Luottamuksen lujittamiseen

"Suomen ulkopolitiikassa ei ole tultu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksessa määriteltyihin realiteetteihin konjunktuurien johdosta. Sopimus ilmaisee Suomen pysyvät ulkopuoliset intressit. Haluaisin tässä yhteydessä palauttaa mieliin erään kohdan puheestani, jonka pidin Tukholmassa sodan aikana vuonna 1943. Tällöin mainitsin mm.: `Sille seikalle, että tämä suurvalta (Neuvostoliitto) on naapurimaamme, me emme mahda mitään. Tästä tosiasiasta lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme.` Hahmotellessani tästä väistämättömästä lähtökohdasta Suomen ulkopolitiikkaa sodan päätyttyä torjuin jyrkästi sellaisen vaihtoehdon, että pyrkisimme etsiytymään Neuvostoliiton vastaisten voimien rintamaan, koska Suomi silloin muodostuisi Neuvostoliitolle vihamielisen suurvaltaryhmän eteen työnnetyksi tukikohdaksi, joka `joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtavat sotaan`. Sen sijaan esitin Suomen sodanjälkeiseksi ulkopoliittiseksi linjaksi puolueettomuuspolitiikkaa, jonka kulmakivinä olisivat Suomen ja Neuvostoliiton vilpitön naapurisopu sekä skandinaavinen yhteistyö. Kun sodanjälkeisen suotuisan kehityksen ansiosta olemme todella voineet luoda luottamukselliset ystävyyssuhteet Neuvostoliittoon sekä rakentaa ulkopolitiikkamme puolueettomuuden pohjalle ja tätä on poliittisesti takaamassa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus, on siitä pidettävä kiinni." (19)

Lenin

"Tunnustamalla Suomen itsenäisyyden vuoden 1917 viimeisenä päivänä Lenin kruunasi pitkäaikaisen työnsä Suomen autonomian puolustamisessa ja maan itsenäisyyden tunnustamisen puolesta. Tämä teko oli lisäksi siinä mielessä ratkaisevan tärkeä, että yksikään länsimaa ei katsonut voivansa tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen neuvostohallituksen myönteistä kannanottoa. On täysin perusteltua todeta, että Leninin kehittämä marxilainen kansallisuusideologia on ollut yhtenä peruskivenä Suomen itsenäisyyden historiassa. Tämä tulee sitäkin selvemmin esiin, kun muistetaan, että valkoisen Venäjän kenraalit haaveillessaan tsaarihallituksen palauttamisesta Venäjälle eivät vielä 1919 olleet taipuvaisia mihinkään Suomen itsenäisyyttä koskeviin myönnytyksiin.

Voi olla, että olen väärässä, mutta minulle on Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiaa tutkiessani ja kehitystä seuratessani tullut sellainen kuva, että Leninin Suomea ja suomalaisia kohtaan tuntema kiitollisuus ja arvonanto toi oman vaikuttavan osuutensa hänen Suomea koskevaan politiikkaansakin." (20)

Kun nykyisin puhutaan paljon pyrkimisestä objektiiviseen historianopetukseen, niin minun ymmärtääkseni alkaisi jo olla aika antaa arvo Leninin panokselle Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa.

Olisi myös syytä muistaa, että länsivaltojen Suomen itsenäisyyden tunnustaminen oli riippuvainen siitä, mitä Lenin jo oli tehnyt.

Venäjän valkoiset kenraalithan torjuivat ajatuksen Suomen itsenäisyydestä viimeiseen saakka. Mikäli muistan, esimerkiksi kenraali Judenits ei edes suostunut keskustelemaan Suomen itsenäisyydestä. Ajatus oli niin täysin vieras hänelle.

Kunniamerkki

"Kun sain tiedon, että korkeimman neuvoston puhemiehistö on suonut minulle Leninin kunniamerkin, täytti tämä tieto luonnollisestikin mieleni suurella ilolla, mutta käsitin hyvin ja käsitän hyvin, että tämä merkittävä ja harvinainen kunnianosoitus ei kohdistu suinkaan minuun henkilökohtaisesti niiinkään kuin siihen ulkopolitiikkaan, jota minulla on ollut kunnia edustaa, ja siihen maahan, jonka kansalainen olen.

Kunnianosoitus kohdistuu niihin moniin hyviin työtovereihin, joita minulla on ollut, mutta se kohdistuu myös laajoihin suomalaisiin kansankerroksiin, naisiin ja miehiin, joita en tunne, mutta jotka ovat vuosien ja vuosikymmenien mittaan antaneet tehokasta tukea sille ystävyyden ulkopolitiikalle, jota omilla vähäisillä voimillani olen koettanut olla mukana toteuttamassa." (21)

Historian kirot

"Me Suomessa puhumme omia vaiheitamme ajatellen usein historian kiroista. Historian kiroja ei ole ainoastaan pahin niistä: sota, vaan niitä ovat myös epäsopu, epäluottamus ja alituinen pelosta aiheutuva henkinen ja aineellinen vastarintaan valmistautuminen. On sanomattoman huojentavaa todeta, että tästä epäluottamuksen kaudesta Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa on päästy. Hyvien suhteiden puuttuminen on synkistänyt liian monta historiamme sivua. Nyt näemme vihdoin mahdollisuuden lakata kirjoittamasta historiaamme noita niin paljon surua ja kärsimyksiä sisältäviä lukuja. Tähän mahdollisuuteen tartumme koko suomalaisella sitkeydellämme - sillä sitkeydellä, jonka turvin olemme kyenneet elämään köyhällä, kylmällä, mutta ehkä juuri sen vuoksi meille niin rakkaalla niemellämme." (22)

Loiskiehunta

"Suurienergisten hiukkasten tutkimisessa on käytetty amerikkalaisen Glaserin keksimää nestemäistä vetyä sisältävää matalien lämpötilojen kuplakammiota, jossa nesteen lämpötilan tulee pysyä vakiona n. 0,1§:n tarkkuudella koko kammiossa -253§C:n alapuolella. Pintojen karkeus, lämmönvuodot, liitoskohtien särmät yms. varsin vähäiset seikat aiheuttavat kammionesteen rajapinnoille ilmiön, jota kutsutaan loiskiehumiseksi. Tämä loiskiehuminen haittaa kokeita ja voi ne kokonaan turmella.

Puolueettomuuspolitiikkaamme haittaa myös ulkopoliittinen loiskiehunta, joka aiheutuu asiallisesti katsoen toisarvoisista syistä, mutta joka voi maailmanpoliittisen liikakuumenemisen aikana johtaa koko puolueettomuuspolitiikkamme epäonnistumiseen sen epäluulon ja epäluottamuksen vuoksi, minkä tuo loiskiehuminen aiheuttaa. Ulkopoliittisen asemamme ymmärtämättömyyden ohella sen syitä ovat viha tai nurjamielisyys, pelko (Paasikivellä oli tapana sanoa, että kuolemanpelon vuoksi ei saa tehdä itsemurhaa) tai `sankarillisuus`, henkilökohtainen katkeruus ja kauna tai sammumaton hyvityksenjano, sisäpoliittinen vastenmielisyys tai pätemisentarve jne. Ne voivat olla henkilökohtaisesti ylitsekäymättömiä syitä, mutta kansakunnan turvallisuuden rinnalla ne ovat toisarvoisia." (23)

Olen silloin tällöin puuttunut maassamme harjoitettuun epäluulon kylvöön naapurimaatamme kohtaan aivan niin kuin teki edeltäjäni J.K. Paasikivikin, joka aivan erityisesti tähdensi lehdistön merkitystä ja varsin useasti puuttui nimenomaan lehdistökirjoitteluun. Tässä suhteessa tilanne olikin vaikein 1940- ja 1950-luvuilla. Viime aikoina suomalaiset lehtimiehet kokonaisuutena katsoen ovat ruvenneet kirjoittamaan asiallisemmin ulkopolitiikasta ja suhtautuneet kriittisesti ulkomaiseen Suomea koskevaan uutisaineistoon.

Mielestäni tiedotusvälineillä on ensiarvoisen tärkeä tehtävä lujitettaessa kansojen välistä yhteisymmärrystä ja keskinäistä luottamusta.

Tietysti on myös niitä, jotka tahallaan ja määrätietoisesti pyrkivät tiedotusvälineiden avulla luomaan sellaisia kriisejä, joiden kautta ulkopolitiikkamme voitaisiin muuttaa. Tällaisella kirjoittelulla vaarannetaan kuitenkin kansamme elintärkeät edut ja siksi sen kaltainen tiedottaminen on päättävästi torjuttava.

Neulanpistot

"Monet lehdet kirjoittavat artikkeleissaan jopa kauniita fraaseja Neuvostoliiton kaupastamme, mutta samojen lehtien yleisön osastot ovat täynnänsä Suomen virallista ulkopolitiikkaa ja Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvaa neulanpistoa ja vihaista pikkuilkeyttä. Joka tietää missä määrin pääkirjoituksia luetaan ja miten laajasti taas yleisön osastoja seurataan, voi helposti tehdä johtopäätöksen siitä, millä keinolla yleiseen mielipiteeseen yritetään tarkoituksellisesti vaikuttaa. Ja tätä tekniikkaa käyttävien tarkoitus on selvä: Suomen ulko- ja kauppapolitiikan epäilyksenalaiseksi saattaminen.

Tällainen kaksinaamaisuus, josta jouduin puhumaan ns. yöpakkasten aikaan, on minusta ei vain vastenmielistä, vaan se on mitä suurimmassa määrässä maan etujen vastaista." (24)

Tämän laatuisesta kaksinaamaisuudesta näkyy aika ajoin yhäkin selviä merkkejä. Määrällisesti neulanpistokirjoittelu tosin on vähentynyt; näin on tapahtunut jo senkin vuoksi, että sitä periaatteessa harjoittanut ikäpolvi vähitellen väistyy vaikutusvaltaisilta paikoilta. Nuoremman polven keskuudessa asenteet näyttävät olevan selvästi rehellisempiä ja myös myönteisempiä maamme ulkopoliitiikkaa kohtaan.

Kirjeenvaihto

Puhuttaessa kaksinaamaisuudesta suhteessa Neuvostoliittoon voinen julkistaa erään kirjeenvaihdon.

Huhtikuun 20. päivänä 1947 lähetin eräälle talouselämän johtaviin henkilöihin kuuluvalle miehelle kirjeen, jossa sanoin, että "olen nähnyt Sinun kuuluvan erään tietyn johtokunnan jäsenyyteen" ja jatkoin: "Olet tietenkin vapaa mies tekemään, minkä katsot oikeaksi ja hyväksi, mutta se, että olet Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin jäsen ja teet suuria ja ilmeisesti yhtiöllesi hyödyllisiä kauppoja Neuvostoliiton kanssa, tuntuu jotensakin huonosti sopivan yhteen sen kanssa, että olet samanaikaisesti ehkä kaikkein karsaimmin Neuvostoliittoon suhtautuvan suomalaisen sanomalehden johtokunnassa. Näen siinä persoonallisuuden jakautumisen, josta kyllä olen psykologian oppikirjoista lukenut, mutta jollaista ei käytännössä ole useinkaan havaintopiiriini sattunut tulemaan.

Mutta ymmärrän kyllä, että elämä on makeaa, kun voi säilyttää sekä vanhat ideansa että runsaan rahan tulon.

En edellytä, että vastaat tähän kirjeeseeni."

Tästä huolimatta minä sain sitten jonkin ajan kuluttua vastauksen, joka oli varsin lyhyt. Siinä sanottiin vain: "En ota vastaan kirjettäsi."

No, minun piti tähän tietysti vastata jo seuranneen toukokuun alkupuolella. Aluksi pamahdin mahtipontiseksi ja vetosin protokollaan, sillä protokollaan vetoaminen yleensä vaikuttaa tällaisiin henkilöihin.

Aloitin mahtavasti: "Tasavallan presidentin lähettämiä kirjeitä ei palauteta, ei varsinkaan syytä ilmoittamatta. Se Sinun pitäisi käsittää.

Pääasia ei tosin ole, että kirjeeni on Sinun arkistossasi. Pääasia on, että se on Sinulle lähetetty ja että Sinä olet sen lukenut.

Mutta se seikka, että et kärsi sitä säilyttää, tekee kirjeessäni kosketellun asian entistäkin mielenkiintoisemmaksi.

Sen varalta, että et olisi ottanut itsellesi jäljennöstä kirjeestäni, lähetän Sinulle jäljennöksen."

Hän ei ole vastannut.

Luottamus

"Vuoden 1968 presidentinvaalien alla viritettiin keskustelu Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Esitin käsityksenäni, että maan puolueettomuuspolitiikalla on arvoa ainostaan sillä edellytyksellä, että ulkovallat luottavat sen jatkuvuuteen ja vilpittömyyteen. Silloisen vastapuolen taholta taas tuotiin esille sellainen mielipide, että puolueettomuutemme voi toteutua ainoastaan aseellisen selkkauksen tai sodan aikana. Tätä täyttymystä odotellessamme meidän tulisi sen mukaan varautua siihen, että mahdollisen sodan aikana teemme `sitovan ennakkoilmoituksen` asennoitumisestamme, ilmeisesti sen, että me emme ole leikissä mukana.

Muistan vastanneeni, että minun on ollut vaikea uskoa silmiäni, kun vakavassa keskustelussa esitetään käsitys, että Suomi tarvitsisi sodan tai aseellisen selkkauksen tapaisia `hyödykkeitä` voidakseen osoittaa olevansa puolueeton maa. Liioin en voinut ymmärtää sellaista ulkopoliittista impivaaralaisuutta, että valtakunnan etu mahdollisen sodan aikana voitaisiin turvata `sitovalla ennakkoilmoituksella`, siis yksipuolisella julistuksella, jota kaikki asianomaiset noudattakoot.

Valtio voi tietenkin kuuluttaa itsensä puolueettomaksi sekä rauhan että sodan aikana, mutta mikä arvo tällaiselle ilmoitusasialle annetaan, riippuu kokonaan siitä, miten ulkovallat suhtautuvat maan politiikkaan kokonaisuudessa. Täten yksipuolisen puolueettomuusjulistuksen käytännöllinen arvo on enemmän kuin kyseenalainen." (25)

"Käsitykseni mukaan jonkin Suomen asemassa olevan pienen maan yksipuolinen julistautuminen puolueettomaksi ei vastaa realistiselle politiikalle asetettavia vaatimuksia. Vanhaa ylioppilaslaulua mukaellen puolueettomuus silloin seisoo tyhjän päällä ja pitää ilmasta kiinni." (26)

"Muiden valtioiden ja tietysti ennen muuta suurvaltojen luottamus on puolueettomuuspolitiikkamme onnistumisen ehto. Kun tämän sanon, lisään siihen vielä: suurvaltain kerran puolueettomuuspolitiikallemme julkilausuma tunnustus ei ole saavutettu etu, joka ei ole enää peruutettavissa, vaan sen säilyttäminen riippuu suorastaan päivä päivältä siitä, miten itse toimimme alati vaihtuvissa kansainvälisissä tilanteissa." (27)

"Meillä ei ole varaa langeta itsepetokseen ja sen vallassa poliittisia tosiasioita aliarvioiden olettaa, että puolueettomuudellamme on kansainvälisoikeudellisesti sitova garantia, vakuus. Tästä saattaa seurata, että laiminlöisimme sellaisen järkevän ulkopolitiikan harjoittamisen, jonka perusteella puolueettomuuspolitiikkamme osoittautuu edullisimmaksi vaihtoehdoksi niin meille kuin tärkeille lähinaapureillemmekin. Tässä yhteydessä on paikallaan lainata Paasikiven sanoja puheesta itsenäisyyspäivänä 1948: `Sopimuksen rinnalla on olemassa luottamuksellisen naapuruuden ja hyvän tahdon kirjoittamattomat lait, joiden niin ikään tulee ohjata naapurien välejä. Näitä kirjoittamattomia naapuruuden lakeja Suomi ei ole unohtava, vaan on päämääränään pitävä pyrkiä eri aloilla, niiden joukossa taloudellisella ja sivistyksellisellä, lisäämään ja lujittamaan vuorovaikutusta hyvien ja luottamuksellisten välien kehittämiseksi ja vahvistamiseksi Neuvostoliiton kanssa.`" (26)

"Olen joskus aikaisemmin sanonut, että kuta suurempi luottamus vallitsee Suomen ja Neuvostoliiton välillä, sitä laajempi liikkumavapaus Suomella on suhteessaan muihin valtioihin. Tätä käsitystä vastaan ei yleensä ole väitetty. Mutta usein näyttää siltä, että Neuvostoliiton Suomelle tunnustamaa puolueettomuutta ja Neuvostoliiton tuntemaa luottamusta Suomen puolueettomuutta kohtaan pidettäisiin niin itsestään selvänä asiana, että siitä ei ole syytä kantaa huolta.

Minun sallittaneen sanoa, että asia ei ole näin yksinkertainen." (29)

"Ulkopolitiikka on siinä mielessä poikkeuksellisen vaikea toiminnan ala, että siihen voivat ratkaisevasti vaikuttaa meistä riippumattomat olosuhteet ja tapahtumat, joiden mahdollisuutta ei etukäteen ole voinut ottaa huomioon. Jos emme ole kyenneet luomaan omalle ulkopolitiikallemme uskottavuuden ja luottamuksen perusmuuria, silloin voivat yllättävät tapahtumat, joista ei maailmassa viime vuosienkaan aikana ole ollut puutetta, johtaa meidät ongelmien eteen, jotka koskevat olemassaoloamme. Tuollaisten pahojen päivien varalle hankittu ulkopoliittinen luotettavuus ei synny yksinomaan valtiollisten johtopiirien vakuutteluilla eikä teoillakaan, vaan se vaatii koko kansan johdonmukaista ja vilpitöntä tukea." (30)

"Kuluneiden kolmen vuosikymmenen käänteentekevä, meille suomalaisille ratkaisevaa laatua oleva saavutus on siinä, että Suomen ja Neuvostoliiton välille on syntynyt keskinäinen luottamus. Me emme kuitenkaan saa jäädä niin sanoakseni lepäämään laakereillamme. Luottamuksen hyväksi on tehtävä jatkuvaa työtä. Meidän on myös aina muistettava pitää huolta siitä, että keskinäinen luottamussuhde ei rajoitu vain johtaviin valtiomiehiin ja asiantuntijoihin, vaan että se ulottuu myös kansan syviin riveihin. Sen on perustuttava tietoon naapurimaan oloista ja henkilökohtaisiin kosketuksiin sen kansan kanssa. Tämä on tärkeää jo siitäkin syystä, että kansakunnan kuva syntyy usein ohi virallisten väylien. Elävin kulttuurivaihto ja välittömät inhimilliset kontaktit saavat usein alkunsa juuri tältä tasolta." (31)

Solmimalla YYA-sopimuksen vuonna 1948 Suomi järjesti suhteensa Neuvostoliittoon kestävälle pohjalle. Tämän jälkeen suhteemme meidän kannaltamme keskeisimpään suurvaltaan ovat entisestään lujittuneet. Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kunnioitetaan ja siihen luotetaan myös muualla maailmassa.

Mutta luottamus ei ole asia, jonka voi kerran hankkia ja pitää ikuisesti saavutettuna. Sitä on jatkuvasti vahvistettava ja sen vuoksi puolueettomuuspolitiikkamme joutuu kaiken aikaa vastaamaan ajan haasteisiin. Tämä vaatii ulkopoliittiselta johdolta ennen muuta dynaamisuutta ja vastuuntuntoa.

Suomen puolueettomuuspolitiikka ei nojaa oikeudellisesti sitoviin tunnustamisasiakirjoihin, vaan omaan tahtoomme ja ulkovaltojen luottamukseen. Suomi ei tarvitse sodan ja aseellisen selkkauksen tapaisia hyödykkeitä voidakseen osoittaa olevansa puolueeton maa. Suomi tarvitsee luotettavuutta - joka suuntaan.