Joka vuosi Helsingin yliopisto esittää maan hallitukselle, että valtion menoarvioon otettaisiin määräraha muutamien tieteellisesti ansioituneiden yliopiston apulaisten ja dosenttien korottamiseksi ylimääräisiksi professoreiksi. Ja hallitus ottaa menoarvioon jonkun määrärahan tähän tarkoitukseen, jos ottaa, ja eduskunta myöntää rahat, jos myöntää.

Täksi vuodeksi eduskunta myönsi määrärahan, jonka turvin yksi yliopiston apulainen taikka dosentti sitten voidaan ylentää ylimääräiseksi professoriksi.

Äskettäin oli sanomalehdissä tieto, että konsistori on jo asettanutkin ehdokkaansa tälle ylim. professorin paikalle. Hämmästys ei ollut vähäinen, kun saatiin havaita, että tämä ehdokas oli - K.S. Laurila, filosofian tohtori.

K.S. Laurila on tehnyt itsensä tunnetuksi varsin monella muotoa. Hänhän on ensiksikin esteetikko; ja hän on tutkinut oppia kauniista ja rumasta ja kirjoittanut estetiikan oppikirjoja, jotka ovat kuluneet kansan käsissä. Hänen nykyinen oppituolinsa yliopistossa lienee juuri esteettisille harrastuksille omistettu. Mutta kun Helsingin yliopistoon perustettiin aikoinaan valtio-opin professuuri, heitti Laurila kaunotieteelliset harrastukset syrjään, sillä hän tunsi, käytännöllistä politiikkaa sivusta käsin seuranneena, kuuluvansa paremminkin valtio-opillisten tieteiden palvelijain joukkoon. Professuuria varten hän kirjoitteli teoksia, joita piti itse erittäin arvollisina, mutta jotka arvostelu nuiji sananmukaisesti kuoliaiksi. Yrjö Ruutu käytteli, erästäkin politiikkaa ja politikoita käsittelevää opusta arvostellessaan, niin onnistuneesti ja säälittä kritiikin moukaria, että Laurilan valtio-opilliset ponnistelut eivät voineet sen jälkeen kantaa hedelmää. Ja kävi kuten käydä piti: Laurila julistettiin epäpäteväksi valtio-opin professorin virkaan.

Tässä emme käy luettelemaan K.S. Laurilan muita monia harrastuksia. Mainitsemme vain, että hän on puhuja: koetti päästä eduskuntaan, puki suojeluskuntapuvun päälleen ja lähti agitatiomatkalle, puhui talonpojille ja itki liikutuksesta. Mutta valitsijat kai arvelivat, ettei hra Laurilaa yksin hyvän puvun takia kannata eduskuntaan valita, ja hra Laurila jäi valitsematta. Hra Laurila on myöskin sotkeentunut kielipolitiikkaan; m.m. Suomalaisuuden Liiton oikeisiin käsiin valtaamiskokoukseen mietosuomalaiset olivat hankkineet hänet pelottimeksi, mutta hän paasasi turhaan. Vallan viime päivinäkin hra Laurila on voimakkaalla tavalla lausunut - tosin vähemmän painavan - sanansa kielipoliittisesta asemastamme. Uuden Suomen yleisön osastossa ilmestyi häneltä vuoden vaihteessa seuraava vuodatus:

*Kiitos.*

Vaikka nämä rivit saapuvat perille kovasti paljon "juhlien jälkeen", ja vaikka hyvin tiedän, ettei tällaisilla yksityisen mielenilmaisuilla ole mitään yleisempää merkitystä eikä liioin vaikutusta, tunnen kuitenkin suorastaan henkilökohtaista tarvetta saada lausua julki syvän iloni ja kiitollisuuteni sen joka suhteessa erinomaisen puheen johdosta, jonka valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmari hiljattain piti Kansallisen Kokoomuspuolueen juhlassa ja jonka vasta nyt olen saanut luettavakseni. Kun muuten se, mitä kotimaasta tänne ulkomaalle käsin kuulee ja saa tietää, on enimmäkseen omansa osoittamaan vain päivä päivältä yhä arveluttavammaksi käyvää julkisen elämän ja henkisen kuten siveellisenkin tason mataloitumista ja rämettymistä sekä typeryyden, raukkamaisuuden ja sokean kiihkon yhä riehakampaa valtaanpääsyä melkeinpä joka taholla, on todellakin syvästi ilahuttavaa havaita, että Suomessa sentään vielä on henkilöitä, jotka kykenevät arvostelemaan asioita selvän, terveen ja kirkkaan järjen mukaisesti sekä todellisen isänmaallisuuden elähyttäminä, ja joilla on miehuutta myös lausua julki tämä kirkkaan järjen tosi isänmaallinen kanta säikkymättä laumaterroria, tulipa tämä miltä taholta ja missä muodossa tahansa.

Tällä puheellaan on valtioneuvos Danielson-Kalmari tehnyt kansalleen arvaamattoman suuren palveluksen - monien entisten lisäksi. Siitä hänelle kiitos ja kunnia!

Pariisissa, 20 p. joulukuuta 1928.

*K.S. Laurila.*

Sanasta sanaan tällainen! Emme ole lisännyt siihen omasta päästämme yhtään voimasanaa, niinkuin arv. lukija saattaisi luulla. Kaikki on hra dosentin kynästä.

"Tulenkantajissa" rinnastikin eräs asiallinen kirjoittaja hra Laurilaa toisiin "julkisuuden" miehiin, Volter Kilpeen ja Lauri Hendelliin. Tosiaankin oiva troika, joka "positiivisesti" laukaten vetää suomalaisuuden rekeä huimaa vauhtia eteenpäin. Kulkusten ja tiukujen sijasta kuuluu kuitenkin lehmänkellon kalkatusta.

Niin, tästä Laurilasta nyt tehdään ylimääräinen professori. Olisi varsin huvittavaa tietää, mihin aineeseen tämä arvon tiedemies professoriksi leivotaan. Valtio-oppiinko, jonka vakinaiseen professorinvirkaan hän ei ole kelvokas, vaiko estetiikkaan jonka tutkimisen hän lienee heittänyt, löydettyään itselleen sopivamman työkentän meillä vähän viljellystä valtio-opista. Tai kenties konsistori ajattelee, että professoreiksi pitää saada monistoikkoisia miehiä, jotka hallitsevat useita tieteen haaroja. Jos konsistori näin ajatteli vaalin suorittaessaan ja syrjäyttäessään tieteellisesti varsin ansioituneita - tosin vain yhdellä tieteen alalla - tutkijoita, niin kyllä Laurila oli oikea mies. Kunhan hän nyt professorin arvollaan pääsee nuijimaan kansallismielisessä nuorisossa esiintyvää "henkisen kuten siveellisenkin tason mataloitumista ja rämettymistä sekä typeryyden, raukkamaisuuden ja sokean kiihkon yhä riehakampaa valtaanpääsyä", niin on ihme, ellei ala jälkeä jäädä.

Hendellistä ja Kilvestä professorit vielä, niin selvä tuli.