Ed. Kekkonen: Se pyrkimys, johon 13 a § tähtää, nim. saattaa talvisodan ja nykyisen sodan invaliidit samaan asemaan toistensa kanssa, on kieltämättä oikea. Kun hallitus tämän sodan invaliideille on esittänyt myönnettäväksi väliaikaisena täydennyskorkona 50 sadalta tapaturmalain 10 §:n mukaisesta elinkoron perusmäärästä enintään yhden vuoden aikana, niin saattaisi tuntua tietysti luonnolliselta, että tämä sama etu myönnettäisiin myöskin talvisodan invaliideille. Ja kun tämä asia oli eduskunnassa esillä, minäkin äänestin sen ehdotuksen puolesta, jonka ed. Vilhula silloin teki ja joka tuli eduskunnan päätökseksi. Kun asiaa sitten suuressa valiokunnassa on jouduttu tutkimaan, ovat kuitenkin tosiasiat osoittaneet, että tällainen kaavamainen yhdenmukaiseen asemaan asettaminen ei sittenkään vastaa käytännöllisen elämän vaatimuksia. Asianlaita on nim. sillä lailla, että se väliaikainen täydennyskorko, joka nyt esitetään nykyisen sodan invaliideille myönnettäväksi, on ehdotettu annettavaksi nimenomaan siinä tarkoituksessa, että sillä voitaisiin korvata se työhuollon puute, joka heidän kohdaltaan vielä on olemassa. Mutta samanlaista asiaintilaa ei luonnollisesti ole, kun on kysymys talvisodan invaliideista, jotka hyvin runsaassa määrin - siitähän ed. Vilhulan esittämät luvutkin täällä ovat todistuksena - ovat saneet jo ammattiopetusta. Näin ollen jouduinkin tarkistamaan kantaani suuressa valiokunnassa, ja siellä asiaa tutkinut jaosto tulikin yksimieliseksi siitä, että tämä 13 a § olisi poistettava. Ne seikat, jotka lähinnä johtivat siihen, olivat seuraavat. Ensiksikin käytännöllisesti katsoen kaikille talvisodan invaliideille, joiden invaliiditeetti on 30 % ja sitä enemmän, on jo myönnetty elinkorko. Asianlaita ei ole sillä tavalla kuin ed. Vilhula mainitsi. Hän sanoi, että on vielä huomattava määrä talvisodan invaliideista sellaisia, joille elinkorkoa ei ole myönnetty. Tosiasia kuitenkin on sen mukaan kuin asiantuntijat ovat ilmoittaneet, että käytännöllisesti katsoen kaikille näille invaliideille on elinkorko myönnetty, joitakin sairaustapauksia lukuunottamatta. Kun asianlaita on tämä, niin kaikilla näillä on silloin lain mukaan mahdollisuus saada hakemuksesta se täydennyskorko, jonka laki edellyttää annettavaksi niille, joiden tulot eivät ole sellaiset, joita laki pitää vähimpinä invaliideille turvattuina tuloina. Ja kun tämä väliaikainen täydennyskorko, joka nyt esitetään myönnettäväksi nykyisen sodan invaliideille, periaatteessa vastaa juuri sellaista täydennyskorkoa, joka on jäänyt hakematta ja se on juuri tarkoitettu sitä vastaamaan, niin silloin jouduttaisiin tekemään sellainen järjestely, että väliaikainen täydennyskorko annettaisiin lain velvoittamana koko tuolle 3,000 ryhmälle, joka talvisodan jälkeen on vähintään 30 %:n invaliiditeettiasteinen, sen sijaan että näistä saattaa ainoastaan kolmisensataa olla tällaisen täydennyskoron tarpeessa. On tietysti ymmärrettävää, että näille kolmellekin sadalle pyritään turvaamaan se vähin avustus, jonka laki heille tahtoo suoda, mutta tähän samaan päämäärään päästään tietenkin sitä tietä, että valistustoiminnan kautta juuri Sotainvaliidien Veljesliiton toimesta saadaan aikaan sellainen järjestely, että jokainen, joka tulisi lain mukaan täydennyskoron saamaan, myöskin sitä hakee. Ja kun tällainen mahdollisuus on olemassa, ei ole näin ollen siis tarpeen lailla antaa kaikille tätä väliaikaista täydennyskorkoa, koskapa ne, jotka ovat sen tarpeessa ja jotka tulisivat lain mukaan sen saamaan, sen saavat, jos hakevat. Lisäksi on otettava huomioon, että jos nyt tällainen väliaikainen täydennyskorko kaikille talvisodan invaliideille annetaan, johtaa se siihen, että ne, jotka ovat hakeneet täydennyskoron ja sen ovat jo saaneet, ne eivät tulisikaan saamaan tätä väliaikaista täydennyskorkoa sen vuoksi, että 13 a §:ssä edellytetään, että jos henkilö saa jo täydennyskorkoa, hänelle ei tuota väliaikaista täydennyskorkoa anneta. Näin ollen joutuvat siis ne, jotka ovat hakemuksesta hankkineet itselleen täydennyskoron, tavallaan huonompaan asemaan kuin ne, jotka eivät tätä täydennyskorkoa ole tarvinneet ja sen vuoksi ovat jättäneet sen hakematta. Ei ole siis oikein, että tällä tavalla yleistämällä johdetaan asiat siihen, että ne, jotka ovat toimineet sillä tavalla kuin laki toivoo heidän toimivan, joutuisivat huonompaan asemaan kuin ne, jotka eivät ole täyttäneet sitä velvollisuuttaan, joka heille kuuluu. Minä siis loppujen lopuksi uudistan sen, mikä jaostossa yksimielisenä tuli käsitykseksi, että 13 a pykälä ei ole tarpellinen ja että se, mihin 13 a pykälä pyrkii, voidaan siis asiallisesti saavuttaa sitä tietä, että ne, jotka ovat täydennyskoron tarpeessa, todellakin siitä tekevät hakemuksen, ja tällä tavalla heille turvataan se oikeus ja se avustuksen suuruus, joka laissa on heille edellytetty tulevaksi.

Täällä ed. Vilhula viittasi erääseen seikkaan, nimittäin siihen, että varsinkin maanviljelijäperheiden invaliidit eivät tulisi missään tapauksessa tätä varsinaista täydennyskorkoa saamaan, sillä heidän tulonsa vuodelta 1938 ovat niin pienet, ettei se edellytä heille täydennyskorkoa. Asianlaita oli tällainen aikaisemmin. Mutta tässä laissahan tehdään huomattava muutos. 13 §:n 2 momentin perusteella sosiaaliministeriö voi määrätä juuri tuollaisissa tapauksissa, mikä on katsottava sellaisen henkilön tuloksi vuodelta 1938. Ja meillä suuressa valiokunnassa ollut asiantuntija nimenomaan sanoi, että se puute, mihin ed. Vilhula täällä viittasikin, voidaan saada korjatuksi juuri 13 §:n 2 momentin avulla. Näinollen sekään seikka ei velvoita tekemään tällaista muutosta, jota tässä on esitetty.