KUN JÄÄKÄRI KARKASI

Sinä kesänä osasi aurinko paistaa. Ei yksin Kajaanin jokivarressa, vaan ympäri Suomen kiroilivat tukkijätkät sen tavatonta kuumuutta, joka sai jumalattomimmankin kauhulla ajattelemaan kuuluksi tullutta helvetin tulta.

Yläkoskilla oli kai ruuhkannut, sillä puuntulo lakkasi yhtäkkiä ja sortteerin luikku oli tyhjänä. Ylösottajat ja kuukausipalkkalaiset hävisivät heti kaupungille, mutta tavalliset rokehiset siirtyivät "saapponia" pitkin rannalle ja istuivat huilaamaan. Tunnit kuluivat istumallakin, eikä tukkijoella makseta työstä vaan tunneista. "Tulipiippu" hätyytti ahkerimmat vierittämään vanhaa aitanpohjaa jokeen, joku oli korjailevinaan keksiään, mutta laiskimmat istuivat rantakivillä ja katselivat päivänvalossa kimaltelevalle joelle, jossa pari tukkia älvyili alaspäin.

Oli rauhallista. Välistä kuului työheleväin jätkäin pitkäveteinen, laiska joiku: ook-hiian - ook-hei, jonka sointu väreili hetken tyynessä ilmassa. Oli sotavuoden 1916 kesä.

Aitanpohja oli vieritetty veteen. Työt olivat lopussa, ja koko jätkäsakki oli levittäytynyt rannalle. Oli niin huikaisevan kirkasta ja tukahduttavan kuumaa, ettei kukaan vaivautunut suutaan aukomaan. Jotkut vetelivät tupakkaa, ja koko sakki nautti niin kuin vain tukkijätkä saattaa luppoajasta nauttia auringonpaisteessa.

Hiljaisuuden särki yhtäkkiä vastarannan törmältä kuuluva valtava huuto: - Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Hetkessä kääntyivät kaikkien katseet vastakkaiselle rannalle, missä törmän päällä seisoo poliisi ja pari kookasta kansalaista, jotka heiluttavat mielettömästi käsiään ja huutavat. Mäen rinnettä alaspäin poukkoilee vilkkaasti avopäinen mies, joka saapuu rantaan entisen tervahovin luo, irrottaa siinä olevan veneen ja lähtee vimmatusti soutamaan poikki joen vastakkaiselle rannalle.

- Ottakaa kiinni se mies! huudetaan törmältä.

Jo ilmestyi mäelle punanauhainen santarmikin, joka käsiään huitoen mölähteli katkonaisesti juoksusta hengästyneenä:

- Ottakaa varmasti kiinne se mees!

Jätkistä oli uneliaisuus poissa. He hyppäsivät pystyyn, sieppasivat keksit kouraansa ja parveilivat rannalle.

- Taitaa olla se Porvoon pankkirosvo, lausui joku otaksumisensa.

- Hullu joka tapauksessa, kun soutaa kohti miesjoukkoa, vahvisti toinen.

Vähän matkaa rannasta käänsi pakeneva kasvonsa vastassa seisovia kohti ja lausui toverillisella ja pyytävällä äänellä:

- Pojat, älkää viitsikö ottaa kiinni.

Miehen pyytävä äänensävy rohkaisi jätkiä, keksit kohosivat yhä uhkaavammin pystyyn ja kuului huutoja:

- Ei armoa!

- Tartut, vaikk`oisit tamman tekemä.

Kaikki olivat valmiit lyömään, jos mies yrittäisi vastarintaa.

Vähää ennen kuin vene kolahti rantakiville, hyppäsi mies teljoille, kädessään uhkaava, musta pistooli, jota hän piti kohti kiinniottajia. Voittoisa mieliala lankesi yhtäkkiä, keksit laskeutuivat olalle ja miehet väistyivät kahden puolen, että veneen keulan eteen jäi kujanne.

- Joka astuu askeleenkaan kohti, sen ammun heti. Tietä! lausui tuntematon, ja äänessä kilahti teräs ja silmistä säihkyi uhkaavasti.

Kujanne, jonka molemmin puolin seisoivat jätkät keksit olalla, avautui yhä leveämmäksi ja sitä pitkin lähti mies rauhallisesti kävelemään uittoyhtiön pirtille. Ohi mennessään pyysi hän levollisella äänellä lakkia itselleen, mutta kukaan ei halunnut luopua omastaan.

- Älkää viitsikö seurata, varoitti hän metsään hävitessään ja ääni oli taas tuiki toverillinen.

Hetken seisoivat jätkät tyrmistyneinä, mutta pian pääsivät kielenkantimet irti. Kukin toi julki oman mielipiteensä menijästä. Mikä sanoi häntä Porvoon pankkirosvoksi, mikä Muurmannista karanneeksi saksalaiseksi, joka oli siellä oppinut suomea. Laitisen renki, joka tukkitöissä oleili nauhakengissä ja kalosseissa, väitti kuulleensa pakenevan sanoneen, ettei hän enää tahdo olla ryssän alla, vaan mieluummin vaikka kuolee. Tämän perusteella oletti Laitisen renki häntä Saksan palveluksessa olevaksi suomalaiseksi upseeriksi.

Venettä tarkastellessa tavattiin siitä tavallinen puukko, jolla pakenija oli katkaissut veneen änikenuoran.

Pian oli paikalle ehtinyt pari siltaa myöten kiertänyttä kaupungin poliisimiestä. Kyseltyään miten kaikki oli tapahtunut ja siitä selvän saatuaan lähtivät he varovaisesti ja paljastetuin asein hiipimään tietä pitkin, jota tuntematon oli kadonnut. Hetken perästä palasivat he tyhjin toimin takaisin.

Lihava santarmikin oli palavissaan saapunut paikalle ja kuultuaan tapausten menon, yltyi hän haukkumaan ja noitumaan, kun noin suuri miesjoukko laskee yksinäisen miehen lävitseen.

- Olisi lyöny keksillä nilkkaan, neuvoi hän.

Jätkämiesten helposti kuohahtava veri alkoi kiehua. Luontainen vastenmielisyys ryssiin ja santarmeihin pääsi valloilleen.

-  Mikset ollut itse lyömässä.

-  Ei meillä olla santarmeja ja poliiseja.

-  Älä tule tänne hihkumaan, olisit pitänyt kiinni kun sait.

Tällaiset huudot säestettyinä tavanmukaisin karkein kirouksin saivat aikaan sen, että santarmi katsoi parhaaksi lähteä lontimaan kohti kaupunkia.

Uneliaisuus oli jätkistä kuin siivillä sivaistu, ja kun puita alkoi pian tulla, solivat rokehiset niitä hetken aikaa suurella innolla äskeisen tapauksen kiihottamina.

Paon alkuvaiheet olivat olleet seuraavat:

Aleksanterinkadulla ottaa eräs poliisi kiinni vasta samana aamuna Kajaaniin saapuneen tuntemattoman. Hän oli juuri ostanut nahkuri Partaselta uudet saappaat, jotka kädessä kävelee rauhallisena poliisin rinnalla pitkin katua kohti poliisikamaria. Vanhalle torille päästyään kaataa pidätetty jollakin "kommervenkillä" saattajansa, pudottaa vahingossa lakkinsa, heittää kenkänsä siihen ja lähtee painamaan Haapalaisen nurkan ohi pitkin Aleksanteria. Kaadettu poliisi nousee ylös ja lähtee jälkeen. Peräkanaa juosten he tulevat Kruununpuodinmäelle, jossa tapahtuu pieni välinäytös. Pakeneva kääntyy päin ahdistajaansa, ojentaa mauserinsa kohti ja kieltää seuraamasta. Poliisin kerrotaan lysähtäneen polvilleen ja rukoilleen surkeasti: "Älkää ampuko, olen perheellinen mies!" Silloin kerkesi apuun muuta väkeä ja pakenija lähti loikkimaan mäkeä alas.

Miestä etsittiin innolla kautta Kajaanin kihlakunnan, mutta turhaan, sillä samana iltana olisi hänet parhaiten tavattu herrastelemasta Kajaanin kaupungin kaduilla.

Santarmien ja poliisien käsistä karannut oli silloinen jääkäri, Saksasta komennettu kotimaahansa, nykyinen jääkärikapteeni Willamo.

Kyllähän monet kerrat sortteerilla puominaukaisijana toimiva Kurkisen ukko noitui jätkiä akkamiehiksi ja valitteli, että eipäs Talos-Alppo sattunut vastaan, hän olisi kyllä miehen toppuuttanut. Mutta kun asia Alpolle kerrottiin, haukkui hän jätkät pataluhiksi, kun eivät olleet menijälle lakkia antaneet.