17.7.1959 radiossa

KANSANVALTAISEN HALLITUSMUODON

LUOMALLA VAKAALLA POHJALLA

40 VUOTTA

Joulukuun 6. päivänä 1917 eduskunta yksimielisesti päätti julistaa Suomen riippumattomaksi tasavallaksi. Heinäkuun 17. päivänä 1919 valtionhoitaja Carl Gustaf Mannerheim vahvisti Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon. Joulukuun 6. päivää Suomi viettää itsenäisyytensä syntymäpäivänä. Heinäkuun 17. päivän 1919 muistoa juhlitaan maassa tänä vuonna, 40 vuoden kuluttua, ensimmäistä kertaa.

Ennen kuin tasavaltainen hallitusmuoto tuli vahvistetuksi, jouduttiin maassamme suorittamaan traagisen veljessodan jälkeen katkera valtiomuototaistelu. Kesäkuun 6. päivänä 1918 hallitus antoi eduskunnalle esityksen Suomen hallitusmuodoksi, joka rakentui sille pohjalle, että Suomi oli oleva täysivaltainen, perustuslaillinen kuningaskunta. Vajaalukuinen eduskunta, jossa vain puolet edustajista oli saapuvilla, hyväksyi monarkkisen hallitusmuodon, mutta vähemmistön äänillä esitys jätettiin lepäämään ensimmäisiin uusien vaalien jälkeen kokoontuviin valtiopäiviin. Samoin tapahtui syyskuussa 1918 kokoonkutsutuilla ylimääräisillä valtiopäivillä. Hallitus esitti sen jälkeen, että Suomelle valittaisiin kuningas Ruotsin valtakunnan v:n 1772 hallitusmuodon 38 §:n mukaisesti, minkä esityksen eduskunta hyväksyikin ja valitsi lokakuun 9. päivänä 1918 Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Valittu kuningas ei kuitenkaan saapunut maahan, sillä ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon aiheutti suomalaisen monarkia-ajatuksen haaksirikon.

Maaliskuun alussa 1919 toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen kokoontuneelle eduskunnalle annettiin toukokuun 13. päivänä hallituksen esitys Suomen hallitusmuodoksi, joka rakentui sille pohjalle, että Suomi oli oleva täysivaltainen tasavalta. Kun monarkian kannalla oleva vähemmistö esti hallitusmuodon hyväksymisen kiireellisessä järjestyksessä, oli turvauduttava edustaja Heikki Ritavuoren jättämään lakialoitteeseen Suomen hallitusmuodoksi. Tämän järjestyksessä viidennen esityksen pohjalla asia saatiin ratkaisuun, kun eduskunta kesäkuun 21. päivänä 1919 hyväksyi maan uuden tasavaltaisen hallitusmuodon.

Hallitusmuotokysymyksen vaiheet ja sen ratkaisuun liittyneet suuret erimielisyydet tekevät ymmärrettäväksi, että tämä tärkein perustuslakimme on sisällöltään sovittelujen, kompromissin, tulos. Vaikka lainsäädännön, toimeenpanovallan ja tuomiovallan välisissä toimivaltasuhteissa yleensä seurattiin Montesquieun teoriaa näiden `valtojen` uskomisesta toisistaan riippumattomille elimille, aiheutti erityisesti toimeenpanovallan järjestäminen vakavia erimielisyyksiä. Monarkiaa kannattanut oikeisto pelkäsi `hallitsevaa eduskuntaa` ja vaati tasavallan presidentin valtuuksien laajentamista sekä vahvan hallitusvallan luomista, minkä vuoksi se vastusti parlamentaarista hallitusjärjestelmää ja ehdotti hallitusmuotoesityksestä poistettavaksi säännöksen, jonka mukaan hallituksen tuli nauttia eduskunnan luottamusta. Vasemmisto sen sijaan vaati kautta linjan eduskunnan valtuuksien lisäämistä toimeenpanovallan valtuuksien kustannuksella.

Se sisältö, jonka hallitusmuotomme jyrkkien erimielisyyksien ja niiden sovittamiseksi tarpeellisten kompromissien jälkeen sai, on osoittautunut onnistuneeksi ja maamme oloihin soveltuvaksi. Vuoden 1919 hallitusmuoto on ollut valtioelämämme vankkana perustuksena neljä vaiherikasta vuosikymmentä. Se on ainoa niistä monista ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopassa säädetyistä uusista perustuslaeista, joka edelleen on muuttumattomana voimassa. Tämä on jo sinänsä saavutus nykymaailmassa, joka on erityisen armottomasti kohdellut valtiollisia systeemejä.

Kuten edellä mainitsin, kysymys tasavallan presidentin asemasta ja toimivallasta aiheutti hallitusmuotoa laadittaessa vakavia erimielisyyksiä. Niiden kohteena olivat myös presidentin valtuudet ulkopolitiikan alalla. Hallitusmuodon 33 §:ssä olevan pääsäännön mukaan Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti. Tämä presidentille suotu laaja toimivalta ja itsenäisyys ulkopoliittisissa kysymyksissä on erityisesti sodan jälkeisinä vuosina tullut korostetusti esille. Kun hallituksemme ovat vaihtuneet valitettavan usein ja ensisijaisesti sisäpoliittisten vastakohtaisuuksien sävyttämät keskustelut hallituskysymyksestä ovat saattaneet kohdistua myös ulkopoliittisiin suhteisiimme, on erityisesti siinä vaaranalaisessa kansainvälisessä tilassa, jossa olemme eläneet ja jatkuvasti elämme, ollut erityisen tärkeää, että ulkopolitiikkamme suuntaus ei ole herättänyt epäilyksiä. Sen rakennelman mukaisesti, jonka hallitusmuotomme on luonut, tasavallan presidentti ei kuitenkaan voi johtaa maan ulkopolitiikkaa vastoin eduskunnan tahtoa, jos mielipideristiriita syntyy.

Edellä mainitsin myös, että parlamentarismin sisällyttäminen hallitusmuotoon aiheutti erimielisyyksiä. Demokratia ja parlamentarismi eivät tietenkään välttämättömästi kuulu yhteen. Esim. Yhdysvaltojen ja Sveitsin valtiosääntö ei tunne parlamentarismia. Mutta niissä maissa, joita hallitaan parlamentaarisesti, on kansanedustuslaitoksen lainsäädännön ja valtion taloushallinnon lisäksi pidettävä huoli hallitusvallan ylläpitämisestä, mikä normaalisissa oloissa edellyttää enemmistöhallitusta. Miten siinä on meillä onnistuttu? On vastattava, että tulos ei ole ollut tyydyttävä. Erityisesti oli näin asianlaita itsenäisyytemme kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Hallitusmuodon vahvistamisesta lähtien talvisotaan mennessä Suomessa oli 18 hallitusta. Niistä oli 5 enemmistöhallitusta, joiden yhteinen toimikausi oli n. 5 v. 11 kk., ja 13 vähemmistö- tai virkamieshallitusta, yhteinen toimikausi 13 v. 6 kk. Sotien päättymisen jälkeen maassamme on niin ikään muodostettu 18 hallitusta. Niistä 10 on ollut enemmistöhallituksia, joiden yhteinen toimikausi on ollut 9 v. 9 kk. Kahdeksan vähemmistö- tai virkamieshallituksen yhteinen toimikausi on ollut 5 v. 1 kk. Sotien edellä vähemmistöhallitukset meillä olivat sääntö eikä poikkeus. Sodan jälkeen suhteet ovat parantuneet, mutta olot ovat edelleen epätyydyttävät.

Parlamentaarisen hallitusjärjestelmän historia osoittaa, että tämä hallitustapa onnistuu parhaiten kaksipuoluesysteemin maissa. Sen sijaan siellä, missä on monia puolueita eikä yhdelläkään niistä ehdotonta enemmistöä, parlamentarismi ei yleensä ole toiminut tyydyttävästi. Weimarin tasavalta Saksassa ja Ranskan 4. tasavalta ovat lähimmät, tunnetuimmat esimerkit. Suomen olosuhteet samoin osoittavat, kuinka vaikeaa monipuoluesysteemin vallitessa on enemmistöhallituksen aikaansaaminen. Meillä on lisäksi ollut havaittavissa, että myös enemmistöhallituksen koossa pitäminen on vaikeaa; viisi sotien jälkeisistä enemmistöhallituksista on hajonnut sisäisiin erimielisyyksiin. Ei ole kuitenkaan hallitusmuotomme vika, että poliittisesti yhtenäisen ryhmittymisen aikaansaaminen henkilökokoomukseltaan soliidin enemmistöhallituksen pohjaksi on osoittautunut työlääksi.

Kun tarkastelemme yksityiskohtaisemmin vähemmistöhallitusten kautta maassamme ennen sotia, havaitsemme, että eräs varsin vaikuttava syy hallituspohjan kapeuteen oli siinä, että hallituksen muodostamiseen eivät kaikki eduskuntaryhmät voineet ottaa osaa. Se oli lyhyttä välivaihetta lukuun ottamatta porvarillisen oikeiston ja keskustan monopolina, mikä merkitsi sitä, että 2/5 eduskunnasta ei katsottu hallituskelpoiseksi. Parlamentarismin teoreettisena lähtökohtana kuitenkin on, että kaikki kansanedustajat ovat hallituksen ylläpitämisprosessin kaikissa vaiheissa toimikelpoiset ja tasa-arvoiset. Parlamentarismin käytäntö taas osoittaa, että kun kaikkien kansanedustajien äänet otetaan lukuun hallituksen eduskunnalta saamaa kannatusta punnittaessa, sama periaate olisi pidettävä voimassa myös hallituksen muodostamismenettelyssä, muuten ei parlamentarismi toimi kitkattomasti.

Hallitusmuotomme vaikutusta maan valtiollisiin kohtaloihin neljän vuosikymmenen aikana voitaisiin tarkastella monilta muilta mielenkiintoisilta osilta. Tärkein kuitenkin on se yleistoteamus, että hallitusmuotomme on aivan erikoislaatuisella tavalla voinut tarjota samalla kertaa sekä lujan pohjan kansalaisten vapauteen perustuvalle valtioelämälle että joustavat puitteet yhteiskunnan kehittymiselle ajan vaatimusten mukaisesti. Sosiaalisessa katsannossa Suomi on tänään suorastaan eri yhteiskunta kuin neljä vuosikymmentä sitten. Erityisen merkille pantavaa on myös, että ne suuret muutokset, mitkä rauhansopimus yksityiskohtaisine määräyksineen saattoi voimaan, eivät vaatineet hallitusmuotomme yhdenkään pykälän muuttamista.

Sellaisenakin valtiollisena juhlapäivänä, jota vietetään kansallisen historian suurten tapahtumien johdosta, on päähuomio kuitenkin kiinnitettävä tulevaisuuteen. Mitä näköaloja hallitusmuotomme historia avaa kansamme tulevaisuutta varten? On ensiksi todettava, että kansalaisten vapauteen perustuva valtiojärjestelmä on myös tulevaisuudessa Suomen kansan perinteitä ja tarpeita vastaava järjestelmä. Me voimme tämän kansanvaltaisen järjestelmämme myös säilyttää voimassa olevan hallitusmuodon kansalaisille suomien oikeuksien ja niihin liittyvien velvollisuuksien turvin. Neljän vuosikymmenen aika on meille tosin näyttänyt parlamentaarisen kansanvallan puutteet. Ne eivät kuitenkaan paina vaa`assa niin paljon kuin kansanvallan yksityisille kansalaisille ja koko yhteiskunnalle tarjoamat edut, joiden joukossa vähäisin ei ole tunne ja tieto siitä, että kansalaisten vapaan päätäntävallan turvin puutteet ovat poistettavissa.

Tulevaisuutta ajatellen on meidän nykypäivän näkymien valossa aivan erityisesti kohdistettava huomiomme niihin velvoituksiin, joita kansanvaltainen järjestelmä asettaa kansalaisille ja erityisesti puolueille. Avatessaan v:n 1922 valtiopäivät hallitusmuotomme isä ja sen ensimmäinen etevä toteuttaja presidentti K. J. Ståhlberg lausui:

"Uuden Eduskunnan kokoonpanossa ei vaalien tulokseksi ole tullut ehdotonta enemmistöä millekään puolueeksi kiteytyneelle ajatussuunnalle. Lailliset eduskuntapäätökset täytyy sentähden useinkin saada syntymään sovitteluilla eri ryhmäin ja edustajain kesken. Se tulee epäilemättä aiheuttamaan vaikeuksia. Mutta toivoa sopii, että vilpitön tahto asettaa isänmaan yhteiset edut ja asiallisiin tuloksiin pääseminen erikoisharrastuksia ja toisarvoisia eroavaisuuksia ylemmäksi sekä lojaalinen menettely on tekevä menestyksellisen eduskuntatyön mahdolliseksi. Sovitteluilla ja hyvällä tahdolla on niinikään koetettava saada Eduskunnassa riittävä pysyväinen enemmistö hallituksen tueksi, jotta tehokas ja johdonmukainen tasavallan asiain hoito sekä sisään- että ulospäin kävisi mahdolliseksi."

Tämä toivomus ei toteutunut silloin. Sisäpoliittiset vastakohtaisuudet olivat liian suuret. Mielipahaa tuntien on todettava, että asiaintila ei näytä tälläkään kertaa varsin valoisalta. Sisäpoliittisesti elämme sairasta aikaa. Hajottavat voimat ovat saaneet liian vahvan jalansijan. Kansanvaltamme ja siinä tapahtuneen kehityksen asiaton arvostelu on kiihtynyt. J. K. Paasikivi varoitti 1930-luvun alkupuolella olojemme mustamaalauksesta lausuessaan, että silloin kun valtiollinen julistus kiteytetään tunnuslauseeksi: "Asiat eivät voi jatkua näin", on se osoitus sellaisesta mielentilasta, joka luo edellytykset mullistuksille. Ja hän totesi: "Se mielentila on yhteiskunnalle vaarallinen."

Oloissamme on puutetta, ratkaisut valtioelämässä eivät ole voineet tapahtua ilman virheitä. Tämä kaikki on selvää. Mutta meillä on ohjat omissa käsissämme. Me voimme kansanvaltamme hengessä selvittää rikkomukset ja korjata virheet. Me voimme tervehdyttää sisäpoliittisen elämän. Muuta tietä ei kuitenkaan ole olemassa kuin suvaitsevaisuus, sovittelu ja hyvä tahto, "jotta tehokas ja johdonmukainen tasavallan asiain hoito sekä sisään- että ulospäin kävisi mahdolliseksi", Ståhlbergia toistamiseen lainatakseni.

On luonnollista, että suomalainen tarkastellessaan valtiollista asemaamme nykyisessä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa kysyy: voimmeko säilyttää itsenäisyytemme ja kansallisen vapautemme. Ja suoraan on sanottava, että aikaisempien historiallisten vaiheiden ymmärrettäväksi tekemä kysymyksen ydin on siinä, kunnioittaako itäinen naapurimme vapauttamme.

Haluan esittää asiasta henkilökohtaisen käsitykseni. Minulla on se luja vakaumus, että jatkamalla johdonmukaisesti, rehellisesti ja ilman taka-ajatuksia sitä ulkopolitiikkaa, jonka J. K. Paasikivi on määritellyt ja toteuttanut, me sekä säilytämme valtiollisen vapautemme että sitä lujitamme ja samalla vahvistamme itsenäisen kansakuntamme kansainvälistä arvonantoa.

Mutta helppo ei asemamme ole. Me tietenkin noudatamme puolueetonta ulkopolitiikkaa valtiosopimuksiemme mukaisesti. Mutta meidän on muistettava, että me sijaitsemme vastakkaisten voimaryhmien välimaastossa, joka on aina rauhatonta aluetta ja kiristyvässä kansainvälisessä kriisitilanteessa on jopa vaarallista maastoa. On hyvin ymmärrettävää, jos me toivomme, että tämä välimaasto voisi olla osa rauhoitetusta saarekkeesta Pohjois-Euroopassa.

Neljä vuosikymmentä sitten vahvistetun kansanvaltaisen hallitusmuotomme luomalla vankalla pohjalla jatkaa itsenäinen tasavaltamme elämäänsä vapaaseen tulevaisuuteensa luottaen. Me tarvitsemme tosiasioiden rehellistä arviointia, me tarvitsemme vastuuntunnetta ja yhteishenkeä voidaksemme turvata edellytykset kansakuntamme valoisalle tulevaisuudelle. Meillä on tunnus, joka aina on tähän mennessä pätenyt: kokonaisuuden etu on asetettava kaiken muun yläpuolelle. Tämä tunnus pätee myös tänään ja vastaisuudessa.