Suomalainen humala ulkomailla

LIIMATAINEN

17/7 1970

Erittäin arvossapidetyssä sveitsiläisessä sanomalehdessä "Neue Zürcher Zeitung" oli vuoden 1969 elokuun 6. päivänä julkaistu laajahko kuvaus nykyhetken Tallinnasta. Lehden kirjeenvaihtaja oli Baltian maihin ulottuneen kiertomatkansa aikana oleskellut muutaman päivän Viron neuvostotasavallan pääkaupungissa. Kirjoittaja ylistää Tallinnan vanhaa osaa, jota hän pitää ihastuttavana historiallisena muistomerkkinä, vaikka väittää ja valittaa, että monet kauniit rakennukset ovat kommunistisen vallan aikana päässeet rappeutumaan.

  Helsinki astuu tässä reportaasissa kuvaan sen vuoksi, että tallinnalaisilla on kirjoittajan mukaan korvaamattomana etuna tilaisuus seurata Suomen radion ja television ohjelmia. Tällaista etuoikeutta ei ole muilla neuvostoliittolaisilla, päättelee kirjeenvaihtaja.

  Mutta on muutakin yhteyttä Suomella ja Tallinnalla. Annetaanpa suurlehden kirjeenvaihtajan kertoa:

  "Suomalaiset ovat kiitollisia Tallinnan naapuruudesta. He matkustavat suurin joukoin Tallinnaan. He ovat ainoita Neuvostoliittoon tulevia ihmisiä, jotka matkustavat sinne nauttiakseen vapaudesta, nimittäin vapaudesta juoda sydämensä halusta itsensä ympärihumalaan. Se on heiltä heidän omassa maassaan kielletty. Niinpä he kiirehtivät suoraan laivalta lähimpään kapakkaan, juovat siellä itsensä niin täyteen kuin maha vastaanottaa ja hoipertelevat neljä tuntia myöhemmin Helsinkiin palaavalle laivalle, mikäli yleensä jaloillaan kestävät. Muussa tapauksessa heidät on pakko kantaa laivaan."

  Vauhdikas ja värikäs kuvaus suomalaisesta turistista ulkomaanmatkalla, tai seiväsmatkoiksihan niitä taidetaan kutsua.

  No niin, tässähän olisi sitten hyvä alku tarinan suoltamiseksi suomalaisesta humalasta ulkomailla. Se onkin aika tavalla kirjallisesti käsittelemätöntä elämää, sillä todelliset tekijämiehet ovat rajoittuneet kotimaisiin aiheisiin. Saarikoski on tietenkin kirjoittanut kännistä ulkomailla, mutta varsin yksipuolisesti, so. ensi sijassa omista känneistään. Hannu Salama, joka osaa yhtä suurella taidolla ja avomielisyydellä kuvailla ystäviensä kuin omatkin humalansa, ei liioin ole ehtinyt maan rajojen ulkopuolelle, mitä nyt vähän Tukholmaan. Tässä on todella viljelemätön sarka Suomen nykyisen kirjallisuuden vainioilla. Aiheet olisivat kiitollisia, jos niitä vaivautuisi paikan päällä tutkimaan. Ja syvälliseen kokemukseen perustuvaa taitoa näiden asioiden käsittelyyn parhailla kirjailijoillamme on, ainakin niillä, jotka ovat sitä kotimaassa jo hankkineet. Tähän on kyllä lisättävä, että jouluksi ilmestyi verraton kertomus surkeista suomalaisista puliukoista Tukholmassa. Kun Tukholman "Karjalan kannaksella" elelevät suomalaiset eivät ole varsinaisia suomalaisia turisteja, ei tuo kuvaus sovi sellaisenaan seiväsmatkailijoihimme.

  Jotta suomalaisten ulkomaanreissuissa ei vajottaisi yksipuolisuuteen, on paikallaan mainita, että monilla muilla kansoilla on suunnilleen sama maine humaloista ulkomailla. Joka on lukenut Hemingwayn päivistä ja öistä Espanjassa, joko hänen itsensä kertomana taikka hänen elämäkerrankirjoittajakseen tunkeutuneen ystävänsä toimesta, on saanut kyllä kuvan riehakkaista kapakkatuokioista. Henry Miller ei ole liioin salaillut, miten hän ja hänen varattomat kaverinsa viettivät aikaansa Pariisin taiteilijakortteleissa.

  Niin, ja ruotsalaisten kuuluisat Kööpenhaminan matkat! Niistä on liikkeellä tarinoita millä mitalla tahansa. Otetaan vaikka muutaman viikon vanha tapaus ruotsinmaalaisen sanomalehden mukaan. Ruotsalainen turisti joutui Nyhavnissa tanskalaiseen seuraan, joka puhdisti naapurimaan miehen rahoista ja vei häneltä vielä takin ynnä housut. No täytyyhän turistimiehellä toki housut olla ja jostakin tämä kaveri sitten hankki itselleen housut ynnä takinkin. Sen jälkeen hän, tavattomasti humalassa tietenkin, lähti etsimään sitä seuruetta, joka hänet oli puhdistanut. Ja kun humalaisella tapaa olla onnea, hän löysikin tuon alkuperäisen seuransa. Mutta tulos oli tälläkin kertaa sama: häneltä vietiin uudelleen takki ja housut; rahathan oli viety edellisellä kerralla. Nyt ei miekkosellemme jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä poliisiasemalle yöksi, sillä housuttomana on hankalaa liikkua Nyhavnissakin.

  Tuo sveitsiläislehden tallinnalais-tarina johtaa mieleen anekdootin, joka on kierrellyt Helsingissä, hieman eri asussa aina seuraa myöten. Mutta yksi versio on tämä.

  Tasavallan presidentillä (Urho Kekkonen) oli vieraana eräs neuvostoliittolainen valtiomies, joka illan mittaan halusi tutustua helsinkiläiseen katuelämään. Isäntä lähti vieraansa kanssa kävelemään keskikaupungille. Kun oli jonkin aikaa kierrelty, vieras kysyi, mistä johtuu, että teillä on täällä niin paljon juopuneita. Isäntä hieman vaivautuneesti selitti, että katsokaas nyt, Aleksei Nikolajevitsh, se on sillä tavalla, että Helsinki on jo suurkaupunki ja kaikissa suurkaupungeissa kautta maailman on iltaisin kaduilla enemmän tai vähemmän juopuneita miehiä. Vieras väitti vastaan ja sanoi, että ei kaikissa suurkaupungeissa, suuremmissakaan kuin Helsinki, näe juopuneita kadulla. Isäntä piti kuitenkin kiinni käsityksestään ja riita paisui niin kireäksi, että vieras sanoi kiihtyneesti: Moskovassa, vaikka se on 6 miljoonan kaupunki, ei ole juopuneita kaduilla. Kun seuraavan kerran tulette Moskovaan vien teidät Moskovan keskustaan, ettekä te siellä humalaisia näe. Saatte ampua jokaisen juopuneen, jonka tapaatte.

  Siihen se kiista sinä iltana päättyi.

  Eikä tietenkään kulunut kovin pitkää aikaa, kun Suomen tasavallan presidentti matkusti Neuvostoliittoon. Moskovassa Aleksei Nikolajevitsh muisti Helsingissä antamansa lupauksen ja illan ehdittyä tarpeeksi pitkälle lähdettiin kiertämään Moskovan keskustan katuja.

  Seuraavana aamuna ilmestyneessä Pravdassa oli etusivulla neljän palstan uutinen, ja kissankokoisilla kirjaimilla painettu otsikko kuului: "Kaljupäinen gangsteri ampui eilen illalla Moskovan keskustassa kahdeksan suomalaista turistia."