Kun millään ei ole mitään väliä.

Äskettäin puolivuosisataisensa täyttänyt ulkoasiainministeri Ahti Karjalainen intti itsensä valtiotieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1959. Hänen väitöskirjansa nimi oli "Suomen Pankin rahapolitiikan ja talouden väliset suhteet vuosina 1811-1953 lähinnä likviditeettianalyysin valossa". (Suluissa sallittaneen sanoa, että turhaan Karjalaista syytetään huumorittomaksi mieheksi. Väitöskirjan koukeroiseen nimeen jo sisältyy leikkimielinen silmänisku, eikö totta?)

Karjalaisen väitöskirja herätti aikoinaan melkoista huomiota.

Nimenomaan se osa, jossa käsiteltiin Suomen Pankin suhdetta istuvaan hallitukseen suorastaan järkytti puhdas- ja oikeaoppisia kansantaloustieteilijöiden piirissä. Karjalainen lähti nimittäin siitä, että Suomen Pankin päätehtävä elikkä vakaan rahanarvon säilyttäminen voidaan toteuttaa yhteisymmärryksessä maan hallituksen kanssa. Tähän vastasivat kansantalousmiehet, että jos Suomen Pankin riippumattomuutta kaventaen lähdetään Karjalaisen suosittelemalle liukkaalle tielle jäisi kansantalouden tasapaino politiikan oikullisista tuulista riippuvaksi. Hallitushan haluaisi toteuttaa omaa taloudellista ohjelmaansa ja tekisi sen mielellään yhteistyössä Suomen Pankin kanssa. Pahinta tässä olisi se, että Suomen Pankki ei kykenisi täyttämään sille asetettua velvollisuutta vakaan rahanarvon säilyttämiseksi.

Karjalaisen käsitys oli, että valtionpankin klassillinen riippumattomuus maan hallituksesta oli taaksejäänyttä elämää. Sen puolesta ei kannattanut ponnistella. Sen sijaan tulisi pyrkiä siihen, että Suomen Pankki voisi toimia läheisessä ja luottamuksellisessa yhteistyössä hallituksen ja etenkin valtiovarainministeriön kanssa. Tässä yhteydenpidossa Suomen Pankin johto edustaisi kiinteämpää talouspoliittista jatkuvuutta kuin usein vaihtuvat hallitukset.

Tämä opillinen riita käytiin siis vuonna 1959. Sen jälkeen on samaan vastakohtaisuuteen Suomen Pankin lainmukaisten velvollisuuksien ja hallituksen talouspoliittisten ohjelmien välillä ajauduttu varsin usein. Hävinneenä puolena on yleisesti ottaen ollut Suomen Pankki. Vuoden 1973 alussa oli samaan probleemiin törmätty taas uudelleen. Hallitus oli valmistanut enemmän kalliin kuin suuren talouspoliittisen ohjelman Tornion jaloterästehtaan ja Pyhämaan öljynjalostamon rakentamiseksi ynnä niihin sullottujen kylkiäissuunnitelmien toteuttamiseksi. Tähän koriin koottujen hankkeiden toteuttaminen edellytti Suomen Pankin hyväksymistä. Vaikka Suomen Pankki - kuten tunnettua - on hallituksesta riippumaton, itsenäinen laitos, se joutui hyväksymään hallituksen kokoonkyhäämän nippuratkaisun. Asia oli sillä selvä.

Mutta ei aikaakaan kuin iloiselle antajalle tuli ns. hätä käteen. Suomen Pankin pääjohtaja Koivisto antoi nimittäin - turvallisesti tosin jälkikäteen - haastattelun, jossa hän mainitsi, että häntä hirvittää valtion rahanjakovauhti, joka on sitä laatua, että "millään ei ole mitään väliä". Valtion viime aikoina harjoittama holtiton taloudenpito on johtamassa kauhistuttavaan lopputulokseen. Toisella ilmaisulla Koiviston ennustelemaa tulevaisuutta voidaan nimittää katastrofiksi.

Pääjohtaja Koivisto on ilmeisesti oikeassa, sillä helmikuun viimeisen viikon päätökset yhdessä eläkepaketin ja yleisen avokätisyyden kanssa ovat johtamassa valtiontalouden yksiöiselle jäälle. Valtion raha-asiat ovat tänä päivänä varsin siedettävällä mallilla, mutta kun tähän mennessä annetut lupaukset kirjataan maksettavaksi, alkaa pian olla tosi ikenessä. Sitäpaitsi valtio ei ensi vuonna voi kaahia verovelvollisilta rahaa kuin lumilapiolla, sillä vanhat verotaulukot on uudistettava, niin epäoikeudenmukaisiksi ne ovat tulleet inflaation edistymisen kanssa. Ja kuinka kauan kunnat kestävät, jollei valtio ota vastatakseen osaa niiden menoista?

Koivisto sai vastustajakseen - yllättävää kyllä - teollisuusministeri Janssonin, joka osoitti Koivistolle tietä sanomalla töykeästi, että hallituksen päätöksistä aiheutuvat laskut on maksettava hampaita kiristelemättä. Tämäntapainen ojennus ei varsinaisesti olisi ollut Janssonin tehtävänä, sillä hän oli ministerinvirkaansa menestyksellisesti hoitaessaan aiheuttanut valtiolle arviolta yhden miljardin markan menon. Koiviston vastapuoleksi olisi pitänyt asettua valtiovarainministerin, jonka vastuulla on valtion talous, myös se, mistä rahat Janssonin puoltamaan ohjelmaan on otettava.

Valtiovarainministerin paikka on yleensä epäkiitollinen (vaikka aina sille on saatu mies houkutelluksi), sillä sen tehtävän hoitajan on yleensä vastustettava ministeritovereitaan. Kerrotaan, että Väinö Tanner aikoinaan määritteli valtiovarainministerin hallituksen toisten jäsenten luonnolliseksi viholliseksi raha-asioissa.

Mutta kun paljon puhuttua nippuratkaisua tarkastellaan, niin havaitaan, että sen osalta valtiovarainministeri ei suinkaan ole ollut teollisuusministerin vihollinen tai vastustaja. Päinvastoin rahaministeri Virolaista voidaan nimenomaan nippuratkaisun kylkiäisiksi tungettujen asioiden osalta pitää suorastaan yllyttäjänä elikkä takapiruna, jos niin hengensiististä ja kaikinpuolin täydellisesti nuhteettomasta miehestä kuin hän on tällaista ilmaisua voi tai saa käyttää.

Nippuratkaisua koskevan selvityksen jälkeen - vaikka näytelmä ei suinkaan ole päättynyt - on paikallaan palata alkuun. Siis Suomen Pankin ja hallituksen välisiin suhteisiin.

Tohtori Karjalainen väitöskirjassaan on sitä mieltä, että Suomen Pankki ei ole suvereeni ja riippumaton suhteessaan istuvaan hallitukseen. Paras tulos maan talouden kannalta on saavutettavissa pankin ja hallituksen välisen yhteistyön avulla. Siinä Suomen Pankki edustaa terveen pitkäjänteisen talouspolitiikan kiinteää jatkuvuutta vaihtuvien hallitusten usein puoluepoliittisten lyhyen tähtäyksen suunnitelmia vastaan.

Voidaan sanoa, että puheena olevan nippuratkaisun osalta on käytetty Karjalaisen kaavaa. Hallituksen ja Suomen Pankin välillä on saavutettu yksimielisyys teollistamisohjelman yksityiskohdista. Siis yhteistyötä on ollut ja se on ollut tuloksellista. Suomen Pankki on edustanut terveen talouspolitiikan nimessä oikeita kannanmäärittelyjä. Valitettavasti pankki on saattanut hyvin perustellut käsityksensä toisen osapuolen ja suuren yleisön tietoon vasta sen jälkeen, kun nippuratkaisu jo oli yhteisellä päätöksellä tehty.

Mutta kuitenkin.