ENT. RINTAMAMIES

MATTI PYYKKÖNEN

KYLMÄJOEN KÄMPÄLTÄ

Viime vuoden maaliskuun 2. päivänä olin puolenpäivän tienoissa kajaanilaisen hovikuski Vimparin ohjaamana matkalla Puolangan Joukokylästä Suomussalmen kirkolle. Aamuhämärissä oli Joukokylällä ollut puhetilaisuus, missä paikallisen osuuskaupan hoitajan rouva (jos hän niin porvarillisen tittelin sallii) oli yliherkästi, etten sanoisi ärtyneen vihaisesti, pannut alulle poliittisen väittelyn, jonka vuoksi olin myöhässä aikataulustani. Leväkosken tienhaarasta viitisen kilometriä etelään seisoi tienposkessa mies, joka viittoili pysähtymään. Päivää oli kulunut jo rutkasti ja kolme puhetilaisuutta, pitkien matkojen päässä toisistaan, oli vielä jäljellä, joten ei pysähdytä, päättelin ja sanoin sen Vimparillekin. Mutta mikä lienee sisällä vaatinut, että pysähdyttävä on, ja niin sai Vimpari miehen kohdalla uuden ohjeen. Autossa olivat hyvät jarrut ja ennen kuin olin päässyt ulos ajajan viereltä oli pysähdyttäjäkin jo kohdalla.

- Onko se Kekkonen autossa? kysyi mies.

Kun hän sai myönteisen vastauksen, hän selitti asiansa tähän tapaan. Hän oli nähnyt lehdestä, että puhun Joukokylässä aamupäivällä sekä Suomussalmen kirkolla iltapäivällä ja hän oli päätellyt, että miehen pitää tällä välillä kulkea hänen asumuksensa ohi. Kun hän ei muuten olisi saanut asiaansa oikein takitilaan toimitetuksi, hän oli päättänyt yrittää pysäyttää auton saadakseen miehelle näyttää, millaisessa mörskässä hän perheineen asui, ja tiedustellakseen, mitä hänen olisi tehtävä päästäkseen asumaan muiden ihmisten lailla.

Niin siinä sovittiin, että käydään toki miehen "kotia" katsomassa. Se näkyikin maantien toisella puolen heti tien laidassa. Aivan näytti vanhalta hylätyltä tukkikämpältä, niin kuin tavallaan olikin. Pari kolme vuosikymmentä sitten oli selkosten halki tehty tämä tie Suomussalmelta Ylinäljängälle, ja silloin oli tietyömiehiä varten keskelle asumatonta korpea pyöreistä hirsistä rakennettu asuntokämppä. Se oli aikanansa, silloin kun korven työntekijä ei osannut mitään muuta toivoa kuin palkkaa eikä työnantaja ymmärtänyt huolehtia sosiaalisista oloista, täyttänyt joten kuten tarkoituksensa, mutta sitten jäänyt tarpeettomana pois käytöstä. Työmiesten iso kämppä oli jätetty aivan hoidotta, mutta "terävän" pään oli tie- ja vesirakennushallitus pitänyt sikäli kunnossa, että korjausporukat olivat siinä voineet viettää yönsä. Tämä mies, joka auton pysäytti, oli pari talvea sitten sijoittunut asumaan tähän kämpän terävään päähän, arvatenkin asianomaisen luvan siihen saatuansa. Ja nyt siis asuntoa katsomaan.

Oli jonkinlainen eteispöksä, josta pahasti lonksallaan olevan oven kautta päästiin itse huoneisiin. Siinä oli pirtti ja, miten sanoisi, kamari. Pirtti oli arviolta 4,5 x 3 metriä ja kamari 2 x 3 metriä. Korkeutta oli vajaat kaksi metriä.

Tarkastellaan ensin pirttiä. Oven vieressä oikeassa nurkkauksessa oli piisi. Tavallinen tukkikämpän piisi, mutta emännän antaman arvostelun mukaan siitä hyvä, että savua se ei koskaan lyönyt sisään. Mutta tuo vähäinen hella olikin sitten asunnon ainoa lämmityslaite. Tulipesä oli varustettu arinalla, joten emäntä paistoi siinä perheen leivän, kaksi leipää sopi uuniin kerrallaan.

Ovesta vasemmalle oli pirtin ainoa ikkuna ja ikkunan alla pieni nelisnurkkainen pöytä. Muita huonekaluja oli pirtissä pari penkkiä seinänvierillä ja olipa yksi tuolikin. Kalustoon kuului lisäksi separaattori, kirnu, vesisanko, pari kattilaa ja kahvipannu. Lattialaudat olivat pirtissä kehnonlaiset, niin että niiden alla oleva maapohja pilkistihe näkyville. Seinissä ei ollut sormenmentäviä reikiä, seinänrakoja oli uutterasti tappuroilla täytetty.

Ja sitten kamariin. Ei se varsinainen kamari ollut, vaan ns. lankkaus. Pirtin toinen pää oli karkealla lautaseinällä erotettu, mutta oviaukkoa varten ei ollut ovea koskaan hankittukaan. Kamarissa, jossa oli yksi ikkuna, oli ulkoseinän puolella rautaverkkopohjainen sänky ja vastapäisellä puolella leveä makuulavitsa. Siinä olikin kamarin sisustus. Seiniä oli koetettu vuorata pahvilaatikoista revityillä palasilla. Vuodevaatteita ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut, mutta tavaton määrä riepuja ja mattoja ja rääsyjä. Siinä olivat sinun patjasi, lakanasi, peitteesi ja tyynysi.

Tässä kämpässä, jota surkeampaa ihmisasuntoa en ole nähnyt kai koskaan jo nelisenkymmenen vuoden aikana "nälkämaata" ja muita perukoita kierrellessäni, asui 33-vuotias metsätyömies Matti Pyykkönen samanikäisen emäntänsä Anna Tyynen ja neljän alaikäisen lapsensa kanssa. Emäntä näytti odottavan viidettä. Lapset olivat Raimo 7 v., Kalervo 5 v., Raija 3 v. ja Markku 1 v. (Kesällä 1954 syntynyt poika on saanut nimen Reijo.)

Mutta ennen kuin jatkamme, on meidän pistäydyttävä navetassa. Kämpän tallirakennuksen yhteen nurkkaan oli "lankattu" navetta, joka oli niin korkea, että lehmät juuri ja juuri sinne mahtuivat. Pyykkösellä oli kaksi lehmää, ja vaikka heinät olivat pääasiassa ostossa, koska kaukaisilta suoniityiltä oli hankala hapsia kokoon kahden lehmän heinät, oli lehmiä pidettävä suuren lapsilauman vuoksi. Sauna oli tietenkin olemassa ja kota, jossa lehmille lämmitettiin vettä.

Tässä on esitelty Matti Pyykkösen "päärakennus" ja "talousrakennukset". Sille joka on lukenut Kiannon Ryysyrannan Joosepin, riittää edellä oleva kuvaukseksi kainuulaisen metsätyömiehen asunnosta arvon vuonna 1954. Tämänkin kirjoittaja oli jo ehtinyt olettaa, että Ryysyrannan tapaisia asuntoja ei enää yli 30 vuotta Ryysyrannan kirjoittamisen jälkeen ole olemassa. Pysähtyminen Kylmäjoen kämpälle kuitenkin osoitti, että kova todellisuus on surullisempi kuin on saattanut uskoa.

Mutta millainen mies Matti Pyykkönen oikein oli?

Matti Pyykkönen oli syntynyt talollisen poikana Alanäljängän kylällä ja ollut kotonaan aina talvisotaan saakka. Molemmissa sodissa Pyykkönen palveli kiväärimiehenä rintamalla neljättä vuotta. Väessä oloa kertyi 4 1/2 vuotta.

Jatkosodan päätyttyä Pyykkönen palasi Suomussalmelle kotikylälleen, jossa elätteli itseään metsätöillä. Kun rintamamiehille oli luvattu sodan päätyttyä maata, teki Pyykkönenkin siitä anomuksen, mutta hän sai siihen hylkäävän vastauksen, koska oli anomuksen tehdessään ollut perheetön. Vuonna 1946 oli Pyykkönen mennyt naimisiin, tehnyt uuden anomuksen maan saamisesta, mutta ei ollut saanut tähän vastausta. Tätäkin varten hän oli minut pysähdyttänyt. (Lupasin ottaa asiasta selvän, mutta saatoin myöhemmin Pyykköselle ilmoittaa, että hän ei maanhankintalain mukaan voi saada asutustilaa.)

Miksi Pyykkönen asui tässä onnettomassa Kylmäjoen kämpässä? Kysyin tätä häneltä. Hän vastasi, että suuren perheen kanssa on epämukavaa asua "huonemiehenä" taloissa, jos siihen olisi edes mahdollisuutta, ja mistään muualta kuin tästä hylätyksi jätetystä TVH:n kämpästä hän ei ollut itselleen asuntoa saanut. Eihän tämä rapia ollut, sen myönsi Matti. Hatara niin että talvella oli vesisanko aamuisin pirtissä jäässä ja lapset alituisesti sairaina pakkasen käsissä. Mutta oli Matin mielestä hyviäkin puolia. Sai olla omissa oloissaan. Eikä tarvinnut maksaa vuokraa. Tästä käsin saattoi talvisin käydä metsätöissä, oli ollut pinotavarahakkuita lähitienoilla. Lisäksi oli Pyykkösen mielestä navettapöksä tärkeä, että sai pitää lehmiä.

Tiedustelin perheen toimeentuloa. Metsästähän se rahapenni oli otettava, kämpän viljelykset rajoittuivat pieneen perunapalstaan. Pyykkönen oli sodasta lähtien hieman sairastellut, joten tienestit jäivät 700-800 markkaan päivältä. Lapsiavustukset tietenkin olivat suurena apuna. Kun lehmien heinät olivat suurimmaksi osaksi ostossa ja kun ostoheinät Suomussalmella olivat hinnoissa, niin laskeskelin, että lähes parin kuukauden tienestit menivät yksin lehmien ravintoon.

Joo, kyllähän tämän surkeuden kuvailua voisi jatkaakin, sillä yhtä ja toista muutakin siinä ehdittiin keskustella. Mutta eiköhän jo riitä. Tämä on ollut koruton kertomus kainuulaisen rintamamiehen Matti Pyykkösen asumisesta ja elämisestä. Pyykkönen oli halunnut esitellä asiaansa minulle ja erityisesti tiedustella, eikö hänelle, isoperheiselle rintamamiehelle annetakaan asutustilaa, vaikka sodan aikana herrat sellaista juttelivat. Olen hänelle vastannut, että ei voida antaa ennen kuin uusi maankäyttölaki saadaan aikaan.

Tuon käyntini jälkeen olen koettanut kolistella kunnan miesten mieliä, ja kaipa on kirkonkin palvelijain omiatuntoja tullut sipaistuksi, että hankkikaa toki Matti Pyykköselle ihmisen asunto, ettei hänen lapsineen tarvitse asua tuossa kämpänraadossa. Mutta apua ei ole tullut, sen olen Matilta silloin tällöin saamistani kirjeistä havainnut. Nyt olen ollut yhteistoiminnassa erään maaseudun nuorisojärjestön kanssa ja minulla on hyviä toiveita, että ensi kesän aikana ainakin jonkinlaista korjausta voidaan saada aikaan. Tämän talven sanoo Matti Pyykkönen vielä pärjäävänsä kämpässä, mutta mitenhän lienee sen asian laita, kun pieni lapsi on tullut lisää hoidettavaksi.

Älkää sanoko, rakkaat lukijat, että Matti Pyykkönen on oman saamattomuutensa uhri. Mies tekee työtä sen kuin jaksaa ja sen kuin työtä on. Mutta raha on tiukassa Suomen korpimailla. Kun joutuu metsään, jossa oksatkin on puussa kiinni tuplamuttereilla, niin pöllimetrin teko vie aikaa ja kysyy hikeä. Ja kuitenkin noita Matti Pyykkösiä tässä rikastuvassa isänmaassa tarvitaan. Olisiko parempi, että he perheineen muuttaisivat joihinkin asutuskeskuksiin? Monet heistä saisivat paremman toimeentulon, paremman asunnon ja paremman lähtökohdan avatuksi lapsilleen elämässä. Mutta monet sortuisivat uusissa, oudoissa olosuhteissa yhteiskunnan huollettaviksi. Ja kuten sanottu, noita metsätyömiehiä Suomi tarvitsee. Jos ei olisi tukkityömiehiä, ei tulisi vihreä kulta ihmisten ilmoille. Jos puunjalostustehtaat eivät pyörisi ja hankkisi maahan varallisuutta ja valuuttaa, ei rakennettaisi tehtaita, ei kouluja, ei sairaaloita, ei tuotaisi ulkoa autoja, ei traktoreita eikä silkkikankaita ynnä parfyymeja. Välttämättömiä ovat nämä Matti Pyykköset, mutta kyllä he voivat sentään vaatia, että heitä ei täysin unohdeta. Metsätyömiehen palkka on liian pieni hänen työosuutensa merkitykseen ja kovuuteen verrattuna. Ja yhteiskunnan on pakko pitää mielessään, että sillä on muitakin velvollisuuksia palvelijoitaan kohtaan Suomen saloilla kuin niukan rahapalkan maksaminen.

Nyt luulenkin kirjoittaneeni tämän entisen kiväärimiehen Matti Pyykkösen elämästä niin paljon, että pääsen lopuksi lainaamaan kirjailijamestarin sanat Ryysyrannan Joosepin alkulauseesta:

"Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie on raivattu niiden luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme tuntemattomiin vesiin . . .!

Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme paadutetuin omintunnoin elämännautinnoihin, sillä mitäpä meihin  m u i d e n  kuolemankamppailu kuuluu - pelastakoon jokainen itsensä. Niin, herra kansalainen kapitalisti, niin, sinä hyväosainen hymyilevä maailman neiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti nyrpistäen nenää - ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä sehän on maailman meno . . ."

1955