28.11.1949 Nivalassa

KYÖSTI KALLIOLLE

Kun olemme tänään kokoontuneet kunnioittamaan Kyösti Kallion, tasavaltamme neljännen presidentin muistoa, joudumme arvioimaan hänen merkitystään suomalaiselle yhteiskunnalle. Me näemme hänessä ilmauksen voimista, joiden lujalle perustalle maamme sivistyksellinen, taloudellinen ja valtiollinen kehitys rakentuu. Me näemme hänessä ilmauksen Suomen talonpoikaisväestön ratkaisevasta panoksesta itsenäisen Suomen luomisessa ja siinä valtavassa rakennustyössä, mikä maassamme on valtiollisen vapauden turvin suoritettu. Meillä on aihetta kysyä, miten juuri talonpoikaisväestön merkitys kansakuntamme kehityksessä on muodostunut näin suureksi.

Jos me haluamme tähän varsin laajakantoiseen kysymykseen saada luotettavan vastauksen, on meidän otettava lähtökohdaksi suomalaisen yhteiskunnan rakenne menneiden vuosisatojen kuluessa. Kuten muutkin pohjoismaat Suomi on ollut talonpoikaisyhteiskunta, Suomi suuremmassa määrässä ja myöhäisempään aikaan kuin mikään muu pohjolan maa. Aina viime vuosisadan loppupuolella alkaneeseen teollistumisvaiheeseen saakka voitiin sanoa, että Suomi nimenomaan väestön ja taloudellisen elämän kannalta katsoen oli samaa kuin sen maaseutu. Kaunis sanonta siitä, että maanviljelys on muiden elinkeinojen äiti, on meillä pitänyt paikkansa ja se on totta yhä vieläkin, sillä maatalouden luomalta pohjalta on kohonnut muiden elinkeinojemme kukoistus.

On luonnollista, että sellaisessa talonpoikaisessa yhteiskunnassa, kuin Suomi on ollut, maaseudun väestöllä on ollut tärkeä osuutensa. Feodaalisissa maissa voitiin vaientaa talonpojan ääni, mutta Suomi on ollut valtiollisen ja taloudellisen vapauden periaatteille rakennettu yhteiskunta ja siitä on aiheutunut talonpoikaisväestön pitkäaikainen osanotto valtiotahdon muodostamiseen. Vuosisatainen kehitys on syövyttänyt Suomen kansan mieleen vapaudenrakkauden ja meidän ajatustapamme pohjana on käsitys valtiollisen ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden ratkaisevasta merkityksestä. Ei liene liian rohkeaa, jos väittää, että talonpoikaissäädyn piirissä vanhan säätyjaon aikana vapauden aate eli voimakkaimpana. Oli näet olemassa tietynlainen vastakohtaisuus ensi sijassa ruotsinkielisen yläluokan ja suomalaisen maaseutuväestön välillä. Se johti siihen, että taloudellisesti heikommassa asemassa oleva talonpoikaisväestö näki säätyetuoikeuksien poistamisessa ja tasavertaisuuden aikaansaamisessa sen päämäärän, joka loisi edellytykset maaseudun nousulle. Vuosisatamme alussa voimakkaana vyörynä levinnyt vaatimus yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä eduskuntauudistuksen toteuttamisesta lähti nimenomaan talonpoikaisväestön sekä suurelta osalta sen riveistä siirtyneen teollisuustyöväestön piiristä. Sama kansallisen vapauden ja valtiollisen itsemääräämisoikeuden veriin syöpynyt ajatus määräsi Suomen talonpoikaisväestön järkkymättömän kannan itsenäisyytemme alkuaikoina, kun taistelu kävi valtiollisesta järjestyksestämme. Talonpoikaisväestömme asettui päättäväisesti tasavaltaisen valtiomuodon kannalle eikä sillä enempää kun sen johtajillakaan ole ollut myöhemminkään syytä katua silloin ottamaansa askelta.

Tälle talonpoikaiselle pohjalle on sitten itsenäisyysaikanamme rakennettu elämän eri aloilla, vanhaa elinkelpoista säilyttäen, vanhentunutta uudistaen ja nykyaikaistaen. Yhteiskunnan rakenne on paljon muuttunut myönteisessä mielessä ajan vaatimusten mukaiseksi, mutta vielä tärkeämpää kuin ulkoiset puitteet on ollut se henki, joka on kaiken läpitunkenut. Ja henki on ollut perin juurin suomalainen, vanhalle terveelle pohjalle perustunut näkemys elämän eri arvojen järjestyksestä on säilynyt ja syventynyt. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, että me voimme säilyttää maassamme sellaisen kansalaismielipiteen, joka edelleen tahtoo rakentaa uutta kehitystä vastaavan nykyaikaisen yhteiskunnan vanhalle, terveelle ja kestävälle kansalliselle pohjalle.

Kyösti Kallio, Suomen suurin talonpoika, eduskunnan puhemies 15 valtiopäivillä, moninkertainen ministeri ja pääministeri ja lopuksi tasavallan kunnioitettu päämies, lähti sanan parhaassa merkityksessä kaikessa työssään ja toiminnassaan siltä suomalaiselta pohjalta, jolle koko kansamme elämä perustuu. Sitä osoittavat hänen omat sanansa, jotka hän lausui v. 1933 eräässä tilaisuudessa: "Kaikilla järjestelmillä on omat puutteensa. Mikä sopii jollekin muulle kansalle, se ei sovi meille ja päinvastoin. Sen tähden meidän tulisikin koettaa kehittää lakimme ja menettelytapamme omien tarpeittemme ja luonteemme mukaisiksi." Ja kuusi vuotta myöhemmin, kansamme kohtalon vuonna 1939, hän täydensi näkemystään lausumalla: "Paitsi Kaikkivaltiaan johdatukseen emme kansana voi turvautua mihinkään muuhun kuin itseemme. Meistä itsestämme riippuu, minkälaiseksi Suomen tulevaisuus on muodostuva. Ei ole sitä mahtia maan päällä, joka pystyisi meille antamaan lujemman turvan kuin minkä me itse itsellemme annamme."

Mutta jos Kyösti Kallio tinkimättömästi vaati paljon niiltä aatteilta, joitten ajajaksi hän antautui, niin hän vaati paljon myös itseltään. Hänessä yhtyivätkin monessa mielessä ne ominaisuudet, jotka ovat luonteenomaisia suurelle persoonallisuudelle, suurelle suomalaiselle. Hän oli ihmisenä vaatimaton, mutta hän oli valmis astumaan käytettäväksi, silloin kun häntä siihen pyydettiin. Hän oli koruton ja asiallinen, vaikka hän oli sanan parhaassa mielessä aatteen mies, hän kuitenkin aina tukevasti seisoi lujalla maakamaralla antautumatta tuulten tavoittelijaksi. Siveellisessä suhteessa hän vaati itseltään paljon, niin paljon, että me hiljennymme hänen ehdottomuutensa edessä. Koko hänen olemuksensa kuvasti sitä nöyryyttä, jota syvästi uskonnollisen ja kristillisiä elämänarvoja kunnioittavan sekä niitä noudattamaan pyrkivän ihmisen omien puutteittensa tunnossa on pakko tuntea. Kristillinen laupeudennäkemys kuvastuu myös kaikessa hänen yhteiskunnallisessa julistuksessaan, jossa tavan takaa kehotettiin ihmisiä keskinäiseen rakkauteen, sovinnollisuuteen ja anteeksiantamiseen. -- Mutta paljon, ihailtavan paljon Kyösti Kallio vaati itseltään myös työn ja toimen miehenä. Hänen työteliäisyytensä oli ehtymätön. Te tiedätte, hyvät nivalalaiset, ettei hän lepoon antautunut silloinkaan, kun hän tänne kotitaloonsa saapui pääkaupungin kuluttavasta ilmapiiristä, hallitustehtäviensä tai muitten töidensä parista. Ei, Heikkilän ja Mehtälän tilat kutsuivat silloin isäntäänsä, ja isäntä oli valmis käymään käsiksi kaikkiin talon töihin, yhtä hyvin raskaaseen ruumiilliseen aherrukseen kuin muihinkin askareihin. Jos kenen niin Kyösti Kallion elämästä voimme sanoa, että "kun se parhainta oli, se *työtä* ja tuskaa oli". Kyösti Kallio ymmärsi saavuttamansa maineen ja kunniankin keskellä sen, että maine ja kunnia katoavat, mutta työ, hellittämätön ja tuloksia tuottava työ on se, joka loppujen lopuksi on ihmiselämän ainoa pysyvä muistomerkki.

Mutta Kyösti Kallio ei ollut vain suuri ihminen, vaan myös suuri kansalainen. Hän ei tyytynyt kehittämään hyveitä vain omassa henkilössään, hän pyrki kansalaisena, yhteiskunnan jäsenenä rakentamaan yhteiskuntaa sellaiseksi, että siinä laillisuuden kunnioitus, sosiaalinen mieli, keskinäinen rakkaus ja oikeudenmukaisuus saisivat entistä suuremman sijan.

Kalliolle on joskus omistettu nimitykset asuttajaministeri ja eheyttäjäpresidentti. Nämä nimitykset luonnehtivatkin kenties niitä suurimpia valtiotekoja, jotka ovat piirtäneet Kallion nimen Suomen yhteiskunnalliseen historiaan lähtemättömästi.

Ollessaan v. 1917 suomalaisista miehistä muodostetun senaatin maanviljelystoimikunnan päällikkönä Kallio yhdessä senaattoritoverinsa E.Y. Pehkosen kanssa valmisti eduskunnalle ns. torpparivapautuslain, mutta vasta v. 1918 eduskunta sen hyväksyi. Tämä ei vielä riittänyt. Itsenäisen maanviljelijäluokan lisäämiseksi oli säädettävä uusia reformilakeja, joitten päätepisteenä oli v. 1922 eduskunnassa hyväksytty uusi asutuslaki, Lex Kallio. Tätä lakia pidettiin sen syntymisen aikoihin niin vallankumouksellisena, että Kallion itsensä piti muodostaa hallitus sen toteuttamiseksi. Tämän Kallion ensimmäisen hallituksen toimesta annettiin myös uudet verolait ja poistettiin monet maatiloja rasittaneet erikoisverot. Lex Kallion toteuttamisen vaatijana ja sen ensimmäisenä käytännöllisenä toteuttajana Kyösti Kalliota varmaan jo elähdyttivät samat ajatukset, jotka hän puki myöhemmin seuraaviksi sanoiksi: "Kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia on helpotettava. On päästävä siihen, että jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan."

Jo heti vapaussotamme jälkeen, jolloin kansamme oli jakaantunut kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Kallio samoin kuin hänen suuri aate- ja työtoverinsa Alkio vastoin ajan henkeä puhui sekä kotiseudullaan että muualla rohkeasti kansalaissodan kuilujen umpeen luomisesta ja kansan eheyttämisestä. Tämä esiintyminen herätti luonnollisesti monissa kansalaispiireissä epäilyä ja ankaraakin arvostelua. Kaikissa vaiheissa eheyttämisajatukselleen uskollisena Kallio kuitenkin vaali sydämessään toivoa, että kerran koittaisi päivä, jolloin ajatus käytännössä toteutuisi. Toistuvasti ja sitkeästi Kallio puheissaan ja kirjoituksissaan esitti ajatusta, että tässä maassa ei saa olla punaisia ja valkoisia, vaan yksi yhtenäinen ja yksimielinen Suomen kansa. Kun Kallio sitten v. 1937 valittiin maan presidentiksi, hän näki ajan koittaneen suuren ajatuksensa toteuttamiselle. Siinä puheessa, jonka hän presidenttikautensa alussa eduskunnalle piti, hän mm. lausui: "Me nykyisen sukupolven jäsenet olemme saaneet hoitaaksemme sen henkisen, taloudellisen ja valtiollisen perinnön, jonka Suomen kansa polvi polvelta, toisinaan aivan uskomattoman vaikeissa oloissa, eränkävijästä, kaskenraivaajasta, piilopirtin asukkaasta alkaen nykypäivien tieteen ja taiteen elävöittämään aikaan asti, on luonut ja säilyttänyt jälkeläisilleen. Tämä kärsimyksistä ja saavutuksista rikas perintö velvoittaa meitä kaikkia jatkamaan edeltäjiemme työtä, jotta kansamme säilyisi aina itsenäisenä ja menestyksellä voisi jatkaa historiallista tehtäväänsä. -- Kansakunnan menestys vaatii myöskin sisäistä rauhaa. Mitä pienemmäksi vastakohdat käyvät, olipa sitten kysymys kielellisistä tai eri yhteiskuntaluokkien ja aatesuuntien välisistä eroavuuksista, sitä parempi isänmaalle. Pienenä kansana meidän olisi kunkin voimiemme ja mahdollisuuksiemme mukaan korostettava sitä, mikä meitä yhdistää. Saakoot rakentavat ja kansaamme kokoavat voimat olla tekojemme määräävimpänä ojennusnuorana."

Tämä sama vastuullinen ajatustapa tulee esille Kallion suomalaisesta parlamentarismista esittämissä mielipiteissä. Poliittisten tilanteiden vaihteluista huolimatta hän korosti sitä, että eduskunnan ja hallituksen väliset suhteet olisi saatava luottamuksellisiksi ja että hallituksen olisi perustuttava mahdollisimman laajalle pohjalle, koska se rakentava työ, jota hallituksen on maan hyväksi suoritettava, menestyy parhaiten, jos mahdollisimman laajat kansalaispiirit tuntevat myös olevansa vastuussa asioiden hoidosta. Vain täten saavutetaan vakaantunut tila, jossa eri etupiirit ja katsomustavat saatetaan parhaalla tavalla yhteisesti edistämään kansakunnan menestystä.

Vuoden 1937 alussa perustettiinkin sitten laajoja kansalaispiirejä edustava yhteishallitus, joka ennen muuta kohdisti huomionsa kansan yhteistunnon kohottamiseen. Mitä tämä ratkaisu, johon Kallio oli määrätietoisesti pyrkinyt, maalle myöhempien tapahtumien valossa merkitsi, sitä ei tarvinne tässä lähteä lähemmin perustelemaan.

Millaisen aseman Kyösti Kallio saavutti maan ensimmäisenä miehenä, tasavallan presidenttinä, sen useimmat omasta kokemuksestaan vielä muistavat. Hänen ei tarvinnut kauankaan tällä paikalla olla, ennen kuin ivapuheet ja usein alhaisenkin mielen sanelemat epäilyt hänen soveliaisuudestaan ja pätevyydestään lakkasivat. Koko kansa oppi pian näkemään, että mies täytti tehtävänsä asettamat mitat. Vähäiseksi ei ole myöskään arvioitava sitä vaikutusta, mikä Kyösti Kallion uhrautuvalla puolisolla, koko Suomen kansan kunnioittamalla ja rakastamalla Heikkilän emännällä Kaisa Kalliolla oli miehensä toimintaan. Mutta isänmaan kohtalot toivat Kyösti Kalliolle niin paljon työtä ja huolta, että hänen terveytensä ajan mittaan alkoi horjua. Hän teki siitä johtopäätöksensä ja v:n 1940 lopulla pyysi eroa tasavallan presidentin tehtävästä. Joulukuun 21. päivänä 1940 -- 2 päivää hänen kuolemansa jälkeen -- luettiin hänen kirjoittamansa jäähyväissanat eduskunnalle. Tällöin hän ikään kuin testamenttinaan Suomen kansalle lausui mm. seuraavaa: "Kova päivä tuli, mutta -- Jumalan kiitos -- se kohtasi täällä yksimielisen kansan. -- -- Mutta vaikka vapaustaistelumme haavat vielä kirvelevätkin kansamme ruumiissa ja vaikka meidän edelleenkin on ponnistettava kaikki voimamme uhrauksia säikkymättä sodan haavojen lääkitsemiseksi ja vapautemme turvaamiseksi, voimme sittenkin, se on varma vakaumukseni, toiveikkaasti ja lujalla luottamuksella katsoa tulevaisuuteen. Tähän antaa meille syvän oikeutuksen ja turvallisen varmuudentunteen sosiaalinen valveutuminen ja yhteiskunnallinen tervehtyminen, se kansallinen eheytyminen ja valtakunnallinen kasvaminen, joka minulle henkilökohtaisesti samoinkuin varmaankin jokaiselle teistä ja koko kansallemme näinä raskaina vuosina on ollut suurin ilon ja voiman lähde. -- -- Vaalikaamme tätä yksimielisyyden ja uhrivalmiuden henkeä, jonka kansakuntaa rakentava voima on meille kuluneina koettelemuksen aikoina kirkastunut. Rakentakaamme käsi kädessä, rinta rinnan valtakuntamme sisäistä lujuutta ja ulkonaista turvallisuutta. Olkoon voimanamme sama lähde, josta edesmenneet sukupolvet tässä maassa kautta vuosisatojen ovat ammentaneet: hellittämätön työ, Jumalanpelko ja keskinäinen rakkaus."

Näihin sanoihin kiteytyi suuren suomalaisen talonpojan viesti hänen poismenonsa aikana eläneelle sukupolvelle. Nämä sanat ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa nykyiselle sukupolvelle ja rohkenen sanoa, että niillä on pysyvä arvo isänmaataan palavasti rakastaneen valtiomiehen viestinä ja vetoomuksena myös meidän jälkeemme tuleville suomalaisille sukupolville. Kyösti Kallio on aatteillaan, esimerkillään ja elämäntyöllään antanut jokaiselle suomalaiselle, niin ruumiin kuin hengen työmiehelle, kalliin perinnön, jonka hän jätti meille velvoittaen meidät hänen laillaan työskentelemään yhteisen isänmaan hyväksi keskinäistä sovintoa etsien.