J.K. Paasikivi

Rauhantekijä - presidentti

Kun tarkastellaan Suomen Tasavallan päämiesten sarjaa, on siinä edustettuna ikään kuin kaksi eri kerrostumaa maamme viimeaikaisesta historiasta. Toisen muodostavat ne presidentit, jotka jo ennen maan itsenäisyyttä ovat johtavissa asemissa ottaneet osaa maan kohtaloiden ratkaisuun ja olleet keskeisellä tavalla edistämässä sitä kansallista nousua, joka oli välttämätön pohja valtiolliselle itsenäisyydellemme. Toiseen kerrostumaan kuuluvien merkittävä osuus maan poliittisessa elämässä on taas suoritettu itsenäistymisemme toteuttamiseksi tai myöhemmin itsenäisyysaikana. Edellinen ryhmä käsittää neljä nimeä: Ståhlberg, Svinhufvud, Kallio ja Paasikivi. He ovat vuosisadan alkuajoista lähtien ottaneet osaa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, kukin heistä lisäksi eri suunnilla työskennellen, ja valmistaneet tietä sille kansalliselle tietoisuudelle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle, joka oli edellytyksenä itsenäisyytemme saavuttamiselle. Tämän jälkeen heille suotiin tilaisuus valtakunnan päämiehen paikalta käsin johtaa isänmaansa asioita.

Juho Kusti Paasikivi syntyi 27. p:nä marraskuuta 1870 Tampereella ja ylioppilaaksi hän tuli 1890 Hämeenlinnan lyseosta. Hän suoritti kahdessa vuodessa fil. kandidaattitutkinnon ja ryhtyi sen jälkeen opiskelemaan lakitiedettä. Lakitiedetten kandidaatiksi hän valmistui 1897 ja väitteli lakitiedetten tohtoriksi 1901.

Paasikiven alunperäinen tarkoitus oli antautua tiedemieheksi. Hänen väitöskirjansa käsitteli lainkäytön kehittymistä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa vanhemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan. Väitöskirjan aiheen valinnassa tulee esille Paasikiven kiintymys historiantutkimukseen ja hänen valtion taloushallintoa kohtaan osoittamansa harrastus. Itse väitöskirjatyö on todistuksena siitä perusteellisuudesta, joka tulee niin vaikuttavana esille kaikessa, mitä Paasikivi on tehnyt. Vastaväittäjänä oli julkisoikeutemme johtava tiedemies Robert Hermanson, joka lainopilliselle tiedekunnalle esittämässään kirjallisessa lausunnossa erityisesti korosti sitä arvoa, joka väitöskirjalla on sen takia, että tekijä on suorittanut perusteellisia arkistotutkimuksia sekä huolellisesti muokannut saamansa materiaalin. Hermanson puolsikin "ilman arveluja" väitöskirjan hyväksymistä, jonka hän katsoi "ansaitsevan erittäin hyvän arvosanan". Tiedemiehen ura näytti odottavan neljännelle vuosikymmenelleen kääntynyttä Paasikiveä, joka 1902 nimitettiin hallinto-oikeuden apulaiseksi Helsingin yliopistoon.

Lyhyeksi jäi kuitenkin Paasikiven toiminta yliopiston opettajana, sillä jo 1903 hänet nimitettiin valtiokonttorin ylitirehtööriksi, missä tärkeässä virassa hän oli 11 vuotta.

Opiskeluaikanaan Paasikivi oli usean vuoden ajan kuulunut "Uuden Suomettaren" toimitukseen, jossa hän pääasiallisesti työskenteli ulkomaanosastolla. Tästä sai alkunsa hänen osanottonsa poliittiseen toimintaan. Vuosisadan vaihteessa Paasikivi liittyi läheisesti siihen pääkaupungin suomenmieliseen piiriin, joka sittemmin muodosti vanhasuomalaisen puolueen johtajaryhmän ja johon kuuluivat mm. Agathon Meurman, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, Viktor Löfgren ja J.R. Danielson-Kalmari. Nuoren lakimiehen kehitykselle oli erittäin arvokasta päästä tällaisten miesten ystävyyteen. Elämänsä ehtoolla Paasikivi saattoikin kirjoittaa, että näiden Snellmanin oppilaiden kautta hän voi katsoa ikään kuin joutuneensa jonkinlaiseen henkiseen kosketukseen ja yhteyteen Snellmanin ja hänen ajatusmaailmansa kanssa. Paasikiven suuri työkyky, hänen kestävä aktiivisuutensa ja hänen elävä mielenkiintonsa niihin suuriin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin probleemeihin, jotka noihin aikoihin vaativat ratkaisuaan, tekivät hänestä työntekijän ja johtomiehen, jolle uskottiin enenevässä määrässä vastuunalaisia tehtäviä. Eräänä osoituksena siitä on pidettävä 32-vuotiaan lakitieteen tohtorin nimittämistä valtiokonttorin ylitirehtööriksi.

Paasikiven mielenkiinnon kohteena noina valtioelämämme murroskauden vuosina oli erityisesti kaksi suurta kysymystä, joiden suotuisan ratkaisun hyväksi hän uhrasi paljon uutteraa työtä. Toinen niistä oli agraarioloissamme esiintyvien epäkohtien korjaaminen, toinen kansanvaltaisen valtiojärjestyksen toteuttaminen.

Suomen maanomistustulot olivat nimenomaisesti 1800-luvun viimeisellä puoliskolla kehittyneet varsin epäedulliseen suuntaan. V. 1901 suoritettu laskenta osoitti, että kaikista maatalousväestömme ruokakunnista oli 23 % omaa maataan viljeleviä, 34 % vuokramaan viljelijöitä ja 43 % kokonaan omaa maata vailla olevia. Etelä-Suomessa oli vuokraviljelmien määrä peräti 80 % kaikista viljelmistä. Nämä luvut jo pelkästään osoittavat, että sosiaalisen kysymyksemme painopiste vuosisadan alussa oli maaseudulla. Niille valistuneille henkilöille, jotka omakohtaisesti olivat perehtyneet niihin erittäin epätyydyttäviin oloihin, joissa tuo suuri väestöryhmä, 160 000 vuokraviljelijäperhettä ja 207 000 tilatonta perhettä, maaseudulla eli, oli tullut selväksi, kuinka vakava vaara tässä piili koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Erityisesti prof. Hannes Gebhardin ansiona on pidettävä, että porvarillisissa piireissä alettiin tähän kysymykseen kiinnittää vakavaa huomiota.

Toimiessaan juuri perustetun maatalousosuustoiminnallisen keskusliiton Pellervo-Seuran sihteerinä vv. 1901-1903 Paasikivi joutui läheiseen yhteistyöhön Gebhardin kanssa. Jälkimmäiseltä saadut herätteet näkyvät selvästi siinä työssä, jonka Paasikivi eri asemissa suoritti maanomistusolojen järjestämiseksi. On tavallaan jossakin määrin luonnotonta, että juuri vanhasuomalaisen puolueen piirissä, johon suomenkieliset maanomistajat suurelta osalta kuuluivat, omaksuttiin varsin radikaalinen ohjelma agraarikysymyksessä. Mutta eräänä selityksenä siihen on se, että puolueen johtavilla paikoilla oli miehiä, jotka ryhmäetujen yli kykenivät näkemään tämän asian yleisen merkityksen. Paasikivellä oli tässä suhteessa erityisen tärkeä asema, sillä hän joutui työkykynsä ja asiantuntemuksensa vuoksi olemaan säännöllisesti mukana suunnitelmia valmistettaessa, kuten mm. vanhasuomalaisen puolueen v:n 1905 lopussa asettaman yksityisen maanvuokrakomitean jäsenenä ja sihteerinä. Kun Paasikivi eduskunnan uudistuksen jälkeen tuli kansanedustajaksi, hän oli kolmilla valtiopäivillä maatalousvaliokunnan puheenjohtajana.

Maanomistukseen liittyvien epäkohtien poistamisessa Paasikivi näki suuremman kuin pelkästään yhteiskunnallis-taloudellisen tavoitteen. Hänen käsityksensä oli, että kansanvaltainen valtioelämämme voi rakentua terveelle pohjalle ainoastaan sillä edellytyksellä, että "välit isäntien ja torpparien kesken saadaan sellaisiksi, että se, mikä kaataa isäntää, myös kaataa torpparia ja että se, mikä nostaa isäntää, nostaa myös torpparia. Kun nämä meidän agraarikysymyksemme - - - saadaan ratkaistuiksi, silloin on tämä maata viljelevä rauhallinen väestö se aines, joka tulee määräämään maamme kohtalot. Ja maata viljelevä väestö on niin meillä kuin muuallakin osoittautunut taipuvaksi juuri rauhalliseen ja tasaiseen kehitykseen". (Puheesta Viipurissa 19.11.1905.)

Mainitsimme edellä, että paitsi maakysymyksen ratkaisua oli Paasikiven sydämellä myös kansanvaltaisen valtiojärjestyksen toteuttaminen. Tsaristisen sortovallan alettua v. 1899 oli kansalaisten keskuudessa yhä laajempaa kannatusta voittanut se käsitys, että kaikkien kansankerrosten saaminen mukaan valtiolliseen elämään ja toimintaan yhteisten asioiden hyväksi oli paras keino kansallisten etujemme puolustamiseksi. Kun Venäjän vallankumous v. 1905 sitten loi edellytykset äänioikeusolojen korjaamiselle sekä eduskunnan uudistuksen toteuttamiselle, otti Paasikivi tehokkaalla tavalla osaa uudistussuunnitelman valmistelutöihin. Hän oli prof. Robert Hermansonin puheenjohdolla toimineen "eduskunnanuudistamiskomitean" jäsen ja oman puolueensa piirissä hän tarmokkaasti puolusti porvariston keskuudessa vain hetki sitten suurta epäilystä herättäneen yksikamarijärjestelmän omaksumista.

Valtiollisen elämän kansanvaltaistaminen vaati Paasikiven käsityksen mukaan saman periaatteen ulottamista myös kunnallishallintoon. V. 1906 hän julkaisi kirjasen "Kunnallinen äänioikeus", jossa hän erityisesti polemisoi sitä vaatimusta vastaan, että äänioikeus kunnallisissa vaaleissa olisi annettava ainoastaan niille, jotka maksavat veroa kunnalle. "Sananvallan siirtäminen yhä enemmän kunnallisissakin asioissa niiden kansanluokkien luottamusta nauttivien henkilöiden käsiin, joita asiat lähinnä koskevat, on senvuoksi luonnollinen ja sopusoinnussa nykyaikaisen kehityksen yleisen suunnan kanssa." Kun "kaikkein suurin osa kunnallishallinnon alaan kuuluvista asioista koskee etupäässä juuri kunnan vähävaraisimpien kansanluokkain etuja", oli siitä tehtävä se johtopäätös, että äänioikeus oli oleva yleinen ja yhtäläinen, varallisuudesta riippumaton. Tämä kunnallisen hallinnon luonteeseen liittyvä erikoisperustelu yleisen äänioikeuden puolustamiseksi ei kuitenkaan ollut ainoa, joka määräsi Paasikiven kannan, ehkä ei tärkeinkään. Kirjasen loppusanoissa hän näet korostaa kansanvaltaisen valtiojärjestyksen merkitystä, koska sen vallitessa on mahdollista muodostaa yhteiskunnalliset olot sellaisiksi, että ne tyydyttävät enemmistöä. Se on paras turva kumouksia vastaan. Lisäksi oli otettava huomioon asemamme tsaristisen Venäjän yhteydessä. "Erittäin tulee meidän pienen, epävarmassa valtiollisessa asemassa olevan kansamme käyttää hyväksi nykyistä hengähdysaikaa perustamalla sisäiset olomme mahdollisimman leveälle pohjalle. Sitä tukevammin kykenee kansamme tulevaisuudessa pysymään pystyssä." - Kesti kuitenkin yli 10 vuotta tämän kirjan ilmestymisestä, ennen kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kunnallishallinnossa toteutui.

Kun eduskunnanuudistuksella luotu yksikamarinen eduskunta kokoontui 23.5.1907, oli Paasikivi 59 edustajaa käsittävän vanhasuomalaisen ryhmän huomattavimpia jäseniä. Sitä todistaa mm. se, että hänet valittiin noissa oloissa erittäin tärkeän maatalousvaliokunnan puheenjohtajaksi. Mutta vielä suuremmat tehtävät odottivat häntä. Elokuun 1. p:nä 1908 kutsuttiin hänet ns. kokoomussenaatin jäseneksi valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä. Senaatin varapuheenjohtaja (pääministeri) Edv. Hjelt kertoo muistelmissaan, että juuri finanssipäällikön paikan täyttäminen tuotti senaatin kokoonpanossa vaikeuksia, mutta vihdoin siihen päätettiin ehdottaa Paasikiveä, ja "tämä valinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi".

Näin Paasikivi oli joutunut erittäin vastuunalaiselle paikalle maan hallitukseen. Senaatin tärkeimpänä tehtävänä noina levottomina aikoina oli Suomen oikeuksien puolustaminen ja maan sisäisen itsenäisyyden varjeleminen yltyvää venäläistä sortovaltaa vastaan. Paasikivi kuului tämän kokoomussenaatin vanhasuomalaiseen myöntyväisyysryhmään, joka puolueensa omaksuman kannan mukaisesti koetti etsiä sovintoa Venäjän hallituksen kanssa ja siten ehkäistä venäläisiä ryhtymästä yhä ankarampiin sortotoimenpiteisiin. Vielä perustuslaillisten senaattorien erottua tämä ryhmä toivoi, että suomalainen ja venäläinen katsantokanta Suomen perustuslaillisia oikeuksia koskevissa asioissa olisi yhteensovitettavissa, mutta syksyllä 1909 oli tilanne kehittynyt sellaiseksi, että vanhasuomalaiset senaattorit Paasikivi, Danielson-Kalmari, Rautapää, Yrjö-Koskinen ja A. Hjelt jättivät 19.10. eronpyyntönsä. Seuraavassa keskeinen osa tätä mielenkiintoista asiakirjaa:

"Mitä vaikeimmissa oloissa, ajan kohdassa, joka ilmeisesti on Suomen kansan tärkeimpiä, Armollisesti kutsuttuina Senaattiin, Talousosaston jäsenet ovat jännittäneet kaikki voimansa rehellisesti täyttääkseen velvollisuutensa Teidän Keisarillista Majesteettianne, suomalaista isänmaata ja koko valtakuntaa kohtaan. Surukseen heidän kuitenkin on täytynyt itselleen tunnustaa että heidän työnsä ei ole johtanut tarkoitettuun tulokseen. Useimmat Senaatin tärkeimmistä, maan elinehtoja koskevista, alamaisista esityksistä ovat viimeisen vuoden kuluessa jääneet Teidän Keisarillisen Majesteettinne Armollista vahvistusta vaille, joten Senaatti näkee kadottaneensa sen Korkean luottamuksen, jota ilman sen toiminta raukeaa tyhjiin. Juopa, joka jo aikaisemmin oli olemassa Teidän Keisarillisen Majesteettinne Armollisten päätösten ja Suomen kansan oikeuskäsitysten välillä, on syventynyt ja muodostunut seurauksiltaan turmiollisemmaksi kuin koskaan ennen."

Seurasi seitsemän ja puoli vuotta kestänyt ajanjakso, jolloin senaatissa istuivat puoli- tai täysvenäläiset miehet.

Paasikivi palasi senaatista valtiokonttorin ylitirehtöörin virkaan ja oli eduskunnan jäsenenä vuoden 1913 vaalikauden loppuun. V. 1914 Paasikivi siirtyi valtiokonttorista Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi, jossa tehtävässä hän oli vuoteen 1934. On luonnollista, että maan suurimman liikepankin johtaminen tarjosi Paasikiven kaltaiselle voimahenkilölle enemmän liikkuma-alaa kuin virastopäällikön tehtävä. Hänen syvällinen talouselämän ja taloushistorian tuntemuksensa sekä hänen uupumaton perusteellisuutensa loivat luotettavan pohjan hänen pankkimiestoiminnalleen. Niiden kahden vuosikymmenen aikana, jotka Paasikivi johti Kansallis-Osake-Pankkia, tapahtui Suomen talouselämässä valtava laajeneminen, ja omalta osaltaan määräsi suurin yksityinen rahalaitoksemme sekä erityisesti sen johtaja teollisuutemme kehittymisen suunnasta ja vauhdista. Kun maamme teollisuus nyt, kahden sodan jälkeen, on pohjaltaan terve ja elinvoimainen, on siihen paitsi yrittäjien taitoa ja tarmoa sekä valtiovallan myötämielistä suhtautumista ollut osaltaan vaikuttamassa rahalaitosten kaukonäköinen luottopolitiikka.

Venäjän vallankumous lopetti tsaarin sortopolitiikan Suomessa ja avasi meille vapaan valtiollisen toiminnan mahdollisuudet. Paasikivi palasi politiikkaan ja oli mm. syksyllä 1917 hankkimassa Skandinavian maiden tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. Mutta vasta vapaussodan päätyttyä Paasikivi joutui tapahtumien keskipisteeseen, kun hänestä toukokuussa 1918 tuli korkeimman vallan haltijaksi valitun P.E. Svinhufvudin jälkeen senaatin varapuheenjohtaja. Paasikiven hallitus joutui toimimaan sekä sisäpoliittisesti että ulkopoliittisesti mitä raskaimpana aikana. Suurin kysymys, missä hallitus joutui kantansa määräämään, oli valtiomuotoamme koskeva. Niistä puheista, joita kuningaskunnan luomista tarmokkaasti kannattava Paasikivi asian eri vaiheissa käytti, voidaan panna merkille hänen tarkastelevan tätä asiaa ensi sijassa maan ulkonaista turvallisuutta silmämääränään pitäen. Samaan aikaan kuin oikeiston taholta monarkiaa toivottiin hyvin yleisesti sen takia, että sen avulla voitaisiin kapinan tehnyt työväestö pitää kurissa, Paasikivi lähti siitä, että maamme itsenäisyys Venäjän jälleen voimistuttua on varjeltavissa ainoastaan sen vastavoiman turvin, joka syntyy monarkian luomisella ja siitä aiheutuvalla ulkopoliittisella yhteistyöllä Saksan kanssa. Tätä politiikkaa Paasikivi ajoi kuitenkin ulospäin niin varovaisesti, että Suomi välttyi joutumasta vedetyksi suurvaltasotaan, vaikka se olikin selvästi asennoitunut Saksan puolelle.

Kun Saksan tappio marraskuussa 1918 oli tosiasia, jätti Paasikiven hallitus paikkansa. Paasikivi siirtyi tämän jälkeen pois päivän politiikasta puoleksitoista vuosikymmeneksi. Mutta monet olivat ne tilapäiset luottamustehtävät, joihin hallitukset hänen suurta asiantuntemustaan ja tunnustettua taitoaan käyttivät. Eräs kaikkein merkittävimmistä oli Suomen rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajan tehtävä Tartossa 1920. Paasikiven osuus rauhanvaltuuskunnan työssä oli ratkaisevaa laatua.

Siirrymme ajassa lähes puolitoista vuosikymmentä eteenpäin. Kommunisminvastainen kansanliike oli järjestäytynyt oikeistoradikaaliseksi puolueeksi nimellä isänmaallinen kansanliike. Kansallinen kokoomuspuolue, joka vanhasuomalaisen puolueen suoranaisena jatkona oli Paasikiven puolue, oli vuoden 1933 valtiollisissa vaaleissa ollut vaaliliitossa isänmaallisen kansanliikkeen kanssa, mutta menestys oli ollut huono: kokoomuspuolue oli saanut 18 edustajaa ja isänmaallinen kansanliike 14, siis yhteensä 32, kun kokoomuspuolueen edustajamäärä edellisissä vaaleissa oli ollut 42. Kokoomuksen pelastaminen IKL:n syleilystä, johon se oli antautunut, ei ollut sen toimivien johtomiesten mahdollisuuksien rajoissa. Apu oli saatava aktiivisten puoluemiesten ulkopuolelta. Silloin turvauduttiin valtioneuvos J.K. Paasikiveen. Hän otti puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan toimen vuosiksi 1934-36 ja suoritti selvän rajankäynnin kokoomuspuolueen ja IKL:n välillä. Julkisissa puheissaan, jotka herättivät suurta huomiota, hän vakuuttavalla tavalla osoitti, että IKL:n valtiolliseen diktatuuriin tähtäävä ohjelma ei ole sellaisen maltillisen konservatiivisen puolueen katsantokantojen mukainen, jollainen kokoomuspuolue on. "Että sillä meille kokonaan vieraalla epävapauden tiellä, jota IKL samoin kuin sen esikuvat ulkomailla kannattavat, nykyajan suuret tehtävät voitaisiin paremmin selvittää ja ratkaista, ei ole edellytettävissä." Se oli kovaa kieltä samoin kuin tämäkin: "IKL:n puhujat näkyvät sysänneen järkiparan syrjään pitäessään retorisia puheitaan sekä ulko- että sisäpoliittisista asioista. Pelkään pahasti, että ennemmin tai myöhemmin he ja heidän kuulijansa saavat kokea suuria pettymyksiä."

Kun Paasikivi v. 1936 jätti kokoomuspuolueen, oli se ohjelmallisesti ja käytännössä erossa IKL:stä. Saman vuoden vaaleissa kokoomuspuolue voitti jo 2 paikkaa. V:n 1939 vaaleissa kokoomukselle tuli 5 uutta paikkaa, mutta IKL:n edustajamäärä aleni 8:aan.

Hitlerin valtaanpääsyn aiheuttama maailmanpoliittinen tilanteen asteittainen kärjistyminen oli oivallettu Suomessakin. Maan yksinäinen asema voimistuvan Neuvostoliiton naapurina herätti poliittisissa piireissä lisääntyvää levottomuutta. Joulukuun 5. p:nä 1935 tulo- ja menoarviokäsittelyn yhteydessä esittämässään lausunnossa pääministeri Kivimäki, eduskuntaryhmien kanssa suoritetun neuvottelun jälkeen, selitti Suomen ulkopolitiikan olennaisiin tehtäviin kuuluvan työskentelyn yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Suomen ja Skandinavian maiden välillä Pohjoismaiden yhteisen puolueettomuuden turvaamista varten. Eduskuntaryhmien puheenjohtajat yhtyivät pääministerin mielipiteeseen. Tätä yhteisesiintymistä on pidettävä Suomen ulkopolitiikan virallisena deklaraationa pyrkimyksestä suuntautua Skandinavian maihin, erityisesti Ruotsiin käsin. Kun Tukholman lähettilään paikka joutui 1936 avoimeksi, kääntyi hallitus pankkitoimestaan eläkkeelle siirtyneen Paasikiven puoleen ja pyysi häntä tähän tärkeään tehtävään, luomaan edellytyksiä sille yhteiselle pohjoismaiselle puolueettomuuspolitiikalle, jolle eduskuntamme oli antanut kannatuksensa. Paasikiven valinta oli monessa mielessä erittäin onnistunut. Hän nautti suurta arvovaltaa, hänellä oli runsaasti hyviä henkilökohtaisia tuttavia pankkitoimintansa ajalta kautta Pohjolan, hän oli suomenmielinen, mutta tunnettu sovittelevasta kannastaan Suomen ja Ruotsin välisiin suhteisiinkin joskus varjonsa heittäneessä kielikysymyksessä. Paasikivi otti tehtävän vastaan ja 65-vuotiaana aloitti kokonaan uuden uran isänmaansa palveluksessa. Kun hän 1940 lähti Tukholmasta, olivat ne kiitosmaininnat, jotka sekä virallisten piirien että julkisen sanan taholta hänelle esitettiin, erittäin lämpimät ja sydämelliset, mikä osoittaa, millä menestyksellä tämä virulentti mies oli suoriutunut hänelle aikaisemmin oudolla alalla. Vaikka hän oli muun historiallisen oppineisuutensa ohella perehtynyt huolellisesti myös diplomatian historiaan, oli sittenkin toista käytännöllinen diplomaattipalvelu. Mutta tässäkin häntä auttoi hänen laaja taloudellinen ja poliittinen asiantuntemuksensa sekä ilmiömäinen työkykynsä.

1930-luvun loppupuoli oli kiihkeän kansainvälisen valtataistelun aikaa. Hitlerin Saksa ikään kuin huohottaen kiiruhti sotaan. Koko maailma tämän näki ja tunsi, mutta vain harvat uskoivat sodan syttyvän. Suomi, joka oli aina kuvitellut kaukaisen asemansa vuoksi säilyvänsä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, havaitsi syksyllä 1939 joutuneensa vaaravyöhykkeeseen. Neuvostoliitto esitti Suomelle ehdotuksen alueluovutuksista ja pyysi neuvotteluja. Hallitus turvautui silloin maan entiseen pääministeriin, Tarton rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajaan, lähettiläs Paasikiveen, joka olikin valmis matkustamaan valtuuskunnan johtajana Moskovaan. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen eikä Paasikiven myöntyväisempi linja saavuttanut enempää hallituksessa kuin eduskuntapiireissäkään riittävää kannatusta. Syttyi talvisota, jonka alussa muodostettuun Rytin hallitukseen Paasikivi kuului salkuttomana ministerinä. Ja kun Suomen vastarintatahto ja -kyky oli käytetty loppuun, oli Paasikiven tehtävänä olla mukana ottamassa vastaan rauhanehdot.

Moskovan rauha 12.3.1940 palautti normaaliset suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tästä oli seurauksena, että kummankin maan oli jälleen avattava lähetystönsä naapurimaan pääkaupungissa. Kenet Suomi lähettäisi diplomaattiseksi edustajakseen Moskovaan? Tiedettiin, että Paasikivi nautti Neuvostoliiton poliittisten johtajien taholla arvonantoa ja että häneen luotettiin heidän keskuudessaan. Sen vuoksi hallitus pyysi häntä Suomen lähettilääksi Moskovaan. Suostumusta ei ollut helppo saada, ja antaessaan lopuksi myöntävän vastauksen Paasikivi lupautui toimimaan lähettiläänä vain lyhyen ajan. Erikoisista olosuhteista johtui, että se noin vuoden kestänyt aika, jonka Paasikivi oli Suomen lähettiläänä Neuvostoliitossa, oli poikkeuksellisen raskas ja vaativa, mutta uskollisena tehtävälleen hän pyrki luomaan umpeen niitä kuiluja, jotka olivat syntyneet Suomen ja Neuvostoliiton välille. Paasikivi oli tunnollinen ja uuttera siinäkin suhteessa, että koko valtiollisen toimintansa ajan hän piti tarkkaa ja täydellistä päiväkirjaa. Hänen tarkoituksensa oli julkaista muistelmansa niiden pohjalta, mutta hän ehti toteuttaa tästä aikomuksestaan vain pienen osan. Ensimmäisinä ilmestyivät Paasikiven muistelmat sortovuosilta, nekin vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja vuonna 1958 kaksiosainen teos: "Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41." Tämän teoksen jälkimmäinen osa käsittää sen ajan maaliskuusta 1940 kesäkuuhun 1941, jonka Paasikivi toimi lähettiläänämme Moskovassa. Muistelmista saa hyvän kuvan niistä poikkeuksellisista vaikeuksista, joiden vallitessa Paasikivi sai työtänsä suorittaa. Samaan aikaan kun hän hallituksen ohjeiden mukaan puolusti Kremlissä sitkeästi suomalaisia näkökantoja, hän raporteissaan hallitukselle ja kirjeissään sen jäsenille korosti varovaisen ja tarpeen vaatiessa myöntyväisenkin politiikan välttämättömyyttä.

Kun sota uudelleen kesäkuussa 1941 syttyi, oli Paasikivi jo luopunut Moskovan-lähettilään paikalta.

Paasikivi ei ollut optimisti luonnostaan. Hän ei uskonut sodasta mitään hyvää, ja sodan jatkuessa hän huolestuneena joutui harkitsemaan, eikö Suomen olisi etsittävä itselleen sopiva tilaisuus sodasta irrottautumiseen ennen kuin siihen oli väistämätön pakko. Nämä ajatukset askarruttivat raskaina vanhan valtiomiehen mieltä. Hän ei salannut niitä valtakunnan johdossa olleilta henkilöiltä, mutta lojaalisena virallista politiikkaa kohtaan Paasikivi pysytteli julkisen toiminnan ulkopuolella.

Kun Neuvostoliitto kevättalvella 1944 tarjosi Suomelle tilaisuuden neuvotella rauhanehdoista, oli Paasikiven taas lähdettävä Moskovaan. Matka ei kuitenkaan tuottanut tuloksia. Välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin vasta syyskuussa 1944, mutta sitä koskevissa neuvotteluissa Paasikivi ei ollut mukana.

Marraskuussa 1944 hajosi U.J. Castrenin hallitus sen kahden ministerin jätettyä eronpyynnön, koska he katsoivat, että hallitus ei silloisessa kokoonpanossa voinut saada aikaan luotamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Ikään kuin itsestään selvä asia oli, että uuden hallituksen muodostaminen annettaisiin Paasikiven tehtäväksi. Niin tapahtuikin, ja Paasikivi muodosti 17.11.1944 laajalle parlamentaariselle pohjalle rakentuvan hallituksen, jossa oli jäsenenä mm. aikaisemmin kielletyn Suomen kommunistisen puolueen edustaja. Tämän hallituksen tärkeimmäksi tehtäväksi tuli maan uutta asemaa vastaavan ulkopoliittisen ohjelman valmistaminen ja toteuttaminen. Välirauhansopimuksen jälkeen oli kansamme parissa aivan yleisesti tunnustettu oikeaksi se, että suhteet Neuvostoliittoon on oman etumme vuoksi saatava hyviksi ja luottamuksellisiksi. Mutta tällaisesta periaatteellisesta toivomuksesta on pitkä matka asetetun päämäärän toteutumiseen. On tiedettävä, mistä seikoista luottamuksellisten suhteiden syntyminen riippuu, on kyettävä saamaan tarpeellinen kannatus omassa maassa suoritettaville toimenpiteille, jotka ovat ehtona epäluulon hälvenemiselle, on luotava edellytykset sovinnollisen yhteistyön politiikalle. Tämä oli Paasikiven hallituksen ja nimenomaan juuri pääministeri Paasikiven tehtävänä välirauhansopimuksen jälkeen. Kolme viikkoa hallituksen muodostamisen jälkeen Paasikivi piti itsenäisyyspäivänä suurella mielenkiinnolla odotetun puheen, jossa hän tarkasteli maamme ulkopoliittisia tehtäviä seuraavaan tapaan:

"Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, jolle meidän on ratkaisu löydettävä ja josta kansamme tulevaisuus riippuu. Olemme äsken allekirjoittaneet Neuvostoliiton kanssa välirauhansopimuksen, jota paraikaa pannaan täytäntöön. Ei ole eri mieltä siitä, että tämä sopimus on tunnontarkasti täytettävä. Mutta yli tämän sopimuksen säännösten on tulevaisuudessa hyvät ja luottamukselliset suhteet aikaansaatava suuren naapurimme kanssa. Epäluulo on poistettava, ystävyys perustettava. Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje."

Yhtä vakuuttavalla tavalla kuin Paasikivi teki selkoa uuden ulkopoliittisen suuntauksen välttämättömyydestä hän samalla korosti Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden merkitystä ja arvoa.

"Valtiollinen itsenäisyys ja riippumattomuus on edellytys, jota ilman kansamme ei voi onnellisena ja tyytyväisenä elää eikä tehtäväänsä täyttää. Suomen kansa kokonaisuudessaan, puolueisiin katsomatta, pitää siitä kiinni. Tyydytyksellä olemme todenneet, että Neuvostoliiton puolelta - niinkuin sen liittolaisten taholta - Suomen valtiollinen itsenäisyys ja Suomen kansan itsemääräämisoikeus selviönä tunnustetaan. Edellytykset molemminpuolisille hyville ja luottamuksellisille naapuruussuhteille maamme ja Neuvostoliiton välillä ovat niinmuodoin olemassa. - - - Jokaisella kansalla on myös omat erikoisuutensa, oma luonteensa, oma elämänkatsomuksensa ja omat historiaan pohjautuvat perinteensä. Vain omien ihanteidensa pohjalla voi kansa elää tyytyväisenä ja onnellisena sekä suorittaa tehtäväänsä." - - -

Moninaiset ja vaikeat olivat ne käytännölliset tehtävät, jotka Paasikiven hallitukselle avautuivat sodan jälkeisenä aikana. Välirauhansopimuksen toteuttamiseen sisältyi monia mittasuhteiltaan suuria kysymyksiä, joissa oli saatava aikaan yhteisymmärrys valvontakomission kanssa. Sotakorvausohjelman vahvistaminen oli näistä tärkein. Mutta myös sisäisten olojen järjestäminen normaaliselle pohjalle vaati viipymättömiä toimenpiteitä, ja tärkeimmäksi tehtäväksi siinä suhteessa tuli uusien valtiollisten vaalien toimittaminen. Ne suoritettiin maaliskuussa 1945 vaalirauhan ja vaalivapauden vallitessa.

Kun hallitus vaalien jälkeen jätti paikkansa, antoi presidentti Mannerheim Paasikiven tehtäväksi myös uuden hallituksen muodostamisen. Sen Paasikivi perusti samalle pohjalle, millä edellinenkin hallitus oli ollut, mutta vasemmistopuolueiden vaalivoiton johdosta oli niiden voimasuhdetta vahvistettu. Uusi hallitus jatkoi edeltäjänsä omaksumaa ulko- ja sisäpoliittista linjaa.

Paasikiven toiselle sodanjälkeiselle hallitukselle siirtyi eräiden välirauhasta johtuneiden tehtävien toteuttaminen, joista vaikein oli ns. sotasyyllisten tuomitseminen. Hallituksen etsittyä eri vaihtoehtoja, jotka olisivat täyttäneet välirauhansopimuksen 13 art. määräyksen, havaittiin lopulta, että kysymystä ei voida hoitaa ilman takautuvaa erikoislakia. Sen eduskunta hyväksyi 12.9.1945 vaaditulla 5/6:n enemmistöllä. Sotasyyllisyysoikeus tuomitsi tämän lain perusteella kaikki 8 syytteeseen asetettua. Sotasyyllisyyskysymys oli Paasikivelle henkilökohtaisesti poikkeuksellisen raskas, ja ainoastaan vakaumus siitä, että kysymyksen hoitaminen sen tulkinnan päälinjoja noudattaen, jonka maassa oleva liittoutuneiden valvontakomitea oli useaan otteeseen esittänyt, oli edellytyksenä luottamukseen perustuvan politiikan syntymiselle Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa, sai Paasikiven päättäväisesti toimimaan 13. art. toteuttamiseksi.

Kun pahin oli ohi, mielet maassa alkoivat rauhoittua ja rohkaistua. Seurauksena kuitenkin oli, että Paasikiven ulkopolitiikkaan alettiin kohdistaa kärkevääkin arvostelua eduskunnassa ja julkisessa sanassa. Paasikivi joutui useassa eri yhteydessä kiinnittämään kansalaisten huomiota siihen, kuinka välttämätöntä on omaksua kokonaan uusi asennoituminen ulkopolitiikkamme peruskysymykseen: suhteeseemme Neuvostoliittoon. Hänen tästä asiasta käyttämänsä puheenvuorot esim. vuonna 1946 olivat varsin jyrkät.

Paasikiven hallitukset joutuivat tekemään taloudellisia ratkaisuja erityisesti palkkakysymyksissä, jotka johtivat jatkuvaan rahanarvon alenemiseen. Vaikka Paasikivi oli etevä talousolojen tuntija ja vaikka hänen pääministerinä nauttimansa suuri arvovalta olisi suonut hänelle hyvät edellytykset inflaatiota edistävien vaatimusten torjumiseen, hän ei kiinnittänyt näihin kysymyksiin niin suurta arvoa kuin ne ilmeisesti olisivat vaatineet. Hän tarkasteli maan asioita ulkopoliittisen asemamme vahvistamisen kannalta eikä halunnut antaa minkään sisä- tai talouspoliittisen kysymyksen saattaa sitä vaaralle alttiiksi.

Kun tasavallan presidentti Suomen marsalkka Mannerheim heikontuneen terveytensä vuoksi pyysi vapautuksen virastaan, jätti hallitus eduskunnalle esityksen presidentinvaalin suorittamisesta poikkeuksellisesti eduskunnan toimesta. Kun eduskunta oli hyväksynyt tämän lakiesityksen, suoritettiin presidentin vaali eduskunnassa 9. p:nä maaliskuuta 1946, ja Paasikivi tuli valituksi käytännöllisesti katsoen ainoana ehdokkaana.

Paasikiven ensimmäinen presidenttikausi kesti edellä mainitun poikkeuslain mukaisesti vuoteen 1950. Paasikiven suostuttua presidenttiehdokkaaksi vuoden 1950 vaaleja varten hänet valittiin uudelleen presidentiksi vuoteen 1956 saakka kestäväksi toimikaudeksi. Korkeaan ikäänsä vedoten hän kieltäytyi asettumasta ehdokkaaksi vuoden 1956 vaaleissa.

Tasavallan presidenttinä Paasikivi jatkoi sitä politiikkaa, jonka hän pääministeriksi tultuaan oli Suomen noudatettavaksi hahmotellut. Vuonna 1948 solmittiin Neuvostoliiton kanssa sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Sitä koskevat neuvottelut alkoivat Neuvostoliiton ehdotuksesta, mutta Paasikiven henkilökohtainen panos sopimuksen sisällön osalta ja sopimuksen hyväksymiseksi Suomessa oli ratkaisevaa laatua.

Paasikiven työ luottamuksen lisäämiseksi Neuvostoliitossa Suomea kohtaan alkoi 1950-luvulla kantaa hedelmää. Tähän loi edellytykset ei ainoastaan Suomen hallitusten harjoittama vilpitön ystävyydenpolitiikka Neuvostoliittoon nähden vaan myös se myönteinen mieliala, joka alkoi maassa päästä vallalle "Paasikiven linjaa" kohtaan. Parhaana todistuksena tämän politiikan menestyksellisyydestä oli syksyllä 1955 Moskovassa solmittu sopimus välirauhassa Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuokratun Porkkalan palauttamisesta Suomelle. Paasikivi oli kutsuttu Moskovaan neuvottelemaan tästä asiasta ja häntä kohtaan osoitettiin Neuvostoliiton johtohenkilöiden taholta aivan erityistä kunnioitusta. Palattuaan Moskovasta Paasikivi aloitti 22.9.1955 pitämänsä radiopuheen seuraavasti. "Olen palannut seitsemänneltä neuvottelumatkaltani Moskovaan. Tähän asti olen tullut sieltä tyytymättömänä. Ensi kertaa olen tyytyväinen." Ja hän jatkoi: "Olen tyytyväinen saavutettuihin konkreettisiin tuloksiin - - -. Havaitsimme, että poliittinen ilmapiiri Suomea kohtaan on hyvin suotuisa ja myötämielisyys suuri. Mutta sen lisäksi totesin, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteita katsellaan ja arvostellaan järkevältä ja asialliselta kannalta. Se oli minulle toinen tyytyväisyyden aihe."

On hyvin ymmärrettävää, että Paasikivi, jonka poliittista toimintaa yli puolen vuosisadan ajan oli hallinnut Suomen ulkopoliittiseen turvallisuuteen kohdistunut pyrkimys, saattoi tyytyväisin mielin vetäytyä syrjään päivätyön jälkeen, jonka viimeisiä vuosia oli kullannut menestys sekä kansan luottamus ja kiitollisuus.

Kuinka keskeisenä Paasikivi piti maan ulkopolitiikkaa käy ilmi eräästä haastattelulausunnosta, jonka hän antoi presidentinvirasta eroamisensa merkeissä: "Kaikki tulee menemään hyvin, kunhan vain uusi presidentti pitää mielessään, että hänen tärkein tehtävänsä on kansakunnan puolesta ajatella ja ajatella oikein ulkopolitiikan alalla."

Presidentinvirasta luovuttuaan maaliskuun alusta 1956 Paasikivi ryhtyi valmistelemaan lopulliseen painokuntoon vuosien mittaan huolellisesti valmistelemiaan muistelmateoksia. Sortovuosia koskeva kaksiosainen teos, joka ilmestyi vuonna 1957 hänen kuolemansa jälkeen, on hänen viimeistelemänsä viimeistä sanaa myöten. Vuosien 1939-41 muistelmat eivät ole saatetut painokuntoon hänen toimestaan, mutta ne ovat kuitenkin uskollisesti hänen käsialaansa. Valitettavasti hän ei ehtinyt saada valmiiksi mitään muuta muistelmateosta. Hänen rikkaat päiväkirjamuistiinpanonsa tulevat aikanaan olemaan itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenien tutkijoille korvaamaton aarre-aitta.

Pitkää elämää ei Paasikivelle suotu kirjojen ja kirjallisten töiden parissa presidentinvirasta vapautumisen jälkeen. Joulukuun 14. päivänä 1956 hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen. Saman päivän illalla piti Paasikiven seuraaja radiossa muistopuheen, jossa hän lausui mm. seuraavaa:

"Keskuudestamme on poistunut suuri valtiomies, jonka koko elämäntyö todistaa, kuinka palavasti hän rakasti kansaansa niin sen hyvinä kuin pahoina päivinä, niin sen kunniassa kuin sen heikkoudessa. Millä paikalla hän isänmaataan palvelikin, kaiken hänen toimintansa hallitseva tavoite oli kansan yhteinen paras, jota edistäessään hän osoitti suunnatonta henkistä rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Uskallan sanoa, että J.K. Paasikiven valtiomiestoiminnan arvo tulee ajan kuluessa kasvamistaan kasvamaan, historian lahjomaton vaaka on mittaava sen suuremmaksi kuin me vielä tällä kerralla aavistamme.

Kuten J.K. Paasikiven persoonallisuus oli värikäs ja rikas, niin oli hänen elämänsä monivaiheinen. Useankin ansioituneen miehen työpäivä saadaan panna yhteen ennen kuin tavoitetaan Paasikiven varsinaisissa porvarillisissa ammateissa suorittaman elämäntyön määrä. Se, mitä hän valtiomiehenä teki ja aikaansai, on niin suurta, että hänen rinnalleen voidaan korottaa vain harva Suomen historian valtiollinen johtaja.

Paasikivi tapasi sanoa, että häntä näytään tarvittavan vain vaikeina ja pahoina aikoina. Tämä pitää paikkansa ainakin sikäli, että raskaampaan ja epäkiitollisempaan tehtävään ei Suomen miestä liene monesti, jos koskaan, kutsuttu, mikä Paasikivelle avautui marraskuun 17 päivänä 1944, jolloin hän muodosti hallituksen sotien jälkeen. Mutta uuden hallituksen päämies oli suuri realisti ja suuri optimisti. Selvänäkijän tavoin hänellä oli kuva siitä tiestä, mitä meidän tulee kulkea voidaksemme parantaa sodan lyömät ammottavat haavat, voidaksemme turvata kansallisen vapautemme. Eräässä kesällä 1955 antamassaan haastattelulausunnossa Paasikivi erinomaisen havainnollisesti sanoo, että hänen tehtävänään oli korjata kynällä se, minkä miekka oli hävittänyt. Se tehtävä ei ollut kiitollinen, sitä ei voinut suorittaa tunnepitoisten juhlapuheiden säestyksellä, sillä se oli kovaa arkista työtä, sodan synnyttämien ulko- ja sisäpoliittisten vaikeuksien ja vaurioiden korjaamista, uuden rakentamista poliittisten ja taloudellisten raunioitten paikalle. Paasikivellä ei ollut mitään sitä vastaan, että häntä sanottiin pessimistiseksi elämänilmiöiden tarkastelijaksi, mutta lujempaa optimismia ja vahvempaa uskoa Suomen vapaaseen tulevaisuuteen ei varmaan kenelläkään ollut ratkaisevina kuukausina 1944 ja 1945 kuin oli Paasikivellä.

Paasikivi oli yksi niitä harvoja suomalaisia, jotka asettivat maan ulkopolitiikan kaikkein tärkeimpänä kaiken yläpuolelle. Kun ajattelen hänen kannanottojaan vuosisadan vaiheessa vanhasuomalaisen puolueen johtomiehenä, näen siinä painopisteen langenneen silloisiin maan turvallisuutta koskeviin pulmakysymyksiin. Sama ajattelutapa hallitsi hänen työtään ja kannanmäärittelyjään elämänsä viimeisiin tunteihin saakka. Itsenäisyyspäivänä v. 1944 Paasikivi lausui: `Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, jolle meidän on ratkaisu löydettävä ja josta kansamme tulevaisuus riippuu.` Tämän peruskäsityksensä mukaisesti Paasikivi johti maamme ulkopolitiikkaa pääministerinä ja tasavallan presidenttinä johdonmukaisuudella ja rohkeudella, jota ei voi kyllin ihailla. Hänen työnsä ei aluksi tavannut ymmärtämystä kaikissa piireissä, mutta silloin juuri hänessä tuli esille se hyve, jota tavataan sanoa siviilirohkeudeksi. Hän oli mies, joka ei säikkynyt vastustusta eikä vastuksia, kun piti saattaa maan tulevaisuuden kannalta oikea päätös myönteiseen ratkaisuun.

Paasikivi sai onnen elää niin kauan, että hänen politiikkansa hedelmät kypsyivät. Kansallisesta heikkoudentilasta ja yksinäisyydestä olemme kulkeneet tasavertaiseksi, riippumattomaksi kansakunnaksi maailman muiden kansojen rinnalle. Eikä kukaan suomalainen voi kieltää Paasikiven ratkaisevaa panosta. Niin ehdoton oli viime aikoina hänen valtiollinen arvovaltansa, että hän nautti luottamusta ja kunnioitusta yhteiskuntamme kaikilla lohkoilla, kaikkien poliittisten puolueitten piirissä, niin, myös rajojemme ulkopuolella sekä idässä että lännessä. Hänet tunnustetaan valtiomieheksi, joka pelasti maan vapauden ja itsenäisyyden ja johdatti kansamme henkisestä masennuksesta ja epätoivosta sekä sodan pettävästä kurimuksesta uuden tulevaisuuden uskoon ja vakiintuneisiin rauhanomaisiin oloihin. Hän oli rauhan presidentti, joka ei ihannoinut sotaa, hän ihannoi rauhaa ja kansojen rauhanomaisia saavutuksia.

Alun toista viikkoa sitten olin Paasikiven luona sairaalassa. Hän oli vielä silloin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Me keskustelimme ensi sijassa ulkopolitiikasta, kuten aina. Paasikivi kertoi lukeneensa erään elämäkertateoksen, josta hänen mieleensä oli jäänyt seuraava lause: `Ihmiset ovat aina ylistäneet enemmän niitä, jotka ovat antaneet heille illusiooneja, vaikka ne olisivat olleet kansalle kuinka turmiollisia tahansa, kuin niitä, jotka ovat pelastaneet heidän elämänsä.` Tämä on kieltämättä ollut historian kulku. Suuria päämääriä, valloituksia ja vastustajan hävittämistä julistaneet valtiolliset johtajat saavat monesti osakseen ihailua, vaikka kansat olisivat joutuneet lähelle perikatoa näitä johtajiaan seuratessaan. Paasikivi ei koskaan antanut Suomen kansalle haavekuvia suurista voitoista, mutta järkkymättömällä tulevaisuudenuskollaan ja hellittämättömällä, vähäeleisellä mutta sisällöltään rikkaalla työllään hän pelasti kansansa elämän."

Lyhyen kirjoituksen puitteissa ei ole ollut mahdollista luoda täydellistä kuvaa edes Paasikiven monipuolisen toiminnan ulkonaisista tapahtumista, saatikka sitten hänen värikkäästä, vivahdusrikkaasta persoonallisuudestaan. Hänen sekä ruumiillisesti kookas että henkisesti mittava olemuksensa kuvasti voimaa ja sitkeyttä ja hänen koko elämäntyönsä osoittaa, kuinka intohimoisen lujasti hänen uskonsa ja toivonsa liittyi Suomen kansan parempaan tulevaisuuteen. Sen perusedellytyksenä hän piti "vapauden järjestelmän" säilyttämistä, mutta se taas riippuu kansakunnan kaikkien ryhmien ja puolueiden yksimielisyydestä valtakunnan olemassaolon suurissa peruskysymyksissä. Tämä on hänen poliittisen ajattelutapansa kulmakivi.

Paasikivi oli katsomukseltaan konservatiivi, mutta hän on tietyissä olosuhteissa toiminut hyvinkin voimakkaasti "olevien olojen järjellisen kehityksen puolesta." Kun hän eräässä v. 1934 ilmestyneessä kirjoituksessaan lainasi Times-lehdestä seuraavan lauseen: "konservatismin johdonmukainen piirre Englannissa on, että edistys menee eteenpäin varmemmin vaan ei hitaammin", saa sen vaikutelman, että Paasikivi piti tätä lainausta suorastaan omana tunnuksenaan. On luonnollista, että hänen konservatismiinsa kuului olennaisena osana yksityisen yritteliäisyyden puoltaminen, sillä "kokemus on osoittanut, että taloudellinen edistys menee parhaiten eteenpäin, kun yksityinen toimintatarmo ja yritteliäisyys on sen johtovoimana".

Eräässä suhteessa Paasikivi poikkesi suomalaisesta tyypistä: hän oli politiikassaan realisti. Hänellä oli omat periaatteensa ja pyrkimyksensä, mutta hän tarkasteli niitä tosiasioiden taustaa vastaan eikä toiminut, kuten suomalainen poliitikko varsin yleisesti, niin kuin se, mitä hän toivoi, olisi ollut tosiasia. Kun Paasikivi aloitti itsenäisyyspäivän puheensa v. 1944, hän siteerasi englantilaisen historioitsija-ajattelijan Macaulayn sanoja: "kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen" ja hän lisäsi: "tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen". Paasikivi oli erikoislaatuinen suomalaisten joukossa myös siinä, että hän näki ulkopolitiikassa valtakuntamme suurimman probleemin ja juuri ulkopolitiikan piirissä hän antoi tosiasioiden tuntemiseen ja tunnustamiseen pohjautuvalle realismilleen hedelmällisen toiminta-alan. On mielenkiintoista lukea, mitä Paasikivi lausui 7. päivänä elokuuta 1918 eduskunnassa: "Se ajatus on oikea, että tällaisia valtiollisia kysymyksiä ratkaistaessa pääpaino on pantava - siihen, - - - mitä maan valtiollisen aseman säilyttäminen ja lujittaminen, joka on ja tulee olemaan pääkysymys, vaatii - - - siinä tulevaisuudessa, minkä todennäköisyydellä kykenemme arvostelemaan. Kansan ja sen johtajain valtiollinen kypsyys ilmaantuu juuri siinä, että he kykenevät tahtomaan sitä, mikä tätä pääasiaa kulloinkin edistää, siitäkin huolimatta, onko se yksityisten kansanjäsenten, vieläpä kansanryhmienkin mieskohtaisten mielipiteitten mukaan enemmän tai vähemmän mieluista." Siinä on esitetty keskitetysti ja havainnollisesti se realistinen linja, joka on Paasikiven politiikalle aina ollut ominaista.

Silloin kun politiikka perustuu tosiasioiden tuntemiseen, niiden merkityksen oikeaan oivaltamiseen ja niiden pohjalla suoritettavien toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuuden arvioimiseen, se vaatii tietorikkautta, ennakkoluulottomuutta ja henkilökohtaista rohkeutta. Näitä avuja Paasikivellä oli ihailtavassa määrin. Hänen lukeneisuutensa tuntui rajattomalta ja hänen muistinsa hämäännyttävältä. Hän ei loistanut ratkaisujensa nopeudella, päinvastoin hän uhrasi paljon aikaa ja perusteellista ajatustyötä päätöstensä valmistamiseen. Kuvaavaa onkin, että hän piti kaikkein vaarallisimpina sellaisia virkamiehiä, joilla on pöytä aina puhdas papereista, so. jotka päivittäin hoitavat kaikki heille tulleet asiat. Mutta kun hän oli saanut itselleen jonkin asian selvitetyksi, uskalsi hän omaksua tämän oikeaksi harkitsemansa mielipiteen kaikesta vastustuksesta piittaamatta, ja hänen kestävyytensä oman kantansa uupumattomassa esittämisessä ja läpiajamisessa läheni suomalaisten kestävyysjuoksijoiden parhaita saavutuksia. Paasikivellä oli runsas ja väkevävärinen paletti, kun hän puolusti mielipiteitään tai arvosteli toisten käsityskantoja tahi toimintaa, mutta jokainen sai olla varma, että kaiken, mitä hän halusi sanoa, hän sanoi edessäpäin ja että mikä kerran oli sanottu, ei hangannut myöhemmin kivensiruna sukassa. Paasikiven temperamentti oli kuuluisa kautta maan, mutta sen lauhdutusvetenä oli hänen verraton huumorintajunsa.

Urho Kekkonen