Uneliaisuus valtion virastoissa.

Valtion hallinnon tehostamisesta.

Virkamieskysymys on viime viikkoina noussut vallan tulimmaisen ajankohtaiseksi sen johdosta, että virkamiehet eivät näy enää voineen vastustaa kiusausta olla turvautumatta vasemmiston noudattamaan ainoaan menestykselliseen keinoon saada nopeasti palkankorotusta: lakonuhkaan. Työlainsäädäntöämme olisikin täydennettävä määräyksellä, että milloin työnantaja ja työntekijä eivät pääse palkkakysymyksessä sovintoon, on lakkoon ryhtyminen pakollinen. Viisas Juhani Aho kirjoitti kerran: `nälkä on punikki`. Paljon piti virkamiesten nälkävyötä singuttaa, ennen kuin Ahon sana muuttui heidän menettelytapojensa kohdalla lihaksi.

Samoihin aikoihin tulee myös vakavasti esille toinen asia, joka jo tähän mennessä on aiheuttanut väkeviä vielä pinnalle näkymättömiä syöväreitä, nimittäin ehdotus virkamiesten erottamattomuuden supistamisesta. Voimme siis varautua siihen, että virkamiehistä muodostuu lähikuukausien poliittisessa keskustelussa suorastaan keskeinen aihe.

Palkkaus ja erottamattomuus eivät ole kuitenkaan ainoat asiat, joiden tiimalta virkamieskysymys on joutunut yleisen huomion alaiseksi. Jo parin kolmen vuoden ajan on virasto-olojen rationalisointi eli järjentäminen ollut tutkimusten ja toimenpiteiden kohteena. Ne ovat pysyneet vielä verraten vaatimattomissa puitteissa, mutta se mielenkiinto, mikä rationalisointiin on olemassa, avaa mahdollisuuksia laajakantoisemmillekin uudistuksille. Ja jos nyt palkankorotusten yhteydessä toteutetaan järkevä ajatus esim. 10 % vähennyksestä virkamieskunnassa, niin jokaisen viraston oma etu vaatii töiden järjestämistä niin tehokkaasti tapahtuvaksi, että ne sujuvat kitkattomasti vähemmälläkin väellä.

Mutta tämäntapaiset itsessään väkivaltaiset toimenpiteet eivät tuo virkamiesoloihimme lopullista parannusta, vaan tarpeen on suorittaa korjauksia suorastaan hallintosysteemimme perusteissa. Hallinto voidaan järjestää joko siten, että päämerkitys annetaan ratkaisujen oikeudenmukaisuudelle ja oikeusvarmuudelle, jolloin tehokkuusvaatimuksiin ei kiinnitetä huomiota tai siten, että hallinnon tehokkuutta lisätään varmuustakeiden kustannuksella. Meillä Suomessa on ammoisista ajoista noudatettu ensiksi mainittua linjaa. Jotta päätöksestä tulisi lain mukainen sekä asiallisesti oikea ja jotta hallintotoiminnassa voitaisiin suoda kansalaisille mahdollisimman täydellinen oikeusturva, on ratkaisut pyritty pidättämään korkeimpiin portaisiin, joissa ne yleensä tapahtuvat kollegiaalisesti järjestetyissä virastoissa. Edelleen on määrätty hankittavaksi epälukuisia lausuntoja ja selityksiä jne. Hallinnon tehokkuuteen, jossa siis ratkaisujen nopeus näyttelee tärkeää osaa, ei ole kiinnitetty yleensä mitään huomiota. Mutta kuta enemmän valtiovalta saa tehtäviä - siihen näyttää kehitys kaikkialla vievän - sitä välttämättömämpää on huolehtia siitä, että valtio elinten päätökset eivät muodostu jarruksi nykyaikaisen yhteiskunnan nopealle elämisen tahdille. Siksi meidän on ennen pitkää pakko luopua hallinnossamme vallitsevasta tarkoituksellisesta hidastelusta ja omaksuttava työmenetelmät, jotka takaavat hallintotoiminnan effektiivisyyden, tehokkuuden. Sen tulee ja se voi tapahtua siten, että hallinnon lainalaisuus säilytetään.

Sallittaneen, että pienen tosikertomuksen avulla kuvaillaan niitä työmetodeja, jotka ovat olleet meikäläisessä hallinnossa vallalla.

Ymmärtäväiselle iälle ehdittyään joutui eräs nuorehko juristi valtioneuvoston esittelijäksi. Hänen edeltäjänsä oli yleisen kunnokkuutensa ansiosta hypännyt monen portaan yli uuteen korkeaan virkapaikkaan. Kun tämä nuorehko juristi otti virkaa vastaan, tunnusti hän olevansa koko lailla avuton uudessa tehtävässään, koska hän ei ollut aikaisemmin ollut missään valtion virassa. Silloin vanhempi virkatoveri kokosi pitkäaikaisen virkatoimintansa antamat kokemukset seuraavanlaisiin ohjeisiin:

"Valtion viroissa ei työ yleensä rasita eikä käy älyn päälle. Mutta valtionkin palveluksessa olevalla on kriitillisiä ajankohtia, nimittäin milloin on pakko tehdä päätöksiä. Varovaisimmallekin voi silloin sattua vahinkoja. Siksi vältä asioita päästämästä niin pitkälle. Kun sinulle jaetaan jokin asiakirja käsiteltäväksi, on ensimmäinen tehtävä huolellisesti tutkia, eikö asia kuulu jollekin toiselle ministeriölle tai muulle viranomaiselle. Yleensä kannattaa kaikissa vähänkin epävarmoissa tapauksissa yrittää päästä asiasta jo tässä vaiheessa, sillä kaikissa virastoissa ei ole yhtä huolellisia virkamiehiä. Mutta ellei tämä tie ole käytettävissä, on tutkittava, eikö asia työjärjestyksen mukaan kuulu jonkun toisen esittelijän tehtäviin. Jos tähän ei ole mahdollisuuksia tai jos yritys ei ole onnistunut, on tarkastettava, onko asia ollut jo lausunnoilla. Jos kaikki lausunnotkin näyttää jo hankitun, on kuitenkin syytä nukkua jokin yö ja ennen päätöksen tekoa pohtia, eikö sittenkin ole virastoa, josta voitaisiin vielä lausunto pyytää. Jos tässä et enää onnistu, ei yleensä ole muuta tehtävissä kuin ryhtyä vähitellen tekemään päätöstä, varsinkin jos asiaa on useampaan otteeseen kiirehditty." Tähän pessimistiseen toteamukseen kokeneen virkamiehen neuvo sitten päättyi. Kertomus saattaa vaikuttaa sadulta, mutta se on totta viimeistä piirtoa myöten.

Äskettäin esitti lakit. tohtori Paavo Kr. Kastari valtioneuvoston virkamiesyhdistyksen järjestämässä kokoustilaisuudessa alustuksen ministeriöiden toiminnan kehittämisestä. Alustus perustui hänen Skandinaavian maissa suorittamiinsa keskushallinnon organisaatiota koskeviin tutkimuksiin. Mitään valmista ehdotusta ei alustus sisältänyt, mutta siinä esitettiin runsaasti ajatuksia uusista organisaatioperiaatteista, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli pyrkimys tehokkuuden ja nopeuden edistämiseen valtioneuvoston, ministeriöiden ja keskusvirastojen työssä. Tässä ei ole tarpeen ryhtyä selostamaan niitä monia hallinnon organisaatioita koskevia ajatuksia, joita tohtori Kastarin alustus sisälsi, mutta muutamat niistä voivat kiinnostaa suuren yleisönkin mieltä.

Päätösvalta on meillä yleensä liian korkeassa portaassa. Esim. valtioneuvosto käsittelee yleisistunnossaan runsaasti aivan merkityksettömiä asioita. Niitä olisi siirrettävä ministeriöiden ratkaistavaksi - joko ministerin tai osastopäällikön päätöksin - tai aina keskusvirastoihin saakka.

Valtioneuvoston työn keventämiseksi olisi perustettava erityinen oikeusministerin puheenjohdolla toimiva oikeusasiainvaliokunta, jonka tehtäväksi tulisi virkavalitus-, erivapaus-, pakkolunastus- ym. samantapaisten oikeusasiain käsittely. Sille voitaisiin myös siirtää yleisistunnolta laki- ja asetusehdotusten valmistava käsittely.

Raha-asiainvaliokunnan työ olisi niin rationalisoitava, että ammattiministeriön olisi aikomalleen päätökselle hankittava vain pää- ja valtiovarainministeriön hyväksyminen ja vain erimielisyyden sattuessa näiden kesken vietävä asia varsinaiseen raha-asiainvaliokunnan istuntoon, jossa pääministerin tulisi toimia puheenjohtajana.

(Raha-asiainvaliokunnan käsittely ei aina ole järin vakavaa. Kerran 1930-luvulla mm. sattui, että kun eräs esittelijä tuli sisään ja kumarsi ovella, pääministeri sanoi oitis hänelle: "Herra N:n lista on hyväksytty", ja paukautti nuijalla pöytään. Esittelijä joka oli kiltti ihminen, poistui hieman pöllämystyneenä istuntosalista. Uutta soitettiin sisälle. Mutta silloin esittelijä hoksasi, että oli tapahtumassa vahinko ja hän meni uudelleen sisälle sekä änkytti, että hän oli kyllä aikonut esittää listalla olevat asiat hylättäviksi. Pääministeri: "Jaa, sitten ne on hylätty." Ja nuija pamahti taas.)

Esittelevä virkamies olisi vapautettava läsnäolemasta presidentin esittelyssä.

(Odottelu muodostaa valtioneuvoston virkamiesten työssä erittäin keskeisen osan. Esittelijäneuvos Heino - nyt jo vainaja - oli laskenut, että hän oli virkakautensa aikana käyttänyt esittelyvuoronsa odottamiseen aikaa kaikkiaan 4 vuotta.)

Vastuunalaisuuden tehostamiseksi ja tarpeellisen keskityksen aikaansaamiseksi olisi vapauduttava nykyisestä tavasta nimittää samaan ministeriöön kuuluvien asioiden hoitamista varten useampia ministereitä, mistä olisi luonnollisena seurauksena ministereiden luvun vähentäminen. Samaten olisi käsittelyjärjestystä ministeriöissä siten muutettava, että esittely tapahtuisi yleensä vain lähimmälle esimiehelle (esim. hallitussihteeri osastopäällikölle, tämä taas ministerille).

Keskusvirastot olisi saatettava läheisempään yhteyteen ministeriöiden kanssa siten, että esittely valtioneuvostossa ja ministeriöissä tapahtuisi välittömästi keskusvirastosta käsin. Se merkitsisi `postikonttorin` tehtävien hoitajina toimivien hallitusneuvosten ja hallitussihteerien virkojen vähentämistä.

Kuten havaitaan, nämä ovat suhteellisen säyseitä ajatuksia, mutta jo niiden toteuttaminen vaatii monen vastuksen voittamista ja pitkäaikaista valmistelutyötä. Toivottavaa on, että kun asiaan nyt on kiinnitetty julkista huomiota, valtiovallan taholta ryhdytään vakaviin toimenpiteisiin virastotyön tehostamiseksi. Sillä kehitys yhteiskunnassa kulkee nopein askelin eteenpäin. Ei ole oikein, että valtionhallinto soljuu edelleen omissa uneliaissa uomissaan.