Keihäänheittohegemonia kotiin!

Sanomalehtitaistelu, varsinkin yleisön osastoissa, on tasavallassa ollut viime aikoina vilkas, vaikkakaan ei erikoisemmin ylösrakentava. Kun muuan Volter Kilpi piirsi sanomalehtien palstoille kysymyksen: "Missä ovat miehet Suomen tuvasta?", niin tuli vallan elävästi mieleen erään toisen kynäniekan, herra Siikaniemen, viime kesänä olympialaistappioiden päivän jälkeen sanomalehdissä sinkoama tiedustelu: "Kuka on maannut Suomen keihäänheittäjän muskelit veltoiksi ja voimattomiksi?" Kaikkia asioita sitä tiedustellaan, kun on liiaksi temperamenttinen luonto ja sutjakka kynä. Jos Suomen tuvassa ei sattumalta ole miehiä sisällä, niin miehet ovat luonnollisesti ulkotöissä, sillä ei se ole omillaan toimeentuleva talo, jonka miehet alati tuvassa turjottavat. Ja jos Suomen keihäänheittäjän käsi ei kerran ole pystynyt sinkoamaan keihästä niin pitkälle kuin kohtuudella on osattu toivoa, niin ei siihen syytä tarvitse etsiä muskeleitten veltoiksi makaamisesta, sillä se, joka tuntee nykyajan huippu-urheilijan tarkan ja tunnollisen valmentautumisen, ei ryhdy tappion syitä hakemaan siltä taholta kuin vanhan hyvän ajan keihäänheittäjä Siikaniemi on käynyt tekemään.

Mutta olipa Siikaniemen kiivaudessansa sinkoama kysymys asiallisesti kuinka väärään osunut tahansa, niin sen pohjana oleva katkeruus keihäänheittohegemonian siirtymisestä lahden tuolle puolen, on kyllin perusteltu ja se on monen muun mieltä mustannut. Keihäänheittoherruuden menettäminen, varsinkin nyt painimaaottelun häviämisen jälkeen, on katkera pala suomalaisten urheilumiesten ja "-hullujen" nieltäväksi. Keihäshäviö on itse asiassa paljon murheellisempi kuin painihäviö. Painissa saattaa sanoa - kuten on sanottu ja tullaan sanomaan - että tjaah, häviö oli makuasia, se oli tuomarien oikku, voitto olisi ollut paremmin paikallaan. Mutta keihäänheitossa metrit ja sentit ovat lahjomattomat. Keihäänheitossa ei anneta työvoittoja. Keihäänheiton tuloksia ei selitellä eikä tulkita. (Luonnollisesti Ruotsissa noteerataan "moraalinen voittaja", jos hävinnyt on ruotsalainen.)

Keihäänheitto on Tukholman ja Antwerpenin - ja miksei Pariisin - päiviltä tullut meille suomalaisille rakkaaksi, siitä on tullut meille kunnia-asia. Meidän *pitää* siinä menestyä, muuten ei urheilussamme ole oikeaa elämän väriä. Me olemme kuin intohimoinen hevosmies, joka katsoo tulleensa häväistyksi, jos hänen voittoihin tottuneet juoksijansa jäisi taka-alalle. Mekin tunnemme, jollei nyt häpeää, niin kuitenkin kipeää, kun näemme, että jonkun muun maan värit - ja ne ovat vielä sinikeltaiset - ovat kiinnitetyt keihäänheiton maailmanennätysmerkkiin.

Se on kallisarvoinen kipeä. Se muistuttaa meille ensiksikin siitä, että me emme vielä ole niin veltostuneet, ettemme tuntisi urheilutappioiden katkeruutta, se muistuttaa meitä myös siitä, että meidän on lujasti ponnisteltava menetetyn ylivallan takaisin voittamiseksi. Kunnes se on taas voitettu, ehkä heti mennäkseen takaisin lahden taa, tai muualle.

Tulevan vuoden aikana keihäänheiton kehitykseen on syytä kiinnittää intohimoista huomiota. Meillä on nuoria miehiä, huippuluokassa jo olevia ja sinne nousevia. Kunhan he vain itsekohtaisesti käsittäisivät, kuinka tärkeä keihäänheittohegemonian valtaaminen on koko kansallisen urheilumme kannalta katsoen.

Hävitkäämme vaikka maaottelu, kunhan keihäänheiton maailmanennätys saadaan kotiin.