KANSA, JOKA KASVAA TEHTÄVÄN MUKANA

    Radiopuhe 29. 10. 1939.

    Suomen saatua erikoisesti urheiluansioittensa vuoksi paljon tunnustusta osakseen ulkomaiden taholta tuli urheilusta samalla tavallaan kansamme sisäisen kasvun ja isänmaallisuuden symboli. Monet kerrat Urho Kekkonen käsitteli isänmaallista rakennustyötämme urheilun jaloihin periaatteisiin vedoten kuten tässä paljon sanovassa radiopuheessaan syksyllä 1939.

    Viime viikkojen aikana on Suomi ja Suomen kansa saaneet osakseen valtavaa huomiota ja myötätuntoa kautta sivistyneen maailman. Syvästi kiitollisina me olemme ottaneet tuon myötätunnon vastaan. Me olemme käsittäneet, että se ei olisi voinut tulla meille koskaan sopivampaan aikaan kuin nyt.

    Mutta me olemme olleet myös tuntevinamme, että kyseessä ei ole tavallinen, uteliaisuudesta aiheutunut mielenkiinto, vaan me olemme luulleet erottaneemme meihin kohdistetuista sanoista ilmauksen siitä, että maailman omatunto on heräämässä meidän hyväksemme.

    Kun me tiedämme, kuinka vaikeasti maailman omatunto, jonka porteilla on aivan viime aikoinakin ollut monta kolkuttajaa, lähtee näinä kovina päivinä liikkeelle, ovat varmaan jotkut meistä pysähtyneet ajattelemaan, millä me olemme ansainneet tämän myötämielisyyden vieläpä aikana, jolloin jokaisella maalla on riittävästi huolta omista asioistaan. Meillä on täytynyt - niin joutuu päättelemään - olla tarjottavana maailmanmielipiteelle jotakin erikoista, jolle se antaa arvoa. Ja niin asianlaita onkin ollut. Meidän maamme ja kansamme on sukeltautunut neljän viime vuosikymmenen aikana - jos emme ulota tarkasteluamme sen kauemmaskaan - monet kerrat maailman tietoisuuteen hyvien asioitten, kunnioitusta herättäneiden tekojen ja arvokkaiden saavutusten yhteydessä. Sellaisia asioita ja saavutuksia ovat olleet - muutaman mainitakseni - oikeus- ja itsenäisyystaistelumme, kulttuurielämämme, puolustuslaitoksemme, yhteiskunnallinen uudistustyömme, rohkea ja onnistunut valtioelämämme kansanvaltaistaminen ja sen pohjalla tapahtunut terve valtiollinen kehitys, taloudellisen elämämme valtava nousu, sananparreksi tullut rehellisyytemme ja urheilumme. Nämä asiat ja monet muut - ovat tavan takaa nousseet maailman tietoisuuteen ja vähitellen syövyttäneet kuvan kansasta, joka ansaitsee maailman arvonannon. Ulkonainen väkivalta meidän hyviä oikeuksiamme vastaan, niin olemme tunteneet, tulisi herättämään maailman omantunnon.

    Mainitsin edellä urheilun tekijänä, joka on levittänyt Suomen nimeä kautta maailman. Mainitsin urheilun tarkoituksella viimeisenä, sillä puheeni aihe kansasta, joka kasvaa tehtävän mukana, vaatii kehittyäkseen, että käsittelen hieman yksityiskohtaisemmin urheilua. Käsitän näet, että urheilussa tulee ilmi kansan luonteen todellinen olemus. Kun tutkimme sitä tapaa, millä esim. saksalaiset ja englantilaiset suhtautuvat urheiluun, niin saamme siitä luotettavan kuvan näiden kansojen erilaisista luonteenominaisuuksista. Saksalaisten perinpohjaisuutta ja lujan kurin alaista, ulkoa päin ohjattua systematisoitua vastaa englantilaisten sisäisen ja ulkonaisen vapauden leimaama kiintymys urheiluun, joka on heille sekä välttämätön ja terveellinen ajanviete että myös nuorison kasvatuskeino kunnon kansalaisiksi.

    Suomalainen urheilu eroaa huomattavasti näistä kummastakin. Se on kovaa ponnistusta, jossa saavutukset ovat lujan työn takana, se on kuin elämänkutsumus, se on lähtenyt omakohtaisesta tarpeesta. Tuskin missään muualla urheilu otetaan niin vakavasti kuin meillä. Sillä on silloin omat vaaransa, mutta se on osoitus suomalaisesta mentaliteetista.

    Minulla on ollut onni seurata hyvin läheltä suomalaista urheilua jo varsin pitkän ajan. Tuon ajan kestäessä olen voinut tehdä monia havaintoja, joiden merkitys ei ole rajoittunut siihen urheilun piiriin, jossa nuo havainnot on tehty, vaan joilla on yleisempääkin arvoa.

    Monelle urheilua harrastavallekin, joka ei tunne urheilun syvällisempää luonnetta, on urheilu samaa kuin maailmanennätys tai kansainvälinen voitto. Niin paljon kuin suomalaisten urheilijoiden saavuttamat ennätykset ja voitot ovatkin mieltäni ilahduttaneet, on niitten tuoma tyydytys ollut sittenkin pieni sen voimakkaan mielihyvän rinnalla, jonka minulle on tuottanut sellainen kokemus, että suomalaiset urheilijat kasvavat tehtävissään, kasvavat kilpailussa aina sitä mukaa, mitä edesvastuullisempi ja vaikeampi tehtävä heillä on ollut suoritettavanaan. Tuo suomalaisen urheilijan kasvaminen joskus aivan ylivoimaiselta näyttävään tehtävään ja sen tehtävän voitollinen täyttäminen on minulle antanut enemmän kuin jokin ennätys uskoa Suomen kansan kykyyn täyttää ne tehtävät, jotka historia sille kulloinkin antaa. Kautta maailman ihailluissa urheilijoissaan Suomen kansa on antanut todistuksen ei yksin siitä, että se pystyy vaikeudet voittaen suorittamaan jokapäiväisen elämän sille asettamat tehtävät, vaan myöskin siitä, että se kykenee tehtävän suuretessa ylittämään normaalisen suorituskykynsä ja kasvamaan tehtävänsä mukana. Sillä niin kuin kasvaminen tehtävän mukana on luonteenomaista suomalaiselle urheilulle, se on luonteenomaista koko Suomen kansalle.

    Jokaiselle suomalaiselle on siinä tilanteessa, jossa nyt elämme, ollut lohdullista muistuttaa mieliin, kuinka Suomen kansa on menneinä vuosisatoina kyennyt vaaran tullen kasvamaan vaaran voittajaksi. Mutta sitäkin lohdullisempaa on ollut se, että me olemme voineet näinä päivinä kaikkialla havaita, kuinka kansamme on vakuuttavasti osoittanut kasvaneensa täyttämään vaativammatkin niistä tehtävistä, jotka itsenäiselle kansakunnalle kuuluvat. Tämän tehtävän kykenee pieni kansa täyttämään vain sillä edellytyksellä, että se on yksimielisenä tuon tehtävän takana. Aikaisemmin on saattanut näyttää, että meillä ei tuota yksimielisyyttä ole. Mutta kun sen tarve on kohonnut pakottavana esiin, on tämän kansan keskuuteen syntynyt yhtenäinen kansallinen mieliala.

    Olisimme kuitenkin liian huolettomia, ellei ajatuksissamme nousisi esille kysymys, miten kestävä tämä mieliala on. Tiedämme näet hyvin, että tietyissä olosuhteissa saattaa kansan mieliala esiintyä aivan tilapäistenkin tekijäin vaikutuksesta varsin voimakkaana, mutta tiedämme myös, että se kestää vain lyhyen tuokion, ellei sen perustus ole terveellä pohjalla. Sen vuoksi on meidän syytä tutkia, onko meidän kansallisella mielialallamme oikeat perusedellytykset, sellaiset, joiden pohjalla pysyväinen, vaaroissa kestävä kansallinen tahto syntyy, voimistuu ja säilyy.

    Tämä tutkiminen vaatii mielestäni, että eräistä asioista on puhuttava avoimesti.

    Vajaat 22 vuotta sitten kansamme joutui kestämään veljessodan kiroukset ja kauhut. Tuo onnettomuus jakoi kansan kahteen leiriin, joitten kesken ei näyttänyt sovintoa olevan luotavissa suurtenkaan kysymysten ympärillä. Itsenäisyyden saavuttaminen, kansakunnan elämän suurin voitto, oli meidän kohdaltamme tapahtunut keskinäisen taistelun yhteydessä ja se sumensi näköalat. Itsenäinen Suomi, joka näytti perustetun valkoisten voitolle ja punaisten häviölle, ei hävinneiden mielestä ollut aluksi heidän oma valtionsa.

    Mutta vuosien mittaan ovat mielialat ja olosuhteet muuttuneet. Ne, jotka olivat luulleet itsenäisen Suomen merkitsevän heille jotakin vierasta, ehkäpä vastenmielistäkin, koska siihen samalla sisältyi muisto kärsimyksistä ja tappioista, alkoivat vaikeuksissa tuntea tämän synnyinmaan omakseen, tuntea, että myös heillä oli oikeus tähän maahan. Yhteistunnollaan ja yhteenliittymisellään he valloittivat paikan valtiossa, mutta sen mukana joutui heidän kannettavakseen myös osa edesvastuusta.

    He joutuivat vähitellen tunnustamaan, aluksi asian outoutta arkaillen, että tämä valtakunta oli tullut myös heidän omakseen ja että tämä maa oli heidän isänmaansa yhtä hyvällä oikeudella kuin kenenkä muun suomalaisen tahansa. Mutta se merkitsi myös, että he olivat osaltaan vastuussa isänmaan kohtalosta.

    Vuonna 1937 itsenäisyytemme 20-vuotisjuhlassa Messuhallissa pidettiin puhe, jonka aikaansaama voimakas vaikutelma jäi minulle, kuten ehkä monelle muullekin kuulijalle, pysyväisesti mieleen. Puhuja oli helsinkiläinen sähköasentaja, joka v. 1918 oli kuulunut punakaartin riveihin. Hän lausui mm.:

    "Meidän työläisten isänmaallisuus ja itsenäisyystahto saattaa useinkin esiintyä arkisemmassa asussa ja vähäpuheisempana, mutta se on vaiteliaisuudestaan huolimatta järkkymätön kuin maamme harmaa graniittipohja."

    "Tänään totean, että kuljettuamme raskaan tien ylöspäin, käytyämme kautta kuoleman ja ylösnousemuksen, me tiedämme nyt olevamme kansalaisia kansanvaltaisesti hallitussa maassa, me tiedämme valtiojärjestyksen takaavan meille jatkuvan mahdollisuuden työskennellä sekä vähäväkisten että koko kansakunnan hyväksi. Ja siksi me tulemme jatkuvasti töin ja toimin osoittamaan yhteenkuuluvaisuutemme tähän kansaan, jonka eroittamaton osa olemme - Suomen kansaan - ja rakentamaan synnyinmaatamme - Suomen maata."

    Käsitin silloin, että nämä koruttomat, miehekkäät sanat kuvastivat tämän maan valistuneen työväestön mieltä. Ja kun nyt synkkien pilvien kohottua taivaanrannalle seuraa maan yleistä mielialaa, voi todeta, että mainitsemani puheen ajatukset ovat kiteytyneet teoiksi. Nuori runoilija V. Kajava, eräs lupaavimpia lyyrikoitamme, kirjoitti muutama päivä sitten tästä asiasta sattuvat sanat: "Toisilla yhteiskuntaluokilla on näinä päivinä ollut tilaisuus nähdä meidän todelliset ajatuksemme, tekomme ja pyrkimyksemme läheltä. He katsovat meihin luottavaisina, he uskovat meidän kansallisen tahtomme puhtauteen."

    Kansallisen tahdon puhtaus ja alttius yhtenäisessä suomalaisessa kansassa, se on näiden päivien suuri saavutus. Santeri Alkion syksyllä 1918 kirjoittamat sanat: "kansalainen, jolle kansallisen elämän nousu on elämän ehto, tuntee sielussaan, että keskinäisen ymmärtämyksen suuri hetki kerran tulee", nämä näkijän sanat ovat nyt tavanneet toteutumisensa. Eikä kansallinen tahtomme ole tilapäisten seikkojen ja tunnelmien luoma. Se on ollut olemassa jo ennen tätä koettelemustamme, mutta se astui julki vasta kun kansan tuli osoittaa, että se kasvaa tehtävänsä mukana. Kansallinen tahtomme seisoo perisuomalaisella pohjalla, siihen sisältyy vapaan naisen ja miehen luja pyrkimys säilyttää omanaan se, mikä maailmassa on kalleinta, isänmaa.

    Me olemme, suomalaiset, uuden historiallisen ajanjakson kynnyksellä. Mitä se meille tarjoaa, sitä emme tunne, mutta kukaan meistä ei nyt entisyytensä perusteella ole parempi tai huonompi isänmaan ystävä, nyt kysytään vain nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

    Yksimielisyys ja uhrautuvaisuus on helppo ylläpitää innostuksen lyhyinä hetkinä. Mutta se ei riitä. Meillä voi olla edessämme kiduttavan pitkä hermojen sota. Sinä aikana tarvitaan yhtä tähdellisesti yksimielisyyttä. Se yhteismieli ja uhrautuvaisuus, joka nyt on saavutettu, säilyy suurissakin vaikeuksissa, jos annamme hyvän tahdon ja keskinäisen ymmärtämyksen vallita. Me olemme näinä päivinä oppineet antamaan arvoa niitten kansalaispiirien alttiille uhrimielelle, joiden kannanottoja emme ole aina ymmärtäneet.

    Nyt me olemme joutuneet läheltä tuntemaan toisemme. Talonpojat, työläiset, virkamiehet, sotilaat, kaupunkilaiset ja maaseutulaiset, kaikki ovat nähneet toisensa työssä maan hyväksi. Oppikaamme näinä päivinä antamaan arvoa myös toistemme mielipiteille, sillä ne lähtevät niistä tarpeista ja vaatimuksista, joita jokapäiväinen elämä ja jokapäiväinen leipä on kullekin asettanut. Jos me saavutamme tällaisen keskinäisen ymmärtämyksen näinä vaikeina päivinä, olemme me luoneet pysyvän perustan kansalliselle yhteenkuuluvaisuudellemme vastaisuudessakin.