Vielä Suomen tiestä ja Lallista.

Tohtori Sigfrid Sirenius on Uuden Kuvalehden 3. numerossa ilmestyneestä kirjoituksestaan päätellen käsittänyt tarkoitukseni hieman erheellisesti. Otin vapauden lähestyä kärjistäen, karrikoiden Halstin asettamaa ongelmaa; mikä vapaus pakinoitsijalle suotakoon. Tästä myös kirjoitukseni nimi `Piispa Henrik ja Lalli`. Sitä paitsi näillä nimillä on juuri nyt muutakin ajankohtaisuutta.

Tosin, ollakseni täsmällinen, Halsti ei itse asiassa aseta mitään `ongelmaa`. Teos Suomen puolustuskysymys vain vetää realistiset johtopäätökset vallitsevasta tilanteesta. Ja niin kylmästi ja asiallisesti kuin nämä johtopäätökset tehdäänkin, ne muodostuvat monella tavalla sensaatioksi; ne `järkyttivät` myös minun `sisimpiä tuntojani`, kuten tohtori Sireniuksenkin. Meillä ihmisillä on tunnetusti taipumus varautua päättelyissämme ja asennoitumisissamme ajatustottumuksiin, vanhoihin tunnevarauksiin. Mutta suurvaltojen strategit eivät keskustele tunnevarauksista, he keskustelevat tosiasioista.

Juuri tosiasiat ovat viimeisten 15 vuoden aikana aiheuttaneet meille lukemattomia järkytyksiä, sisäisiä kuten ulkonaisiakin. Ja mitä Halsti on siis nyt tehnyt? Hän on halunnut henkisesti, sotilaspoliittisesti valmentaa meitä uusien mahdollisten järkytysten varalle. Niin hän teki myös vuoden 1939 ikimuistettavan YH:n aikana. Jos meiltä jonkin yllättävän, aktiivista ja päättävää asennoitumista vaativan tilanteen aikana menee sormi suuhun, se saattaa olla kohtalokasta. Aika on `salamasodan` aikaa. Idästä ei, solmimiemme valtiosopimusten nojalla, meitä uhkaa hyökkäys. Entä lännestä?

Kuten sanottu, ajatus järkyttää. Mutta Halsti on perustellut kantansa. Ja perustellut myös sen käsityksensä, että meillä on mahdollisuus omin voimin torjua lännestä tuleva hyökkäys. Ellemme me sitä tee, hyökkäyksen torjuu muudan naapurivalta. Kveekkareiden oppi rauhanrakkaudesta, kärsimyksen tiestä on jalo; mutta se olisi saatava voimaan ensinnä Amerikassa ja Neuvostoliitossa ja Britanniassa ja Neuvosto-Kiinassa.

Se ajatus, että `sotilaallinen tyhjiö` olisi Suomen kohdalla `reaalipolitiikkaa`, on tietysti yhdessä suhteessa puollettavissa, nimittäin valtiotaloudellisessa. Epäilemättä puolustuskuntoisuuden edellyttämät varat voitaisiin käyttää reaalipoliittisemminkin: vielä suurempiin leivänsyönti-, maidonjuonti- ja apulantapalkkioihin! Sanon suoraan käsitykseni: puolustuskuntoisuuden hyväksi uhratut varat eivät missään olosuhteissa mene hukkaan. Asiallisesti koulutettu, hyvin johdettu kansanarmeija, nimenomaan kansanarmeija, on jo sinänsä arvo, se on muun muassa huomattava itsenäisyyden, demokratian vertauskuva. Niinpä armeijaan komennettu herraspoika oppii monella tapaa esim. sosiaalista ajattelua, mikä seikka ei liene settlementtitohtorinkaan ihanteiden vastainen.

Tämä on kuitenkin toinen asia; toinen on Suomen sotilaspoliittinen asema. Se on vaarallinen mutta ei toivoton. Ja muudan jokaisesta koululuokasta tuttu sosiaalipsykologinen laki pätee tässäkin, laki siitä että ympäristön suhtautuminen yksilöön - kansaan - riippuu ratkaisevasti yksilön - kansan - omasta asennoitumisesta. Sosiaalipsykologiset voimavirrat noudattavat vähimmän vastuksen lakia. Missä on odotettavissa tiukkaa vastusta, tulipa se sitten vaikka kuinka `pienen` yksilön - kansan - taholta, sieltä aggressio kernaasti kääntyy pois ja suuntautuu toisiin kohteisiin. Koululuokassa voi tietysti olla joku Robin Hood, joku jalo voimaluonne, joka nousee puolustamaan vähäväkistä nahjusta. Stalin, Hitler, Churchill, Malenkov, Eisenhower ovat hekin voimaluonteita, mutta tuskin Robin Hoodeja.

Suomen kansansielu heräsi katkerasti suurpoliittiseen todellisuuteen marraskuun 30. päivänä 1939. Monien vaiheiden jälkeen olemme saapuneet vuoteen 1955 ja `Lallin tielle`. Ei niin että `Lallin tie` olisi vielä mitään muuta kuin sanontatapa ja vertauskuva. Ja Kaitselmus suokoon, ettei se koskaan olisikaan mitään muuta. Mutta tämän `muun` mahdollisuus on joka tapauksessa otettava huomioon. Irvokas, karmea mahdollisuus - mutta se ei ole meidän vikamme. Se on seuraus suurvaltapolitiikan karmeudesta ja irvokkuudesta. Mitä suomalainen voi silloin tehdä muuta kuin hymähtää hirtehisesti ja muistaa Lallia.

Kuten sanottu, tällainen tilanteenhahmotus saattaa olla tyylimielessä hieman karrikoitu. Mutta vain tyylimielessä; asia ei siitä muutu. Toista olisi, jos saattaisi yhtä järkkymättömästi kuin tohtori Sirenius luottaa historian jumalalliseen Johdatukseen. Itse puolestani en voi olla tässä suhteessa läheskään yhtä luottavainen, vaikka vilpittömästi haluaisinkin. Mielestäni ei ole paljon jumalallista Johdatusta esimerkiksi Baltian maiden kohtaloissa syksyn 1939 jälkeen.

Toinen asia on, että meidän on sotilaspoliittisesta asennoitumisestamme huolimatta henkisesti asennoiduttava Henrikiin ja Luteerukseen ja Länteen päin. Mikään muuhan ei meille olisi edes mahdollista.