" olisi siis uudelleenrunoiltava esim. seuraavasti: "Vaurautta emme rukoile, me köyhyyteemme tyydymme."

    Voihan olla, että käytännöllisenä lopputuloksena tämän tärkeän kysymyksen pohtimisesta todellakin on nöyrä toteamus, että meillä ei ole edellytyksiä näin suuren tehtävän toteuttamiseen, vaan että me saamme luvan jatkuvasti vähin erin, sikäli kuin tilaisuuksia ja niiden käyttäjiä ilmenee, enemmänkin sattumanvaraisesti, hyvään onneemme luottaen suorittaa teollisuustoimintamme laajentamista luontaisten raaka-ainelähteidemme hyväksikäyttämiseksi. Mutta vaikkapa tarkastelu tähän johtaisikin, niin asia on sen arvoinen, että sen tutkimiseen uhrattu vaivannäkö ei sittenkään liene turhaa. "Lohi on niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikka ei saakaan." Tässä vaatimattomassa tarkoituksessa rohkenemme ryhtyä seuraavaan tarkasteluun.

    Meillä on tässä käsillä sellainen suuri, mielenkiintoinen taloudellinen pulmakysymys, joka on vietävä käytännölliseen ratkaisuun ja jonka onnellisen ratkaisun edellytykset ovat teoriassa kaikille suunnilleen selvillä: tarvitaan säästöpääomia, joita on saatavissa sitä tietä, että kansakunnan tai yksityisen kansalaisen koko tuloa ei käytetä kulutukseen, vaan nykyistä suurempi osa säästetään ja näin syntyneillä säästövaroilla suoritetaan tarvittavat suuret rakennustyöt.

    Olemme jo edellä lyhyesti todenneet, että meillä ei ole käytettävissämme sellaisia määriä säästöpääomaa, että niillä voisimme selvitä teollistamisohjelmasta. Tässä suhteessa päinvastoin tilanne tuntuu entisestään kiristyvän.

    Teollisuutemme aikaisempi varsin vireä nousu perustui paitsi teollisuustoiminnasta itsestään saatuun ylijäämään, ensi sijassa pankkilainoihin, säästöpääomiin. Näiden saanti teollisuuden laajentamista varten on entisestään kaventunut, sillä säästötoiminta sellaisenaan on inflaation vuoksi kärsinyt pahoja takaiskuja. Se elpyminen, joka onneksi aivan viime aikoina on ollut havaittavissa, ei kuitenkaan ole vielä vakavalla pohjalla. Säästöjen jakaantumisessa eri talletusliikkeiden kesken on lisäksi tapahtunut huomattava muutos teollisuusluotoille varsin epäedulliseen suuntaan. Kun tarkastelemme yleisön varsinaisten talletusten kehitystä, niin havaitsemme, että vielä v. 1938 lopussa liikepankeissa oli näitä varsinaisia talletuksia 42,4 % kaikista säästöönpanoista, mutta v. 1951 lopussa vastaava prosenttimäärä oli enää 30, vastaten 44,7 mrd., talletusten kokonaissumman ollessa v. 1951 lopussa 155,5 mrd. mk. Säästöpankkien, osuuskassojen, Postisäästöpankin ja osuuskauppojen säästökassojen osuuden suureneminen merkitsee sitä, että liikepankkien mahdollisuudet antaa lainoja teollisuustoiminnan rahoittamiseksi ovat huomattavasti vähäisemmät kuin aikaisemmin. Muiden rahalaitosten kuin liikepankkien pääasiallinen huomio luottoja myönnettäessä kohdistuu ensi sijassa muihin taloustoiminnan aloihin kuin teollisuuteen, ja sen vuoksi tämä säästöönpanojen jakaantumisessa eri rahalaitosten kesken tapahtunut huomattava muutos on erittäin vaikuttavalla tavalla ehkäisemässä sitä luonnollista laajennushalua, joka teollisuuden omassa piirissä on olemassa. Kuinka vaatimattomissa puitteissa yleensäkin ja nimenomaan tarpeeseen nähden liikepankkien kautta tapahtuva teollisuustoiminnan laajentuminen voi tapahtua, siitä antaa meille kuvan Suomen Pankin Taloudellisissa Selvityksissä v. 1951 julkaistu tohtori Reino Rossin tutkimus "Luottovolyymin kasvu ja jakaantuminen elinkeinoryhmittäin vuonna 1950". Sen mukaan teollisuuden saama luotto v. 1950 lopussa kohosi 50 699 milj. markkaan, josta liikepankit olivat antaneet 32 639 milj. markkaa, mikä vastasi 64,4 % koko teollisuuden saamasta luotosta. Liikepankkien koko luotonannosta, joka kohosi 71 845 milj. markkaan, oli teollisuuden saama osuus 45,4 %. Vuoden 1950 aikana oli teollisuuden liikepankeista saama luotto kasvanut ainoastaan 2 750 milj. markalla.

    Sitä paitsi on otettava huomioon, että yksityiset liikepankit eivät voi sijoitustoiminnassaan ottaa huomioon koko talouden etua siinä määrin kuin juuri nyt olisi välttämätöntä. Pankkien sijoitustoiminta teollisuuteen on pankkitoimen luonteesta johtuen tietyssä mielessä yksipuolista. Määräävänä seikkana yleensä täytyy liikepankin pitää sijoituksen varmuutta ja yrityksen kannattavuutta. Tämä ei ole moite liikepankkeja kohtaan, sillä niiden tulee näin menetellä, onhan kyseessä ei vain omat varat vaan haltuun uskottu säästäjien omaisuus. Maan teollistamisen vaatimukset ovat tällä kertaa kuitenkin sellaiset, että nyt olisi teollisuusluottoja annettaessa katsottava paitsi yrityksen kohtuullista kannattavuutta myöskin yrityksen merkitystä koko maan talouselämälle. Teollisuustoimintaa laajennettaessa tulevat vastaan sellaiset alat, joissa yritystä alullepantaessa on voitava ottaa kannettavaksi suurempi riski, kuin mitä yksityinen pankkitoiminta rohkenee tai saa tehdä. Asian selventämiseksi jo tässä vaiheessa on syytä viitata maamme kaivostoimintaan. Se ei ole epävarman kannattavuuden vuoksi voinut kehittyä yksityisen yritteliäisyyden varassa, vaan riski on ollut valtion otettava. Tällä hetkellä toimivien malmikaivosten tuotanto on miltei 100-prosenttisesti valtion käsissä. Metallien valmistamis- ja jalostamisteollisuus, joka ei ole vastaavassa määrin epävarma kannattavuudeltaan, onkin taas yksityisten hallussa niin että valtion osuus sen tuotannosta on vähäisempi.

    Jos siis pyrimme teollisuustoiminnan nopeaan laajentamiseen, kuten on tehtävä, jos aiomme kilpailla toisten valtakuntien kanssa kansalaisten elintason kohottamisessa, emme voi turvautua niihin keinoihin, joilla teollisuutemme on tähän mennessä selviytynyt. Joudumme nyt kysymään, ovatko ne nykyisissäkin olosuhteissa ainoat keinot vai onko olemassa jotakin uutta tekijää, joka kykenee korvaamaan arvossa vähentyneet vanhat menettelytavat.