Pääministeri Kekkonen: Herra puhemies! Vuonna 1949 toimeenpannuilla devalvaatioilla alennettiin Suomen markan ulkomaista arvoa huomattavasti. Ulkomaiset vaihtokurssit nousivat tällöin keskimäärin 40 %. Pakottavana syynä devalvaatioihin oli paitsi Englannin suorittamaa punnan arvon alentamista myös tuotantokustannusten vuosien mittaan tapahtunut nousu niin korkeiksi, että vientiteollisuuden jatkuva harjoittaminen olisi käynyt ilman devalvaatiota kannattamattomaksi ja aiheuttanut enenevää työttömyyttä.

Devalvaatio toi kuitenkin vain lyhytaikaisen rauhan talouselämäämme. Vuonna 1950 alkoi maassamme jälleen uusi inflaatiovaihe, jonka poikkeuksellinen voimakkuus oli osaltaan poliittisten vastakohtaisuuksien aiheuttama. Inflaatio johti siihen, että nimellinen ansiotaso kohosi vuoden 1951 loppuun mennessä yli 60 %. Vuoden 1949 lopusta lokakuuhun 1951 tukkuhintojen nousu muodostui lähes 70 %:ksi. Vastaava elinkustannusten kohoaminen oli n. 30 %. Tukkuhintataso on tosin sen jälkeen alentunut tasolle, joka on n. 50 % korkeampi kuin vuoden 1950 alussa.

Nämä suuret luvut osoittavat, että maamme sisäinen kustannustaso tänä aikana loittoni yhä kauemmas kansainvälisen kaupan edellyttämältä tasolta. Sellaisessa maassa kuin Suomessa, jossa talouselämä on enemmän riippuvainen ulkomaankaupasta kuin yleensä muissa maissa, ei suuria palkankorotuksia, joita ei vastaa tuotannon tehon nousu, voida suorittaa huonontamatta rahan arvoa suhteessa ostajamaiden rahaan. Se erittäin suuri kustannusten nousu, mikä tuotantoelämässämme palkkojen ja hintatason kohoamisen vuoksi vuosina 1950 ja 1951 tapahtui, ei kuitenkaan aiheuttanut ulkomaankaupallemme vaikeuksia sen johdosta, että ns. Korean suhdanteet korottivat vientihintamme ennätysmäisiin lukuihin.

Keväällä 1951 saatiin linnarauhasopimuksen muodossa talouselämällemme hengähdystauko ja voitiin ryhtyä luomaan ohjelmaa, jonka toteuttamisen syyskuussa 1951 muodostettu hallitus sitten otti suorittaakseen. Tärkeimpänä saavutuksena voidaan tämän ohjelman ajalta merkitä inflaation pysähdyttäminen. Syksyn 1951 vakauttamissopimusta on perästäpäin arvosteltu esittämällä se väite, että siinä olisi jo pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin, joilla maamme ja kansainvälisten markkinoiden välinen tasapaino olisi palautettu tuotantokustannuksia alentamalla. Olihan näet jo silloin nähtävissä, että tuotantomme ulkomainen kilpailukyky oli kustannustasomme väkivaltaisen nousun vuoksi joutunut kestämättömälle pohjalle, jos ja kun kansainvälinen hintataso palautuisi normaaliksi. Tällaisen ajatuksen esittäjät ovat kieltämättä ns. puhtaan tieteen kannalta katsoen ajamassa totuutta takaa, mutta he jättävät ottamatta huomioon sen tosiasian, että jo inflatoorisen kehityksen pysähdyttäminen vaati suuria, väliin ylivoimaisilta näyttäviä ponnistuksia. Jos vakauttamissopimuksen yhteydessä olisi vielä yritetty suorittaa ulkomaisen kilpailukykymme tehostamistoimenpiteitä, urakka olisi luultavasti jäänyt suorittamatta ja inflaatiokin pysäyttämättä, koska suupala olisi ollut silloin liian suuri. Kustannustason alentamiseen ei meillä silloin vielä oltu millään taholla kypsiä, sillä vienti sujui erinomaisesti ja maan valuuttatulot olivat vuonna 1951 ennätysmäiset. Kuvaavaa silloiselle ajattelulle oli, että monilla tahoilla, sensijaan että olisi suositeltu kustannustason alentamista tai devalvaatiota, puhuttiin revalvaation, ulkomaisten vaihtokurssien alentamisen eli Suomen markan arvon nostamisen tarpeellisuudesta, ja sitä esittivät silloin ne piirit, jotka nyt joko suorastaan vaativat Suomen markan huonontamista tai tietoisesti haluavat johtaa asiat devalvaatioon.

Nykyiseen pulmatilanteeseen on tietenkin löydettävissä syitä kauempaakin kuin viimeksi kuluneiden kolmen vuoden ajalta. Sodan jälkeisinä vuosina oli pääpaino taloudessamme pantava tuotannon kohottamiseen, jotta huoltotilannetta olisi voitu parantaa, jälleenrakennustyö saada tehokkaaseen käyntiin ja sotakorvaus maksaa. Jatkuva sisäinen inflaatio ja lähes keskeytymättömät vientimme hyvät suhdanteet maailmanmarkkinoilla eivät silloin pakottaneet enempää hallitusvaltaa, työnantajia kuin työntekijöitäkään kiinnittämään huomiota tuotantokustannuksiin, koska tuotteilla, olivat ne melkein minkä hintaisia tahansa, oli riittävästi menekkiä ja täystyöllisyys oli jatkuvasti taattu. Mutta talouselämämme ja kansainvälisen kaupan normalisoituessa tämä kysymys on astunut päiväjärjestykseen sellaisella pakottavuudella, että sitä ei enää voida ratkaista ilman erikoistoimenpiteitä. Markkinat ovat yhä suuremmassa mitassa muuttuneet niin muualla kuin meilläkin ostajien markkinoiksi. Kaupan saa syntymään vain sellainen myyjä, joka on sekä tavaran laadun että hinnan osalta kilpailukykyinen.

Vuoden vaihteessa 1951-52 alkanut vientihintojemme voimakas aleneminen on tuonut kustannustasokysymyksen eteemme todella polttavana ja väistämättömänä. Nykyhetkellä selluloosan vientihinta on n. 64 % ja sahatavaran osalta n. 20 %. Verrattuna esim. vuoteen 1948 ovat kuluvan vuoden alkukuukausina saadut vientihinnat tosin olleet selluloosan osalta noin 25 %, paperin osalta noin 40 % ja sahatavaran osalta noin 85 % korkeammat. Kun ottaa huomioon, että esim. sahatukkien ja paperipuiden hankintahinnat ovat vuoden 1948 jälkeen nousseet rahan kotimaisen ostoarvon alenemista seuraten ja että yleinen hinta- ja kustannustasomme on, kuten edellä esittämäni luvut osoittavat, noussut enemmän kuin päävientituotteemme markkamääräiset hinnat, voidaan helposti osoittaa, että vientiteollisuutemme tällä hetkellä ei toimi kannattavasti.

Kun eri piireissä jatkuvasti pyritään selittämään, että tuotannonhan on kannatettava, koska nyt vieläkin saadaan korkeampia hintoja puunjalostustuotteistamme kuin vuonna 1938, on nämä selitykset ymmärrettävissä sen valossa, että kieltäydytään ottamasta huomioon vuodesta 1948 lähtien tapahtunutta tuotantokustannusten nousua. Vaikka jätettäisiin kokonaan pois kantohintojen osuus, saadaan eräs kiintopiste kustannusten kohoamisen suuruutta arvosteltaessa, kun tarkastellaan työpalkkojen kehitystä puunjalostusteollisuudessamme. Vuoden 1948 kolmannella neljänneksellä oli esim. paperiteollisuudessa työväestön keskituntiansio 92:48, mutta vastaavana aikana vuonna 1953 se oli 162:93. Kun työpalkkojen osuus puunjalostusteollisuuden kustannuksissa metsästä satamaan on noin 45 %, lienee haluttomimmallekin selvää, että vuoden 1948 hintoja vientiteollisuudessa saadaan vertailla nykyisiin hintoihin vain sillä edellytyksellä, että myös tuotantokustannuksia vertaillaan samanaikaisesti.

Äskettäin suoritettiin valtioneuvoston asettamassa komiteassa selvitys vientiteollisuutemme kannattavuudesta. Tämän tutkimuksen tulokset ovat yleisesti tunnetut. Riittää vain mainita, että esim. selluloosan osalta tappio on laskettavissa noin 9,000 markaksi tonnilta. Selvityksen tulokset on tietyillä tahoilla haluttu asettaa epäilyksenalaisiksi, koska sen suorittamiseen ei käytetty suomalaisittain normaaliksi komiteatyöskentelyksi katsottavaa aikaa ja koska tiedot pääasiassa perustuivat teollisuuden itsensä antamiin numeroihin. Saattaa olla, että mietintö olisi tullut pitempi, jos olisi ollut aikaa ajaa normaalista komiteavauhtia, mutta asiallinen lopputulos ei olisi sanottavasti muuttunut. Komitean tiedot eivät ole yksin teollisuudesta, vaan myös muita saatavissa olevia asiatietoja on käytetty. Kukaan ei halunne mennä vannomaan, että komitean esittämät luvut tarkalleen osoittaisivat metsäteollisuuden eri alojen tuottaman tappion suuruuden, mutta millään vastuuntuntoisella taholla ei voitane väittää eikä väitetäkään, että puunjalostusteollisuuden vienti olisi nykyisin hinnoin kannattavaa. Esim. kustannustasokomitean sosialidemokraattiset jäsenet, herrat Nilsson ja Salonen kirjoittavat vastalauseessaan seuraavasti: "Samalla kuin viittaamme niihin huomautuksiin, jotka esitimme toimikunnan ensimmäiseen osamietintöön liittyvässä eriävässä mielipiteessämme, olemme katsoneet tarpeelliseksi puuttua edellämainittuihin, arvoltaan kyseenalaisiin vertailuihin, jotta täten esiintuotu, helposti kiistanalaiseksi muodostuva aines ei jättäisi varjoonsa sitä toimikunnan nyt loppuun suoritetusta selvityksestä ilmenevää seikkaa, että kansanhuollon ja työllisyyden turvaamiseksi on vientiteollisuuden toimintaedellytyksiin kiinnitettävä vakavaa huomiota."

Vaikka esitettyjä yhteenvetoja ja selvityksiä vastaan voidaan esittää sellaisia yleisiä huomautuksia - ja välihuutoja -, joita ei tarvitse eikä voi asiallisesti perustella, niin samaa ei auta tehdä niitä numeroita vastaan, joita on olemassa teollisuusyritystemme viimeaikaisesta taloudellisesta kehityksestä. Minulla on esitettävänä eräitä tietoja valtionenemmistöisten osakeyhtiöiden asemasta. Otan ensimmäiseksi Enso-Gutzeitin, jonka toimintaa johtavan hallintoneuvoston puheenjohtajana on, kuten tunnettua, sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja ed. Tanner. Vuosi sitten 30.6.1952 oli Enso-Gutzeitilla lyhytaikaisia velkoja 107,290,000 mk. Nyt 30.6.1953 on lyhytaikaisten velkojen määrä 2,342,162,000 mk, siitä vekselilainoja 1,850 milj. mk. Vuosi sitten yhtiöllä oli saatavia, joukossa pankkitalletuksia, 562 milj. mk, nyt on saatavien määrä alentunut 329 milj. markkaan. Tämän vuoden ensimmäisen vuosipuoliskon aikana Enso-Gutzeitin lyhytaikainen velka lisääntyi 1,750 milj. markalla (Ed. Kujala: Paljonko omaisuutta?). - Ei se tähän kuulu.

Veitsiluoto Oy:stä, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana on valtiovarainministeri Niukkanen, olen sen rahoittajalta saanut seuraavat tiedot: "Valtion omistama Veitsiluoto Osakeyhtiö on vuonna 1952 sekä kuluvan vuoden alkupuolella huomattavasti velkaantunut. Viime vuonna oli velkojen lisäys 433 milj. mk ja tänä vuonna toukokuun loppuun mennessä kokonaista 888 milj. mk, mistä velan lisäyksestä on investoinnin osuus arviolta noin 600 milj. mk. Tilinpäätökseen on kirjattu tappiota viime vuodelta 14 milj. mk, mutta todellinen tappio oli 348 milj. mk. Tämän vuoden toiminta on edelleen tuottanut huomattavan suurta tappiota. Syynä on ollut sulfiittiselluloosan alhainen hinta. Sen aiheuttama tappio on noin 9,350 mk tonnilta. Neljän kuukauden kokonaistappioksi on laskettu 225 milj. mk. Se merkitsee 56 milj. mk kuukaudessa ja lähes 2 milj. mk vuorokaudessa. Yhtiön pääoma oli viime vuoden tilinpäätöksen mukaan 744 milj. mk. Sanottu tappiollinen toiminta voi jatkua vuoden verran ennenkuin pääoma on kulutettu. On selvää, että näin murheellinen tulos panee vastuunalaisen johdon vakavasti harkitsemaan, missä laajuudessa toimintaa voidaan jatkaa tai voidaanko sitä jatkaa lainkaan."

Oulu Oy:n enemmistön omistavat valtio ja Suomen Pankki. Hallintoneuvoston puheenjohtaja on valtioneuvos Kivi. Yhtiön rahoittaja on antanut käytettäväkseni seuraavan selonteon yhtiön tilasta: "Koska Oulu Oy tuottaa ensisijassa sulfiittiselluloosaa, jonka myyntihinta on pudonnut kolmanteen osaan siitä, mitä se oli vuoden 1951 lopussa, on yhtiön toiminta muodostunut tappiolliseksi. Viime vuoden tilinpäätöksessä on tappioksi merkitty 32.4 milj. mk, mutta todellinen tappio oli 443.3 milj. mk. Tappiollisen toiminnan seurauksena on ollut velkaantuminen; yhtiön velat lisääntyivät viime vuonna 377 milj. mk:lla. Vuotta aikaisemmin vastasivat velat noin neljän kuukauden myyntiä, viime vuoden päättyessä noin seitsemän kuukauden myyntiä. Tänä vuonna on kannattavuus yhä huonontunut. Sahatavarasta saadaan tosin sellainen hinta, että sen tuotanto ei ole tappiollista, mutta selluloosan hinta on niin alhainen, että tappio tonnia kohti on noin 11,000 mk. Jos tehdas kävisi koko voimallaan, olisi tappio noin 2.5 milj. mk vuorokaudessa. Selluloosatehdas on viime aikoina toiminut puolella voimalla, ja tällöin on tappio alentunut 2 milj. markkaan vuorokaudessa. Viime tilinpäätöksen mukaan oli yhtiön oma pääoma 522 milj. mk. Kun tappio on noin 2 milj. mk vuorokaudessa, on oma pääoma kulutettu 260 päivässä, ts. noin 8 1/2 kuukaudessa. Vastuustaan tietoinen johto ei voi jatkaa toimintaa, joka muutamassa kuukaudessa kuluttaa yhtiön oman pääoman."

Nämä numerot, jotka eivät ole sivuutettavissa ylimalkaisilla väitteillä ja joiden esittäjiä, valtion omia yhtiöitä, ei voida syyttää yksityiskapitalistisista etupyrkimyksistä eikä yksityisestä voiton tavoittelusta, pakottavat suhtautumaan vientimme kannattavuuteen ja jatkuvuuteen mitä suurimmalla vakavuudella.

Täydennän tätä selvitystä vielä Suomen Pankin tutkimuslaitoksessa luottovolyymin viimeaikaisesta kehityksestä tehdyllä tutkimuksella. Sen mukaan puu- ja paperiteollisuuden osuus maan luottovolyymista on kehittynyt seuraavasti. Vuoden 1951 lopussa luottovolyymi oli 24,05 miljardia markkaa, vuoden 1951 lopussa 20,73 miljardia markkaa ja viime vuoden, vuoden 1952, lopussa 32,04 miljardia markkaa. Paperi- ja puuteollisuuden ottamat luotot siis vähenivät vuoden 1950 lopusta vuoden 1951 loppuun mennessä 3,3 miljardilla markalla eli 13,8 %, mutta vuoden 1951 lopusta vuoden 1952 loppuun mennessä lisääntyivät 11,3 miljardilla markalla eli 54 1/2 %. Täydennykseksi mainittakoon, että Suomen Pankin luottoasiakkaina olevien 19 puunjalostusyrityksen luotonotto Suomen Pankista lisääntyi tämän vuoden viiden ensimmäisen kuukauden aikana 8 miljardista markasta 11,4 miljardiin markkaan, siis 3,3 miljardilla markalla eli 41 %. Samojen yritysten puuraaka-ainevarastot olivat huhtikuun 1953 lopussa sahatukkien osalta 17 % ja muun raakatavaran osalta 14 % pienemmät kuin vuotta aikaisemmin.

Sen perusteella, mitä edellä on esitetty, hallitus on pitänyt tarpeellisena heti välittömästi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka vaikuttaisivat tuotantokustannuksiimme alentavasti ja parantaisivat maamme ja ulkomaiden välistä tasapainoa. Hallitus on täysin tietoinen siitä, miten syvälle käypiä ratkaisuja tasapainon saavuttamiseksi on pakko suorittaa. Se on kuitenkin joutunut toteamaan, että taloudellisesti ja poliittisesti valistuneissakaan piireissä, saati kansalaisten keskuudessa yleensä, ei vielä olla riittävän selvillä kustannustaso-ongelmamme todellisesta luonteesta. Niinpä sellainen esitys, että selluloosan tai jonkin muun puunjalosteen vientiä ryhdyttäisiin tukemaan valtion varoilla samalla tavalla kuin esim. juuston vientiä, on tietenkin ja ainoastaan ymmärrettävissä sitä taustaa vastaan, jonka muodostavat joko tietämättömyys tosiasioista tai hyvin tiedossa olevien ikävien tosiasioiden tarmokas kieltäminen. On syytä suoraan kysyä, mihin joudumme, jos meidän päävientituotantoamme on ryhdyttävä valtion erikoistoimenpitein pönkittämään ajankohtana, jolloin ei ole mitään toivetta olemassa siitä, että tällainen tuki voisi jäädä tilapäisluontoiseksi. On myös huomattava, että tähän tukemiseen tarvittavia varoja ei ole järjellisellä tavalla ja maan talouselämälle tuntuvaa haittaa tuottamatta irroitettavissakaan.

Ja lopuksi kaikkein tärkein. Ulkomaista kilpailukykyä ei ole menetetty vain jonkin yksityisen vientituotantomme haaran osalta, vaan valitettavasti kautta linjan. Jos esim. tuonti nykyhetkellä vapautettaisiin säännöstelystä, havaitsisimme samalla hetkellä, että kotimarkkinateollisuus joutuisi arvaamattomiin vaikeuksiin, sillä tuontihinnat ovat tuntuvasti alhaisemmat kuin kotimaassa valmistettavien vastaavien tuotteiden hinnat. Tältäkään osin emme siis ole läheskään kilpailukykyiset. Tilanne kotimarkkinateollisuudessa on suunnilleen sama kuin maataloudessamme, jonka korkeista hinnoista maailmanmarkkinahintoihin verrattuna puhuttaessa unohdetaan, että maatalouden hintataso samoista yleisistä syistä, jotka ovat vallalla teollisuudessamme yleensäkin, on korkeampi kuin ulkomailla.

Nykyistä tilannetta ei voida ratkaista yksityiseen tuotannonhaaraan kohdistuvin tukitoimenpitein, vaan tarvitaan kertakaikkinen peruskorjaus, joka palauttaa kilpailukykymme sekä vienti-, että kotimarkkinateollisuuden kohdalta. Tämä on välttämätöntä senkin vuoksi, että meidän on vihdoinkin, yli 8 vuotta sodan päättymisen jälkeen, pyrittävä vapautumaan sota-ajan mukanaan tuomista epänormaaleista tuki- ja säännöstelytoimenpiteistä, jos mielimme saattaa talouselämämme todella kestävälle pohjalle ja luoda sille normaalit ja terveet kehitysedellytykset (Ed. Hiltunen: Myöskinkö juuston kohdalla?). Tätä seikkaa on nykyinen hallitus ohjelmajulistuksessaan erityisesti korostanut ja tämän ohjelmakohdan mukaisesti on hallituksen tarkoituksena myös toimia.

Jollei ryhdytä pikaisiin toimenpiteisiin - itse asiassa olemme jo nyt myöhässä - näköpiirissä olevat vaikeudet kasvavat viikko viikolta. Vaikka työttömien luku viime talvena oli korkeimmillaan jo lähes 70,000, tuon työttömyyden voi vielä katsoa johtuneen vain viennin supistumisesta ja vientiteollisuuden raaka-ainehankintojen vähenemisestä, mutta jos nykyisen talouselämää näivettävän kehityksen annetaan jatkua, työttömyys tulee tavoittamaan yhä uusia aloja ja työntekijäryhmiä. Kotimarkkinateollisuus ei vielä tähän mennessä ole joutunut sanottavasti kärsimään ulkomaisten raaka-aineiden puutetta, mutta valuuttatulojen vähentyessä raaka-ainevarastojen täydentäminen käy yhä vaikeammaksi ja työttömyyden peikko alkaa kotimarkkinateollisuudessakin tästä syystä nostaa päätään. Tällainen kehitys on estettävä ja se on myös estettävissä, jos hallituksen ohjelma tuotannon kilpailukyvyn parantamiseksi toteutetaan. On paikallaan avoimesti sanoa, että jollei vientimme toimintaedellytyksiä viipymättä, so. ennen syyskauden päättymistä palauteta ja kaikkia pyöriä saada pyörimään, ensi talven työttömyys kohoaa aivan toiseen suurusluokkaan kuin viimetalvinen. Työttömyys ei rajoitu vain metsäteollisuuteen ja puunjalostusteollisuuteen, vaan ensi kerran sodan jälkeen se ulottuu kotimarkkinateollisuuteen, jonka työskentelyä tulee supistamaan, ei kannattamattomuus eikä menekkivaikeudet, vaan ulkomaisten raaka-aineiden puute, kun valuuttatulot vähenevät viennin supistumisen vuoksi. Sekin on sanottava, että valtion taloudelliset mahdollisuudet työttömyystöiden järjestämiseen ovat tulevana talvena olennaisesti vähäisemmät kuin viime talvena, oli maassa millainen hallitus tahansa. Tämä surullinen tulevaisuudenkuva on esitettävä nyt, että työttömyyden tultua ei päästä sanomaan hallituksen laiminlyöneen velvollisuutensa ajoissa torjua työttömyyttä. Muuta keinoa ei ole olemassa kuin huolehtia ajoissa tuotannon kannattavuudesta ja jatkumisesta. Hallituksen tie - se on kylläkin raskas tie - on ilmeisesti ainoa, joka myöhempääkin tulevaisuutta ajatellen luo kestäviä edellytyksiä tuotantoelämämme tervehtymiselle.

Tähänastiset vaikeutemme ovat pääasiassa johtuneet länteen suuntautuvan puunjalostusteollisuuden tuotteiden viennin antamien vientitulojen vähentämisestä. Metalli- ja laivarakennusteollisuus, jonka vienti suuntautuu itään, ei ole näistä häiriöistä joutunut vielä mainittavasti kärsimään. Mutta kehitys maailmalla ja maailmanmarkkinoilla on kulkemassa suuntaan, joka tekee kilpailukyvyn parantamisen myös metalliteollisuudessa kiireelliseksi ja välttämättömäksi. Jos siis mielimme estää itäkauppamme supistumisen, on myös itään vientiä harjoittavan teollisuutemme kilpailukykyä kohennettava. Olemme muutama päivä sitten lukeneet uutisen Neuvostoliiton ja Ranskan solmimasta kauppasopimuksesta, johon näyttää sisältyvän ranskalaisia laivatoimituksia. Se saattaa merkitä itäkauppamme kiristyvää hintakilpailua. Niiden piirien, jotka talouselämämme kehittymisen vuoksi tai muista syistä antavat arvon itäkaupallemme, on täysi aihe tukea toimenpiteitä, jotka parantavat tämänkin viennin kilpailukykyisyyttä. Kun äärimmäisen vasemmiston taholta esitetään sellainen käsitys, että idänkauppaa voitaisiin vieläpä laajentaakin nykyisellä kustannustasolla, on minun pakko ilmoittaa, että näin ei ole asianlaita. Eduskuntakin joutuu tätä asiaa käsittelemään yksityiskohtaisesti tänä syksynä.

Kustannustason alentamissuunnitelmia vastaan on esitetty väitteitä, että tällainen politiikka merkitsee deflaatiota, joka tuottaa häiriötä talouselämälle. Sen vuoksi on syytä mainita, että hallituksen tarkoituksena ei ole harjoittaa deflaatiopolitiikkaa, vaan panna kansantaloudessa toimeen kertakaikkinen tasokorjaus, jolla tuotantomme kilpailukykyisyys palautetaan. Kun tämä on suoritettu, sen jälkeen on harjoitettava politiikkaa, joka estää deflatoorisen kehityksen jatkumisen.

Nykyisen tilanteen ratkaisemiseksi on edellä käsitellyn tukilinjan lisäksi esitetty kustannusten yleisen alentamisen sijasta turvautumista devalvaatioon. Devalvaatio nykytilanteessa olisi kuitenkin arveluttava ratkaisu. Sen antama helpotus viennillemme olisi todennäköisesti ainoastaan tilapäistä laatua, koska devalvaatio nykyisten edellytysten vallitessa toisi mukanaan sisäisen palkka- ja hintatasomme nousun mukana inflaation. Siihen turvautuminen ei ole meillä ollut sodanjälkeisinä vuosina mikään tuntematon tie taloudellisten pulmien selvittämiseksi, mutta inflaatio on merkinnyt ensi sijassa säästäjiin kohdistettua laitonta rahaomaisuuden pakkoluovuttamista (Ed. Murto: Kenen hyväksi?). Sitä se merkitsisi nytkin. Niille, jotka devalvaatiota suosittelevat, ja niille, jotka tieten tahtoen siihen asioita johtavat, on esitettävä vakava kysymys, eikö säästäjien osuus sotakorvausten suorittamiseksi ja yleisen elintason parantamiseksi ole tähän mennessä jo riittävän suuri, kun he ovat saaneet luopua enemmästä kuin 9/10:sta omaisuudestaan. Tämä on sen vuoksi vakava kysymys, että ei ole olemassa muuta tietä kuin joko kustannusten alentaminen tai devalvaatio. Joka vastustaa edellistä, siis sitä, jota hallitus ajaa, kannattaa devalvaatiota ja tieten tahtoen haluaa johtaa asiat siihen. Mutta uskaltavatkohan hallituksen ohjelman vastustajat sitä avoimesti tunnustaa (Eduskunnasta: Tuskin!)?

Kun puhutaan markan arvon huonontamisesta, siis devalvaatiosta, ei aina muisteta, että devalvaation toimeenpaneminen kuuluu Suomen Pankin johtokunnalle eikä maan hallitukselle. Mutta kun hallitus ei hyväksy devalvaatiota nykyisten vaikeuksiemme ratkaisukeinona, se ei tule Suomen Pankille devalvaatiota suosittelemaan. Kun on väitetty, että hallituksen tarkoituksena on suorittaa kustannustason alentaminen yksinomaan palkannauttijain kustannuksella, on tähän vastattava, että totuus on aivan päinvastainen. Kun kustannusten alentamisen vaikea tie on valittu devalvaation salamyhkäisenä helpon tien asemesta, on ratkaisevana näkökohtana ollut se, että siten on mahdollista suorittaa peruskorjaus tasapuolisesti ja ilman, että mikään ryhmä joutuu toimenpiteestä yksipuolisesti kärsimään tai hyötymään. Devalvaatio ei tällaista tasapuolisuutta sallisi. Samalla kuin devalvaatio merkitsisi esim. omaisuussuhteissa muutosta vähäväkisten vahingoksi ja suuromistajien hyväksi, se tietäisi palkannauttijain osalta menetystä, jota mikään indeksisidonnaisuus ei kykenisi korjaamaan.

Jos devalvaatio nyt suoritetaan, on edessä vähintään kolme tai neljä taloudellisen levottomuuden vuotta. Taistelu uudesta kotimaisesta hintatasosta, palkoista ja hinnoista tulee tänä aikana suuresti häiritsemään valtakunnallista rakennustyötämme. Olen riittävän hyvin selvillä, kuinka vaikeaa, joskus epätoivoista, on ollut inflaation pysäyttäminen nousukonjunktuurin aikana. Saatan elävästi kuvitella, kuinka vaikeaa laskusuhdanteen aikana olisi devalvaation jälkeen saada palkat pysymään ennallaan hintojen väistämättömästä noususta huolimatta, sillä siitä tulee silloin olemaan kysymys, jos halutaan estää loputtoman ruuvikierteen lakia noudattavan inflaation jatkuminen.

Edellinen hallitus hajosi, kuten tunnettua, tuotannon kilpailukyvyn palauttamista koskeviin erimielisyyksiin. Sosialidemokraatitkin tosin esittivät oman ohjelmansa kustannustason alentamiseksi. Tätä ohjelmaa eivät hallituksen muut osapuolet kuitenkaan voineet hyväksyä, koska se ei olisi johtanut tarkoitettuun tavoitteeseen. Tämä ehdotus sisälsi ensimmäisessä osassaan ns. kynnysohjelman, jossa vaadittiin nykyisen palkkojen indeksisidonnaisuusjärjestelmän takaamista toistaiseksi sekä talouspoliittisen perusohjelman käsittelyn jatkamista. Kaiken järjen mukaan hallituksen ei tähän ohjelmakohtaan olisi pitänyt kompastua, koska hallituksella ei ole mahdollisuutta määrätä, mitä työmarkkinajärjestöjen tulee keskinäisissä neuvotteluissaan hyväksyä ja mitä ei, ja muut sosialidemokraattien kynnysohjelmavaatimukset olimme kaikki valmiit hyväksymään, mutta juuri tähän kynnysohjelmaan hallitus siis hajosi.

Saattaa olla tarpeen jonkinlaisena henkilökohtaisena kannanmäärättelynä mainita, että olisin valmis puoltamaan jopa indeksisidonnaisuuden säilyttämistä sillä edellytyksellä, että suoritetaan tasokorjaus, kuten tapahtui lokakuussa 1951. Käsitykseni näet on, että jos kustannustason alentamisen avulla tuotannon kilpailukykyisyys palautetaan, palkat voidaan sitoa indeksiin. Lähes kaksi vuotta on nyt elinkustannusindeksi pysynyt vakaana, vaikka vuokria on tänä aikana nostettu 33 % ja maataloustuotteiden kuluttajahintoja nostettu tukipalkkioitten poistamisen yhteydessä.

Sosialidemokraattien ehdotuksessa esitettiin kynnysohjelman lisäksi myös toimenpiteitä puunjalostusteollisuuden tuotannon tukemiseksi, toimenpiteitä kustannustason alentamiseksi yleensä sekä muita yleisluontoisia toimenpiteitä. Tätä ohjelmaa tutkittiin huolellisesti, mutta havaittiin, että siinä esitetyt toimenpiteet olivat joko riittämättömiä tai itse asiaan kuulumattomia tai niille asetetut ennakkoehdot olivat sen laatuiset, että ohjelman toteuttaminen olisi ollut mahdotonta. Valitettavasti ei tältä pohjalta saavutettu yhteisymmärrystä, joten jouduttiin vähemmistöhallitukseen, vaikka enemmistöhallituksella olisi tietenkin ollut monia etuja niin laajakantoisen ohjelman toteuttamisessa kuin mistä kustannustason alentamisessa on kysymys.

Eduskunta on nyt saanut käsiteltäväkseen useita hallituksen esityksiä, jotka kuuluvat osana heinäkuun 9 päivänä nimitetyn uuden hallituksen ohjelmaan. Tämän ohjelman toimeenpanon tarkoituksena on mm. palauttaa edellä käsitelty maamme talouselämän kilpailukyky, elvyttää ulkomaankauppaamme ja siten estää maatamme uhkaavat vaikeat työllisyyshäiriöt.

Eduskunnalle annetuissa esityksissä hallitus ehdottaa, että yksityisten kansalaisten valtiolle maksamaa tuloveroa alennettaisiin elokuun 1 päivästä lukien 10 %. Jos laki hyväksytään, muutetaan myös ennakkoperinnästä voimassa olevia määräyksiä siten, että alennus tuntuu heti myös veronpidätyksissä. Edelleen hallitus esittää, että yhteisöjen valtiolle maksaman tuloveron veroprosentti vuodelta 1953 määrätään 30:ksi ja vuodelta 1954 28:ksi. Nykyisinhän tämä prosentti on 32. Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että tarkoitus on muuttaa tulo- ja omaisuusverolakiin perustuvia säännöksiä verotuksessa huomioonotettavista arvonvähennyksistä siten, että veron poistot voidaan suorittaa omaisuusesineiden jälleenhankinta-arvosta. Tämä toimenpide ei edellytä lain muutosta.

Edelleen hallitus esittää eduskunnalle, että liikevaihtoveroa alennetaan elokuun 1 päivästä lukien 10 %, minkä muutokset jälkeen kotimaisten tavarain liikevaihtoveroprosentti olisi 18 ja tuontitavarain vastaavasti 22. Tarkoitus on, että tämän kuten muidenkin kustannuksiin vaikuttavien veronalennusten johdosta hinnat maassa vastaavasti alenevat.

Osoitukseksi, että maatalous ei jää kustannustason alentamistoimenpiteiden ulkopuolelle, voin jo tässä ilmoittaa, että hallituksessa on päätetty siirtää rypsin hintaa ja ns. maatalousmiljardin jakoperusteita koskevien päätösten teko tämän ohjelman eduskuntakäsittelyn jälkeen tapahtuvaksi. Niinikään väkilannoitteiden hinnoista on annettava uudet päätökset.

Hallitus on suunnitellut, että mikäli valtiontalouden tila sallii, liikevaihtoveron edelleen alentamista harkitaan tulevassa vuodenvaiheessa. Pidänkin todennäköisenä, että jos nyt esillä olevat esitykset hyväksytään, vuoden 1954 alussa voidaan liikevaihtoveroa alentaa esim. 15 %. Liikevaihtoveroa esitetään myös siten muutettavaksi, että kemiallisen puunjalostusteollisuuden eräät kemikaaliot ja käyttötarvikkeet vapautetaan liikevaihtoverosta 1.8.1953 lukien (Eduskunnasta: Entäs asuntorakennus?).

Asiallisesti veronalennuksiin voidaan lukea myös esitys, jonka mukaan työnantajat vapautetaan lapsilisämaksujen suorittamisesta 1.8.1953 lukien.

Vielä hallitus esittää, että kunnallisverotuksessa nykyisin voimassa olevia lapsi-, perus- ja muita sosiaalisia vähennyksiä koskevat vähimmäismäärät korotetaan tarkoituksella tehdä kunnille mahdolliseksi pientuloisten ja suuriperheisten verotaakan lieventäminen, koska valtion verotuksessa tehtävät lievennykset eivät merkittävässä määrässä voi koitua heidän hyväkseen.

Hallitus esittää siis verotusta huomattavassa mitassa alennettavaksi. Luonnollisesti on tällöin myös tutkittu, mitä mahdollisuuksia olisi tavalla tai toisella lisätä valtion tuloja. On päädytty esittämään liikevaihtoverotuksen korottamista eräiden - ainakin nykyoloissa - ylellisyyksiksi katsottavien tarvikkeiden osalta. Tähän ryhmään kuuluu myös kulta- ja hopeateoston vero sekä erityinen autovero, joka ei kuitenkaan koskisi kaikkia autoja. On täysin perusteltavissa, että nimenomaan nyt, jolloin meidän on vaikea saada valuttatulojamme riittämään edes välttämättömään tuontiin ja jolloin tähänastinen elintasomme on joutunut vakavasti uhanalaiseksi, ne, joilla on varaa ylellisyyteen, suorittavat siitä lisäveroa. Joka ei halua tällaista veroa maksaa, hän tietenkin luopuu ylellisyyskulutuksesta.

Edellä mainitut hallituksen esityksiin sisältyvät verojen alennukset merkitsevät sitä, että valtion tulot vuotta kohden niiden johdosta vähenisivät yli 20 miljardilla markalla. Kun ylellisyysverotuksen tuotoksi on arvioitu yhteensä 2 miljardia markkaa, valtion tulojen nettovähennys on lähes 20 miljardia markkaa vuodessa. Kun otetaan huomioon, että ennakkoarvion mukaan valtion talous kuluvana vuonna päättyy n. 15 miljardin markan kassavajaukseen, on selvää, että edellä mainittujen veronalennusten hyväksyminen edellyttää valtion menojen radikaalista supistamista.

Jo tässä vaiheessa on hallitus katsonut välttämättömäksi ehdottaa supistuksia lapsilisämenoihin, jotka ovat suurin sosiaalinen menoerä valtion budjetissa. Nämä supistukset ovat käyneet välttämättömiksi sen vuoksi, että työnantajain lapsilisämaksun lakkauttaminen merkitsee yksinään valtion tulojen vähennystä yli 11 miljardilla markalla vuotta kohden, eikä valtio tietenkään voi ottaa tällaista lisärasitusta kannettavakseen. Mutta nämä lapsilisien supistukset ovat edellä esitetyn vero-ohjelman valossa myös muuten perusteltavissa, sillä valtion verojen alennukset ja sosiaalisten vähennysten lisäykset kunnallisverotuksessa koituvat huomattavassa määrin lapsiperheiden hyväksi.

Hallitus esittää lapsilisälakiin neljä eri muutosta. Ensiksi lapsilisä esitetään yleisesti alennettavaksi 1,200 markasta 1,000 markkaan. Nykyisin sovellettu 16 vuoden ikäraja esitetään alennettavaksi 15 vuodeksi. Lapsilisä ehdotetaan tästä lähtien maksettavaksi ensimmäisestä tai vanhimmasta lapsesta vain kolmen ensimmäisen vuoden aikana, lukuun ottamatta eräitä ryhmiä ainoan lapsen ollessa kysymyksessä. Neljänneksi lapsilisä esitetään poistettavaksi suurituloisilta ja varakkailta. Näiden muutosten jälleen lapsilisämenot, jotka esim. tänä vuonna ovat noin 19 miljardia markkaa, alenisivat noin 10 miljardilla markalla vuotta kohden.

Tietenkin lapsilisien supistaminen on ikävä ja valitettava asia, mutta nyt ollaan pakkotilanteessa. Kun tästä asiasta ilmeisesti syntyy paljon keskustelua, on paikallaan suorittaa pieni kansainvälinen vertailu, miten sosiaaliset menot eri maissa jakaantuvat erilaisten käyttötarkoitusten mukaan.

Olen tutustunut erääseen kansainvälisen työtoimiston julkaisemien tilastojen perusteella laadittuun selvitykseen, josta käy ilmi, miten sosiaaliset menot prosenttisesti jakautuvat eri maissa lapsiavustusten, vanhuus, ja työkyvyttömyysavustusten sekä sairaus- ja äitiysavustusten kesken. Selvitys käsittää kaikkiaan 21 maata sisältäen pääasiassa Euroopan maita, mutta myös Amerikan Yhdysvaltojen, Australian ja muittenkin maitten oloja. Tämän selvityksen mukaan Suomi on sikäli ensimmäisellä tilalla, että Suomen sosiaalisista menoista koituu suhteellisesti suurin osa juuri lasten hyväksi. Tänä vuonna sosiaalisista menoistamme menee lasten hyväksi 74 %, vanhojen ja työkyvyttömien hyväksi 24 % sekä sairaiden hyväksi ja äitiysavustuksiin 2 %. Vuonna 1950, jolloin meillä ei vielä ollut vanhuusavustuslakia, lasten hyväksi käytettiin sosiaalimenoista kokonaista 85 %. Vastaavasti käytettiin Ruotsissa vuonna 1950 sosiaalimenoista lasten hyväksi 30 %, vanhojen ja työkyvyttömien hyväksi 57 % sekä sairaiden ja äitien hyväksi 13 %. Tanskassa ei vuonna 1949 lasten hyväksi käytetty sosiaalimenoista mitään, sen sijaan vanhojen ja työkyvyttömien hyväksi 77 % sekä sairaiden hyväksi ja äitiysavustuksiin 23 %. Yhdysvalloissa tuli vuonna 1950 vanhojen ja työkyvyttömien osalle sosiaalimenoista 93 %, sairaiden ja äitien hyväksi 7 %, mutta lasten osalle ei mitään. Lasten suhteellisen runsaassa avustamisessa tulee Suomen jälkeen toiselle tilalle Kanada, missä vuonna 1950 käytettiin lasten hyväksi sosiaalimenoista 67 %, vanhojen ja työkyvyttömien hyväksi 33 %, mutta sairaiden ja äitien tukemiseen ei sosiaalimenoja Kanadassa käytetty lainkaan.

Tietenkin ns. perhekustannusten tasaaminen on erinomainen asia. Mutta kaikkihan tietävät, miten vähän valmisteltuna lapsilisäjärjestelmä meillä aikoinaan, melkein vahingossa, otettiin käytäntöön. Edellä suoritettu vertailukin osoittaa, että meillä on etenemisen vauhti tässä suhteessa ollut ennätysmäinen. Kun nyt on valtion menoja, myös sosiaalimenoja, vähennettävä, vähennystä on suoritettava myös lapsilisämenojen osalta. On ollut jo hyvin nähtävissä, kuinka vasemmiston taholta on lapsilisää koskevaa suunnitelmaa arvosteltu sen vuoksi, että työnantajat vapautetaan lapsilisämaksun suorittamisesta. Se muka merkitsee kustannusten ja rasitusten siirtämistä ensi sijassa teollisuudelta kuluttajille ja veronmaksajille, niinhän sanotaan (Eduskunnasta: Niinhän se on!). Jos työnantajan, esim. teollisuuslaitoksen, ei olisi lupa kustannuslaskelmissaan ottaa menoina huomioon lapsilisämaksuja, niin asia olisi tietenkin näin. Mutta teollisuus ja kauppa kustannuslaskelmissaan ottaa ja saa ottaa lapsilisämaksut kustannustekijöinä huomioon, ja siten lapsilisämaksut siirtyvät korkeampina hintoina kuluttajien maksettavaksi (Vasemmalta: Laskevatko hinnat sitten? (Eduskunnasta: Ei ymmärrä sitä!). Jos esim. Arava-talo rakennetaan laskutustyönä, niin urakoitsija velottaa työpalkkojen lisäksi 16 % palkkojen loppusummasta sosiaalikustannuksia, ja siinä 16 %:ssa on 4 % työnantajien lapsilisämaksuja. Täten Arava-talon omistajat joutuvat korkeampina rakennuskustannuksina ja korkeampina vuokramenoina maksamaan lapsilisää. Samoin on asia kulutustavaroita valmistavassa teollisuudessa, joka siirtää suorittamansa lapsilisämaksut tavarain hinnassa kuluttajan maksettavaksi. On näköharha, jos kuvitellaan, että työnantaja maksaa nykyisen järjestelmän mukaan lapsilisät. Kyllä ne maksaa kuluttajat (Vasemmalta: No mitä ne niitä pois riitelee sitten?). Joka muuta väittää, hän ei pelkää turvautua demagogiaan.

Lapsilisämenoissa ehdotettu supistus ei vielä riitä saattamaan valtiontaloutta tasapainoon, vaan tarvitaan lisää menojen supistuksia. Hallitus on harkinnut tarkoituksenmukaiseksi, että nämä lisäsupistukset tultaisiin tekemään valmisteilla olevan ensi vuoden budjetin yhteydessä. Edellä mainittujen valtiontalouden tulevaa kehitystä koskevien ennakkoarviolukujen perusteella on helppo laskea, että tarvittavat lisäsupistukset nousevat varsin suureen summaan. Mutta hallituksen käsitys on, että verotuksen alentaminen, joka tietenkin edellyttää myös valtion menojen supistamista, vastaa kansan laajojen piirien harrasta ja pitkäaikaista toivetta ja että se on nimenomaan nykytilanteesta suorastaan välttämätön toimenpide. Siksi hallitus on valinnut tämän tien, ja olisipa tällä hetkellä vallassa mikä hallitus tahansa, sen olisi pakko menetellä samoin. Tiedetäänhän, että valtion menojen rahoittaminen Suomen Pankin avulla ei keväällä eduskunnassa yksimielisesti hyväksyttyjen ja myöhemmin vahvistettujen

lainmuutosten jälkeen käy kuin rajoitetusti päinsä, ja raja on jo nyt uhkaavan lähellä.

Mikäli hallituksen finanssipoliittinen ohjelma hyväksytään, sillä tulee olemaan melkoinen kustannustasoa alentava vaikutus. Voidaan kuitenkin väittää, ettei kustannuskriisiä sillä vielä kokonaan ratkaista. Väite pitää todennäköisesti paikkansa. Finanssipoliittinen ohjelma onkin vain osa, joskin huomattava osa, hallituksen suunnitelmiin sisältyvistä toimenpiteistä. Sen nopea ja erillinen toimeenpano on näyttänyt tarpeelliselta, ja kun se edellyttää eduskunnan välitöntä hyväksymistä ja myötävaikutusta, on eduskunta ollut kutsuttava kesken kesälomaansa sitä käsittelemään. Jos eduskunta hyväksyy hallituksen finanssipoliittisen ohjelman, on hallituksen tarkoituksena sen toimenpanemisen jälkeen suorittaa sen vallassa olevat lisätoimenpiteet vienti- ja muun tuotannon ylläpitämiseksi sekä talouselämämme tasapainon palauttamiseksi. Mitä ne ovat, sen määrää taloudellinen kehitys ensi syksynä, ja jos niihin on pakko ryhtyä, on tilanteen pitänyt kehittyä sellaiseksi, että jokainen näkee niiden välttämättömyyden. Mutta niissä mahdollisesti välttämättömiksi käyvissä toimenpiteissä noudatetaan tasapuolisuutta, niin että hetkelliset rasitukset, joiden perimmäisenä tarkoituksena on tuotantoa ja ulkomaankauppaa elvyttämällä turvata kansalaisille työnsaanti ja toimeentulo, joutuvat samassa suhteessa kaikkien piirien kannettavaksi. Hallitus tulee myös pyrkimään siihen, että suhdannevaihtelujen tasoittamiseksi ja työllisyyden ylläpitämiseksi sekä vielä talouselämäämme rasittavien tasapainottomuusilmiöiden poistamiseksi myös pitemmällä tähtäimellä ryhdytään toimenpiteisiin, joita koskevia ehdotuksiakin jo on eri etupiirien edustajien myötävaikutuksella valmisteltu edellisen hallituksen asettamassa suunnitteluneuvostossa.

Vielä samana päivänä, kun hallitus saattoi julkisuuteen edellä selostetun esityksensä, Virkamiesliitto kiirehti naulaamaan kiinni hylkäävän kantansa. Liitto ei kestänyt edes odottaa hallituksen tarkempia perusteluja. Virkamiehiämme ei siis liikuta, onko tuotantomme kannattava vai ei, voidaanko vientiä harjoittaa tai ei, onko maassa joukkotyöttömyyttä tai ei jne. Heillähän on erottamattomuus. Heitä ei työttömyys tapaa. Heillähän on saavutetut oikeudet palkkoineen ja eläkkeineen. Heitä ei muita kansalaisia kenties kohtaava ansiotulojen vähentäminen saavuta. Heidän toimeentuloaan ei häiritse halla, kuivuus tai viljan lakoontuminen. Kun toissapäivänä iltauutisista kuulin Virkamiesliiton kannanoton, olin juuri lukemassa Sauerbruchin muistelmateosta "Elämäni kirurgina". Olin päässyt sivulle 391, jossa on seuraava lause: "Anatomeja rasittaa se estymä, että he pitävät itseään itsetarkoituksena luonnossa, ja se on aina virhe, olipa ala ja ammatti mikä tahansa". Joka sellaisella hädän hetkellä, missä maan talouselämä nyt on, asettuu yhteiskunnan ulkopuolelle haluamatta edes ottaa asiallisesti käsiteltäväksi omaa osanottoaan vaadittaviin uhrauksiin, se kohottaa itsensä itsetarkoitukseksi, johon yhteiskunnan huolet eivät ylety. Ei voi muuta kuin syvästi valittaa virkamiehistömme ylimielistä kannanottoa, ja vaikka virkamiehemme ovatkin turvatummassa etuoikeusasemassa kuin muut yhteiskuntaluokat, olisi uskomatonta, jos he non possumus-kantansa avulla pääsisivät kantamasta omaa osaansa yhteiskunnan murheista. SAK on taas luku sinänsä.

Sen varalta, että joku kuvittelee hallituksen eduskunnalle esittämästä finanssipoliittisesta ohjelmasta voitavan hyväksyä vain mieluisat kohdat, siis veronalennukset, mutta hylätä epämieluisat, siis valtion menojen supistukset, on erityisesti korostettava, että hallitus pitää antamiaan esityksiä kokonaisuutena, josta ei voida joitakin esityksiä hyväksyä ja toisia jättää hyväksymättä. Esitetyn finanssipoliittisen ohjelman käsitteleminen kokonaisuutena on ehdottoman välttämätöntä, koska valtion taloudellisen kehityksen johdosta ei tällä erää voida mennä pitemmälle kuin hallitus on mennyt. Hallitus tietää hyvin, että sen omaksuma tie talouselämän käyntiinsaamiseksi on epäpopulääri. Ei ole tietenkään mieluisaa vaatia kansalaisilta uhrauksia, varsinkin kun monessa vähävaraisessa kodissa on puutetta jo nykyisissäkin oloissa, mutta olosuhteiden synnyttämä tyly välttämättömyys on pakottanut hallituksen näihin toimenpiteisiin. Hallitus on tehnyt ratkaisunsa raskaalla sydämellä, mutta hyvällä omallatunnolla, sillä hallituksen esittämä tie on yhteiskunnalle ja kaikille sen jäsenille kivuttomampi ja oikeudenmukaisempi kuin toiset vaihtoehdot (Ed. J. Wirtanen: Se on komiasti sanottu!). Hallituksen ehdotukset ovat herättäneet sen kannattajien omassa keskuudessa tiettyä levottomuutta, mutta vastustajien parissa toivorikasta ihmettelyä. Kuinka voidaan esittää ohjelma, jossa ei ole yhtään merkkiä puoluetaktillisista laskelmista (Hilpeyttä) ja vaalivalttien etsiskelystä, vaikka vaalit ovat ovella. Päinvastoin propaganda-aseet tyrkyttämällä tyrkytetään vastustajille eri ilmansuunnille. Mutta maan taloudellinen asema on niin vakava, että edesvastuu ei salli hallituksen vilkuilla sivuilleen taktillisia näkökohtia palvellakseen (Ed. Hiltunen: Hyvä puhe kärsi lopusta!).