Jos devalvoitaisiin

- mitä se merkitsisi

- kuka siitä hyötyisi

Jospa taas kerran tehtäisiin niin, että suuresta ja vaikeasta asiasta kirjoitetaan ilman sitä koskevia erikoistietoja. Siis kirjoitetaan ilman teoreettista pohjaa, ilman kirjallisuudesta poimittuja lainauksia, ilman totuuden todistavia tilastonumeroita. Lyhyesti sanoen: kirjoitetaan kansakoulukurssin tarjoamin yleistiedoin devalvaatiosta.

   Lainauksista puheenollen, yksi sitaatti sentään sallittaneen. Se on saksalaisen kansantalousmiehen Franz Oppenheimerin lause: "Kansantalous on tiede, jossa jokaisella on oikeus pitää toista idioottina."

   Kirjoittaa näillä edellytyksillä devalvaatiosta on tietenkin hullun yritys. Mutta kun tämän tunnustaa etukäteen, on kirjoittaja jollakin tavoin ikään kuin turvannut nahkansa. Sikäli näet, että kun sivistynyt kansantalouden tutkija tarinan luettuaan kauhistelee, mieshän puhuu aivan päättömiä, niin kirjoittaja vastaa: eikö totta, johan minä sen sanoin.

   Devalvaatio merkitsee sitä, että tietyn maan rahan kansainvälistä arvoa huononnetaan. Jos Suomi devalvoi, Suomen rahalla saa vaihdettaessa vähemmän vieraan maan valuuttaa kuin ennen devalvaatiota. Ja päinvastoin: ulkomaan rahalla saa enemmän Suomen markkoja kuin ennen devalvaatiota.

   Mitä tämä käytännössä merkitsee?

   Ulkomaan kaupassa se merkitsee sitä, että vientitavaroistamme saamme arvatenkin saman verran esim puntia kuin ennen devalvointia, mutta kun punnat vaihdetaan Suomen rahaan, havaitsemme, että setelipinkka on vahvempi. Tuontitavaroistamme saamme taas maksaa enemmän omaa valuuttaamme, jotta voisimme maksaa kallistuneella ulkomaan rahalla ostoksemme.

   Toisin sanoen ulkomaille myyvät voittavat ja ulkomailta ostavat häviävät. Devalvaatio merkitsee uutta omaisuuden ja tulojen jakoa. Todennäköisesti uusi jako vahvistaa ainakin aluksi sitä tendenssiä, josta on totuttu käyttämään sanontaa: rikkaat tulevat rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi.

   Kaikki tämä on selvää, mutta miksi sitten devalvoida?

   Devalvointi saattaa käydä välttämättömäksi sellaisessa maassa, jossa kustannustaso on noussut verrattuna esim. niihin maihin, joihin sen vientikauppa suuntautuu. Ulosvientitavaran kotimainen hinta toisin sanoen on noussut niin korkeaksi, että tavarasta ulkomaisilla markkinoilla ulkomaisessa valuutassa saatava hinta, rahamäärä, ei devalvoineen maan valuutaksi muutettuna peitä tuotantokustannuksia. Jos tavara on sellaista, että se on ostajalle välttämätöntä eikä tämä saa sitä muualta, voidaan nostaa hintoja, ja kaikki käy taas hyvin. Mutta kaikilla mailla on nykyään kilpailijoita, joiden työkustannukset ovat pysyneet yleensä ennallaan, ja tämä kilpailija ryöstää markkinat. Vientikauppa tyrehtyy. Tuontikauppa kukoistaisi, mutta ei ole ulkomaanvaluuttaa sitä varten.

   Puhukaamme nyt Suomesta.

   Suomen talous on ulkomaankaupan varassa enemmän kuin monen muun maan. Jos emme pysty kansainvälisillä markkinoilla vallitsevan hintatason mukaan myymään puunjalostusteollisuuden tai metalliteollisuuden tuotteita ulkomaille, koska niistä saatava hinta ei vastaa kotimaisia kustannuksia, olemme umpikujassa. Vienti loppuu. Savu ei nouse tehtaanpiipuista.

   Edessä on devalvaatio.

   Devalvaation syyt ovat siis lähinnä riippuvaisia siitä, miten hoidamme omat kustannuksemme. Kymmenkunta vuotta sitten olimme vetäneet liekaköyden niin kireälle, että ei ollut muuta neuvoa kuin devalvointi, joka nosti ulkomaan rahan arvoa muistin mukaan n. 40 %:lla. Sen toimenpiteen kunniaksi on sanottava, että se onnistui käytännössä hyvin, mikä on yleensä harvinaista devalvoinnin yhteydessä.

   Mutta kymmenessä vuodessa on tilanne muuttunut. Aluksi kävi niin, että niissä maissa, jotka ovat meille kansainvälisen kauppakilpailun kannalta tärkeät, tuotantokustannustekijät nousivat suunnilleen yhtä paljon kuin meillä. Mutta aivan viime vuosina meidän hinta- ja kustannustasomme on kohonnut huomattavasti enemmän kuin niiden maiden, jotka ovat ratkaisevia kaupallemme. Olemme taas lähestymässä sitä aikaa, jolloin talouselämän liekaköysi on venytetty suoraksi ja kireälle loppuun saakka.

   On turha väitellä siitä, mikä tekijä on eniten vaikuttanut tuotantokustannustemme nousuun. Tosiasia kyllä on, että palkankorotukset ovat usean vuoden ajan olleet suuremmat kuin tuotannon määrällinen nousu. Mutta palkkojahan on ollut nostettava, koska hinnat ovat kohonneet. Sehän on totta, ynnä se, että meidän palkkatasomme sittenkin on alhaisempi kuin esim. Ruotsin. Näissä asioissa ei kannata siis viipyä, sillä olipa syy mikä tahansa, silloin kun työkustannustasomme on niin korkea, että vienti käy kannattamattomaksi, ja mahdottomaksi, silloin ovat asiat umpikujassa.

   Meillä on hallitus, jolla on takanaan vahvempi eduskuntaenemmistö kuin yhdelläkään rauhanaikaisella hallituksella. Sitä paitsi hallituksen vasenta enemmistöä lähellä olevat ammatilliset työntekijäjärjestöt. Hallituksen talouspoliitikot ovat tietäneet ja tietävät, että jollei kustannustekijöitä pidetä kurissa, edessä on katkera devalvaatio. Siitä kärsivät ensi sijassa palkallaeläjät. Hallitus ei tosin määrää kustannustekijöitä kuin osaksi. Mutta se voi poliittisen lähisukulaisuuden perusteella vaikuttaa niihin painostusryhmittymiin, joiden kannanotoista eniten riippuu tuotantokustannusten nousu.

   Kukaan ei epäile hallituksen hyvää tahtoa ja vilpitöntä halua välttää asioiden päästämistä tai ajautumista siihen pisteeseen, josta ei enää ole muuta tietä eteenpäin kuin devalvaatio. Toivotaan oikein täydestä sydämestä, että hallitus onnistuu. Meidän hallitustamme auttaisi sanomattomasti myös se, jos meidän ulkomaankaupallemme tärkeiden valtioiden ponnistukset omien tuotantokustannustensa kurissapitämiseksi epäonnistuisivat.

   Mutta onnistuuko oma hallituksemme?

   Epäonnistuvatko ulkomaiden hallitukset?

   Jos tämän kirjoittaja sanoisi, minkälaisen kielteisen vastauksen hän antaisi näihin kysymyksiin, niin se olisi liian yksioikoista ja varmaan todistaisi vielä selvemmin kuin tässä oleva teksti, että hän on todella kirjoittanut asiasta, josta hän ei mitään ymmärrä.