Puhe Ruotsissa 17.3.1943

Suomen itsenäisyysajan sisäpolitiikan erityislaatuisuuden ymmärtämiseksi tulee jokaisen tarkastelijan lähteä siitä kansan kahtiajaosta, jonka kansalaissota v. 1918 aiheutti. Tuon ajan haavat ovat olleet avoimina aina talvisodan aattoaikoihin saakka ja niin hyvin kommunismi kuin myöhemmin ns. lapualaisuus ovat estäneet niiden paranemista. Maalaisliitto on Santeri Alkion ansiosta asettunut alusta alkaen sovinnollisen politiikan kannalle, ja niin paljon kuin se taloudellisissa kysymyksissä on vuosien mittan joutunut taisteluun sosialidemokraattien kanssa, on se pyrkinyt edustamaan sitä kantaa, että maan vaaranalainen asema vaatii sosialidemokraattien poliittisen tasavertaisuuden tunnustamista ja heidän vetämistään mukaan vastuuseen. Tätä linjaa edusti Kyösti Kallio, joka oli valmis v. 1936 hallitusta muodostaessaan ottamaan siihen mukaan sosialidemokraatteja, aie, jonka silloinen presidentti Svinhufvud ehkäisi. Mutta kun Kallio v. 1937 tuli valituksi presidentiksi, oli sosialidemokraattien mukaantulo hallitukseen keskustan ja vasemmiston mielestä luonnollinen asia. Siitä lähtien ovat sosialidemokraatit olleet hallitusvastuussa, eikä meillä nykyoloissa voida ajatellakaan hallitusta, jossa he eivät olisi mukana.

Kun Venäjä hyökkäsi 30/11 1939 Suomen kimppuun, aiheutti se hallitusvaihdoksen. Cajanderin hallitus väistyi ja Ryti muodosti hallituksen siinä tarkoituksessa, että eräät henkilövaihdokset tarjoaisivat edellytyksen rauhan aikaansaamiselle Venäjän kanssa. Tämä osoittautui kuitenkin turhaksi, ja niin taisteli Suomi Moskovan rauhaan saakka. Hallituksessa tapahtui rauhanteon jälkeen joitakin muutoksia, mutta vasta Rytin valinta presidentiksi aikaansai varsinaisen hallitusvaihdoksen v. 1941 alussa. Tällöin maalaisliiton taholta annetun toivomuksen johdosta presidentti Ryti antoi hallituksen muodostamisen maaherra Pehkosen tehtäväksi, mutta sosialidemokraatit kieltäytyivät vanhojen henkilökohtaisten vastakohtaisuuksien vuoksi tulemasta Pehkosen hallitukseen, jonka jälkeen Rytin apulainen ja henkilökohtainen ystävä pankinjohtaja Rangell muodosti hallituksen. Maalaisliiton säännöissä säädetään, että puolueen osallistumisesta hallitukseen päättää lisätty keskushallitus ja eduskuntaryhmä yhdessä, mutta tätä prosedyyriä ei Rangellin hallitusta muodostaessa käytetty, vaan puolueeseen kuuluvat henkilöt ottivat hallituksen jäsenyyden eduskuntaryhmän enemmistön hiljaisella suostumuksella, menettelytapa, joka on aiheuttanut puolueen sisällä paljon erimielisyyttä ja jonka johdosta puolue ei ole koskaan katsonut poliittisesti vastaavansa Rangellin hallituksesta.

Rangellin hallitusta, vaikka siinä oli kaikki puolueet edustettuina, voidaan käytännössä tuskin pitää parlamenttaarisena. Ensiksikin pääministeri itse oli täysin vieras poliittiselle elämälle ja häntä on hyvällä syyllä pidetty enemmänkin Rytin persoonallisena edustajana kuin poliittisena pääministerinä. Häneen suhtauduttiin kuitenkin alussa tietyllä toivorikkaudella, mutta pian saatettiin havaita, että hän ei kyennyt eikä ehkä halunnutkaan saada hallituksen ja eduskunnan välille luottamuksellisia suhteita. Kun ulkoministeri Witting samoin nonchaleerasi eduskuntaa, oli jo hallituksen alkuaikoina syntynyt jännitystila hallituksen ja eduskunnan kesken. Sodan puhkeaminen painoi sen aluksi pois näkyvistä, mutta sodan odottamaton pitkittyminen nosti sen uudelleen esille. Varsinkin kun hallituksen talouspolitiikka joutui aluksi maalaisliiton ja sittemmin eduskunnan porvarillisen enemmistön taholta ankaran arvostelun alaiseksi, tuli hallituksen poliittinen asema yhä heikommaksi. Mainita sopii, että maalaisliitto muutaman kerran vakavasti pohti kehoitusta puolueeseen kuuluville jättää paikkansa hallituksessa.

Kun 15/2 1943 piti suorittaa tasavallan presidentin vaali 2 vuodeksi, tuli myös hallituskysymys samassa yhteydessä esille. Maalaisliiton eduskuntaryhmä ja valitsijamiesten enemmistö asettuivat Suomen marsalkan Mannerheimin ehdokkuuden kannalle pääasiassa kolmesta syystä: 1) Suhteemme erityisesti Yhdysvaltoihin voitaisiin siten saada paranemaan; 2) Maahan voitaisiin saada hallitus, joka talouspoliittisesti, erityisesti suhteessaan maatalouteen, omaksuisi myötämielisen kannan ja 3) Voitaisiin saada hallitus, joka haluaa toimia luottamuksellisessa yhteisymmärryksessä eduskunnan kanssa. Jos presidentin vaali olisi ollut vapaa, olisi Mannerheimin taakse ehkä tullut pieni enemmistö, mutta kun hän oli asettanut ehdon, että valituksi tulon täytyy tapahtua varmalla enemmistöllä ja lausunut vakavan toivomuksen, että myös vasemmistosta saataisiin hänelle kannatusta, olivat edellytykset hänen valituksi tuloltaan poissa. Vaalinumeroista on syytä lausua selvitykseksi, että karjalaiset edustajat eivät katsoneet voivansa äänestää Rytiä, koska he ovat aina keväästä 1940 lähtien pitäneet Rytiä sen epäsuopean politiikan alkulähteenä, joka siirtoväen mielestä on antanut leiman valtion siirtoväkeen kohdistamille toimenpiteille.

Presidentinvaalin yhteydessä tapahtunut poliittinen käyminen, joka ei voinut olla näkymättä uloskinpäin, johtui paitsi ulkopoliittisista syistä, joihin vielä palaamme, myöskin siitä kannasta, minkä presidentti Rytin katsottiin omaksuneen eduskuntaan. Suomalainen parlamenttarismi oli maan itsenäisyysaikana saanut vakiintuneet muodot, joihin oli kuulunut se, että hallituksella tuli olla yhtenäinen, joko muodollinen ja julkituotu enemmistö eduskunnassa taikka ainakin tosiallisen enemmistön hiljainen kannatus. Hallitukset olivat saaneet poliittisen tukensa eduskunnasta ja pitäneet tästä periaatteesta kiinni. Ryti-Rangellin hallitus ei tällaista tukea ollut etsinyt. Ulkopoliittiset konjunktuurit olivat luoneet tällaiselle kannanotolle mahdollisuuden ja ne oli käytetty hyvin tarkkaan hyväksi. Mutta kokemus oli osoittanut, että tällainen tarkoitettu irrallisuus ei ollut johtanut oikeille jäljille. Maan ulkopolitiikkaa oli hoidettu tavalla, joka antoi aihetta arvosteluun, maan talouspolitiikka kohtasi eduskunnan enemmistön taholta päättävää vastustusta, olivatpa eräät sisäpoliittisetkin toimenpiteet juuri hallituksen huonojen yhteyksien takia eduskuntaan epäonnistuneet. Varsin yleisenä eduskunnan piirissä olikin presidentinvaalin aikana vaatimus hallituksen ja eduskunnan suhteiden saattamiseksi sodanedelliselle kannalle, johon katsottiin vaalin yhteydessä tarjoutuvan mahdollisuus.

Tätä mielialaa ei salattu presidentti Rytiltä, joka kohta valituksi tultuaan ilmoittikin, että hän jättää hallitusneuvottelut ryhmien alustavasti suoritettaviksi. Minun ei tarvitse tässä niiden kaikkia vaiheita selostaa, mainitsen vain, että maalaisliitto asettui sille kannalle, että koska sosialidemokraatit ja oikeisto ovat määränneet presidentinvaalin tuloksen, ne olisivat ensi sijassa velvolliset vastaamaan hallituksen päämiehen nimeämisestä. Vasta kun sos.dem. olivat ilmoittaneet, että he eivät voi hyväksyä oikeiston esittämää professori Linkomiestä eikä ketään muutakaan oikeistosta pääministeriksi, ilmoitti maalaisliitto pankinjohtaja Reinikan ehdokkaakseen. Sos.dem. eduskuntaryhmä asettui tiettävästi yksimielisesti Reinikan taakse. Presidentti Ryti ei kuitenkaan katsonut voivansa uskoa pääministerin tointa Reinikalle, vaan antoi hallituksen muodostamisen puhemies Hakkilalle, jonka mukaan maalaisliitto ei kuitenkaan lähtenyt. Nyt ei ollut jäljellä kuin prof. Linkomies, ja sos.dem. saivat luvan peruuttaa vanhan päätöksensä ja tulla Linkomiehen taakse. Niin saatiin hallitus kokoon. On huomattava, että presidentti Ryti oli esittänyt pääministeri Rangellin jäämistä paikoilleen, mutta minkään ryhmän taholla ei ajatukselle lämmetty ja nimenomaan maalaisliitto ja svenska folkpartiet ilmoittivat, että niiden taholta ei Rangellin hallitukseen oteta osaa. Maalaisliiton osallistuminen on tapahtunut sääntöjen määrämällä tavalla, joten puolue on nyt muodollisestikin hallitusvastuussa.

Hallituksen aikaansaaminen otti varsin runsaan ajan. Siihen oli pääsyynä se, että kun poliittinen elämä ajautuu pitkähkön ajan väärään suuntaan, sen kääntäminen oikeille linjoille on vaikea tehtävä. Lisäksi on huomattava, että presidentti Ryti, joka kaksi vuotta sitten oli ajanut pääministeriksi läpi valitsemansa epäpoliittisen pankkimiehen, asetti syistä, jotka eivät ole tunnettuja, pääministerin henkilölle omat ehtonsa, joihin eduskuntaryhmien oli vaikeaa yhtyä. Mutta se hallitus, joka maassa nyt on, on luonteeltaan parlamenttaarinen ja sen taholta on lausuttu korostetusti ja vastakohtaa tehostaen julki sen vakava tahto työskennellä luottamuksellisessa yhteistyössä eduskunnan kanssa.

Miten hallituksen kokoonpanoa on arvosteltava? Pääministeri Linkomies on älykäs ja taitava mies. Hän on ollut aikoinaan poliittisesti äärimmäisessä oikeistossa, mm. levottomina vuosina 1930-32. Mutta ennen kaikkea hän on reaalipoliitikko, joka hyvävaistoisen konjunktuuriarviointinsa perusteella on tähän mennessä suorittanut pitkän matkan oikealta keskustaan käsin. Hänellä tulee olemaan vaikea tehtävä löytää keskinäinen yhteisymmärrys hallituksen sisällä niissä vastakkaisissa talous- ja hintapoliittisissa kysymyksissä, jotka vaativat asioitten uutta järjestelyä, uutta jakoa jos niin saa sanoa. Hinta- ja palkkakysymyksissä ovat sosialidemokraatit Rangellin hallituksen aikana sanelleet miltei yksinvaltaisesti päätökset, ja kun se ei voi enää jatkua, aiheuttaa se tietenkin suuntaerimielisyyksiä hallituksen sisällä. Ministeri Tanner ei luonteensa puolesta ole niitä miehiä, joita helposti taivutetaan myönnytyksiin, sitä vaikeammin, kun sen pitää tapahtua oikeiston lipun alla. Kuten sanottu, pääministeri Linkomiehellä on erittäin vaikea tehtävä saada hallitus sisäisesti toimintakykyiseksi.

Hallitus ei ole syntynyt erityisen suotuisain tähtien alla. Se seikka, että pääministeri on kamarin oikealta sivustalta ja että hän syrjäytti sekä keskustan että vasemmiston ehdokkaat, osoittaa, että kyseessä oli poikkeuksellisten olosuhteiden tuoma hätäratkaisu. Hallitus on kokoonpantu sekä talous- että ulkopoliittisessa katsannossa varsin heterogeenisista aineksista ja mm. pääministeri lienee viimeiseen saakka vastustanut ministeri Fagerholmin tuloa hallitukseen. Kaiken tämän huomioonottaen on hallituksen syntyminen näilläkin edellytyksillä laajalle parlamenttaariselle pohjalle osoituksena maan poliittisissa piireissä elävänä olevasta käsityksestä, että käynnissä oleva sota vaatii kaikkien positiivista myötävaikutusta. Ulospäin näkyvä ja sisäänpäin vaikuttava yksimielisyys on uuden hallituksen syntymisessäkin saanut manifestation. Mutta nähdäksemme kyseessä ei ole mikään pitemmäksi aikaa kelvollinen poliittinen konstellaatio, sillä laaja, poliittisilta tavoitteiltaan epäyhtenäinen hallituskokoomus, joka on poikkeuksellisina aikoina vahva eräissä maan olemassaoloa koskevissa kysymyksissä, on useinkin heikko ja toimintakyvytön normaalisen ajan tärkeissä sosiaalisissa ja poliittisissa asioissa.

Mielenkiintoisempia kuin nämä puhtaasti sisäpoliittiset näköalat ovat varmaankin maamme ulkopoliittiset suhteet ja pyrkimykset. Mutta ennen näiden kysymysten selontekoa, lienee paikallaan lyhyt katsaus maamme taloudelliseen asemaan.

Sota on luonnollisesti asettanut sellaisen vähävaraisen maan kuin Suomen valtiotalouden kovalle koetukselle. Ovathan valtion menot viime vuosina olleet niin suuret, että ne ovat tehneet noin 70-75 % kansantulosta. Kun jäljellejäävä osa kansantulosta ei luonnollisestikaan riitä yksityistalouksien, kuntien ja muiden yhteisöjen kulutustarpeiden tyydyttämiseen, joudumme me nykyoloissa kuluttamaan melkoisesti kantavarallisuuttamme.

Toistaiseksi tämä kantavarallisuuden menetys näkyy pääasiassa valtiovelan kasvussa, joka on ollut verraten nopeata. Kun valtiovelka vuonna 1939 oli alle 4 miljardin Suomen markan eli siis Suomen oloihin nähden tavattoman pieni, oli se vuoden 1942 lopussa noin 37 eli siis lähes 10-kertainen. Tämä johtuu siitä, että kolmen viimeisen vuoden aikana on yksin välittömiin puolustusmenoihin käytetty noin 44 miljardia markkaa. Kun valtion tuloja ei luonnollisestikaan ole voitu nostaa samassa nopeassa tempossa, on ollut turvauduttava lainaamiseen. Talvisodan aikana turvauduttiin melkoisessa määrässä keskuspankilta saatuun luottoon. Sotien väliaikana, jolloin liikeiden tavaravarastot alkoivat muuttua rahaksi ja pankkien shekkitilit kasvaa, saatiin raha pääasiassa vekseliluotoilla liikepankeista. Varsinainen valtiolainatoiminta saatiin kuitenkin käyntiin jo hyvissä ajoin ennen nykyisen sodan alkamista. Uudelleen sotaan joutuminen kysyi kuitenkin varoja siksi paljon, että oli eräin ajoin jopa 1/4 menoista peitettävä keskuspankin luotolla. Tästä syystä tilanne noin vuosi sitten alkoi käydä arveluttavaksi ja asioihin oli rahan arvon tukemiseksi tartuttava lujin kourin. Uusien verojen, tehostetun lainatoiminnan, äärimmilleen kiristetyn säästäväisyyden ja muiden sellaisten toimenpiteiden avulla päästiinkin viime vuonna niin pitkälle, että elokuusta joulukuuhun ei ollenkaan tarvittu keskuspankin luottoa, eikä sitäkään määrää, mikä vuodenvaihdejärjestelyjen takia tarvittiin, ollut syytä pitää erikoisemman vaarallisena.

On vähitellen päästy siihen, että valtion tulot, jotka normaalivuosina olivat 4-5 miljardia ja jotka eivät vielä vuonna 1940 sanottavasti nousseet, jo vuonna 1941 ylittivät 11 miljardia ja viime vuonna 15 miljardia. Tänä vuonna lasketaan tuloja kertyvän noin 16-17 miljardia. Arvellaan viime vuonna jo päästyn siihen, että 60 % menoista peitettiin säännöllisillä tuloilla ja vain 40 % jäi lainojen varaan. Näin ollen siis menojen peittämiseen nähden suunnilleen samassa asemassa rahoitukseen nähden kuin täällä teillä. Ero on vain siinä, että Ruotsin valtion velka on halvempikorkoista ja pitkäaikaisempaa, kun meillä vielä viime marraskuussa oli 38 % valtiovelasta keskuspankin antamaa luottoa.

Meidän valtiovelkamme ei kylläkään numerollisesti ole sen suurempi kuin teidänkään. Muutettuna Ruotsin rahaksi meidän valtiovelkamme on vähän yli 3 miljardia kruunua. Henkeä kohti laskettuna se siis on vähän pienempi kuin Ruotsin valtiovelka, joka tietääkseni on yli 8 miljardia kruunua. On kuitenkin muistettava, että myös Suomen kansantulo on paljon pienempi. Teidän valtiovelkanne lienee vain noin 70 % kansantulostanne, kun sen sijaan meidän velkamme on yli 100 %.

On luonnollista, että se kovakätinen verotuspolitiikka, jota on käytetty, ei aina ole ollut riittävän oikeudenmukaista. Verotuksessahan epäoikeudenmukaisuudet esiintyvät sitä selvempinä, mitä raskaampi verotus on. Kun nyt kuitenkin valtiotalouden normaaleille raiteille saattamisen avulla, sekä tehostetulla hinta- ja palkkasäännöstelyllä on torjuttu pahin vaara, joka rahamme arvoa uhkasi, voitaneen kuitenkin jo tänä vuonna käydä korjaamaan verotuksen tuotannolliselle elämälle tuottamia pahimpia haittoja.

Vaikea, mutta meille maalaisliittolaisille tärkeä kysymys on kyllä vielä edessä, nimittäin maatalouden kannattavaisuuden saattaminen sellaiseksi kuin elintarviketuotannon tämänhetkinen tärkeys edellyttää. Ilmeisesti me joudumme kulkemaan siinä ainakin osittain samoja latuja, joita te täällä olette kulkeneet, nimittäin turvautumaan subventioihin niissä tapauksissa, joissa hintojen koroituksella olisi liian mullistava vaikutus yleiseen hintatasoon.

Tämän jälkeen siirryn esitykseni ulkopoliittiseen puoleen. Jos tässä en kykene antamaan mitään tarkkapiirteistä kuvaa Suomen ulkopoliittisista tavoitteista, ei se riipu suinkaan siitä diplomaattisesta hyveestä, jota sanotaan vaikenemiseksi ja salaamiseksi, sillä siihen ei minulla tässä suljetussa seurassa ole syytä, vaan yksinkertaisesti niistä erikoislaatuisen vaikeista olosuhteista, joissa maamme elää.

Minun ei tarvitse tehdä yksityiskohdissaan selkoa niistä kehitysvaiheista, jotka v. 1939 jälkeen ovat johtaneet Suomen siihen asemaan, missä se on. Haluaisin vain mainita kaksi tekijää, jotka ovat olleet suuntaa-antavia. Toinen niistä on se kohta Moskovan rauhanteon jälkeen selvilletullut totuus, että Neuvostoliitto valmistautui lähimmässä tulevaisuudessa tuhoamaan Suomen itsenäisyyden. Se on asia, joka on hallituksellemme ollut selvillä keväästä 1940 lähtien. Toinen taas on ollut se, että meille syksyllä 1940, odottaessamme Venäjän hyökkäystä, tehtiin saksalaisten taholta esitys joukkojen kauttakulun sallimisesta Norjaan. Tämä esitys, joka oli kuin hukkuvalle tarjoutunut pelastuksen lupaus, otettiin suorastaan mielihyvin vastaan. Nämä kaksi seikkaa ovat sen jälkeen muovailleet Suomen ulkopolitiikan noudattaman tien. On suhteellisen hedelmätöntä väitellä, oliko Suomen pakko joutua mukaan Venäjää vastaan alkaneeseen sotaan, onko Suomea katsottava hyökkääjäksi vai käykö se puolustussotaa Venäjää vastaan. Muodollisesti voidaan hyvällä syyllä väittää, että Venäjä aloitti sotatoimet, mutta asiallisesti lienee myönnettävä, että Suomikin oli valmistautunut sotaan. Ja tosiasia on se, että halusipa taikka ei, Suomi oli, myönnettyään saksalaisille joukoille kauttakulkuluvan Norjaan, joutunut sodan väistämättömään piiriin. Ei voida kuvitella, että Suomi olisi voinut säilyttää puolueettomuutensa kesällä ja syksyllä 1941. Saksa oli sen salliakseen silloin liian vahva ja Suomi pelkästään elämänsä vuoksi liian riippuvainen sen avusta. Venäjä oli Moskovan rauhasta saamine rajoineen tunkeutunut liian syvälle maahan voidakseen olla yrittämättä poistaa viimeistäkin uhkaa Suomen taholta. Tässä yhteydessä lienee syytä palauttaa mieliin, että esim. ruotsalainen lehdistö piti v. 1941 Suomen osanottoa sotaan luonnollisena kansallisen itsesäilytystahdon ilmauksena, jonka oikeutusta ei arvosteltu.

Me saatamme avoimesti tunnustaa, että sota Venäjää vastaan ei ole sujunut, kuten me olemme toivoneet. Meidän omalta osaltamme se on tosin mennyt niin hyvin kuin odottaa sopii: vanhat rajat on saavutettu kaikkialla, jossa se oli suomalaisten joukkojen huolena, ja armeija on edennyt kauas Itä-Karjalaan, jossa se strategisesti suotuisilla kapeikoilla voi pitää asemaansa. Mutta Venäjän sotilaallisen mahdin nujertaminen, joka on ollut Saksan armeijan tehtävänä, ei jo lähes 2 vuotta kestäneen sodan aikana ole vielä onnistunut, eivätkä mitkään tosiasiat osoita, että se tapahtuisi ainakaan läheisessä tulevaisuudessa. Olemmeko nyt joutuneet tilanteeseen, että meidän tulee sotia Venäjää vastaan niin kauan kuin maailmansota kestää? Onko meidän vapautemme ja olemassaolomme riippuvainen maailmansodan lopputuloksesta? Ratkaistaanko Suomen itsenäisyys ehkä Kanaalin rannikon maihinnousussa? Voitammeko vai kaadummeko me Saksan mukana? Nämä ja monet muut samantapaiset kysymykset askarruttavat näinä päivinä ja kuukausina suomalaisia aivoja.

Jonkin maan yleinen mielipide ulkopoliittisista asioista ei yleensä merkitse mitään tapausten rautaiselle kululle, mutta se antaa kuitenkin valaistusta eräille menettelymahdollisuuksille. Ennen talvisotaa ja varsinkin talvisodan aikana, jolloin me tiesimme, että Saksa oli jättänyt Suomen Neuvostoliiton armoille, oli maan yleinen mielipide saksalaisvastainen. Länsivaltojen voittoa toivottiin yleisesti, oikeistossakin, koska avun piti Suomellekin tulla länsivalloista. Moskovan rauhan jälkeen alettiin toivoa Saksan asettumista meidän kukistamisemme tielle, ja vaikka käsitettiinkin, että Saksan voitto saattaisi ehkä meilläkin johtaa Norjan tapausten uusimiseen, oli sekin parempi kuin bolshevistinen orjuus. V. 1941 aikana kuuli tavallisesti sanottavan: pääasia, että Saksa lyö Venäjän, sen jälkeen ei meitä liikuta, kumpi puoli lännessä sodan voittaa. Hyvällä tai pahalla tahdolla, siitä riippuen, miltä kannalta asiaa tarkastelee, voi tässä sanonnassa nähdä mahdollisimman varovaisessa asussa lausutun mielipiteen länsivaltojen voitosta. Sen voimakkaammin ei asiaa meillä juuri nytkään lausuta, vaikka esim. eduskunnan piirissä voin sanoa tehneeni sen huomion, että Saksan voittoon ja länsivaltojen häviöön ei enää uskota, ehkäpä joitakin harvoja äärimmäisessä oikeistossa lukuunottamatta.

Eikö tällaisissa oloissa siis suhteiden parantaminen länsivaltoihin, ehkäpä suorastaan erillisrauha Neuvostoliiton kanssa olisi järkevintä? Asiaahan on pohdittu sekä liittoutuneiden että Ruotsin lehdistössä verraten runsaasti.

Suomessa ei tiedetä, tokko on olemassa mitään reaalisia edellytyksiä erillisrauhan aikaansaamiseksi Suomen ja Venäjän välillä. Niin paljon kuin asiasta on julkisuudessa keskusteltukin, ei meille ole miltään taholta esitetty konkreettista rauhantarjousta. V. 1941 jälkeen ei meille liioin ole esim. länsivaltojen taholta tarjottu hyviä palveluksia rauhan välittämiseksi. Tähän voidaan ehkä sanoa, että Suomi voisi pyytää rauhaa. Moinen neuvo on helppo antaa sellaisen, joka ei ole meidän asemassamme. Ensiksikin: Moskovan rauhan jälkeisen kiduttavan ajan kokemukset ovat meille opettaneet, että me emme voi luottaa Venäjän rauhaan. Vaikka me luottaisimmekin länsivaltojen ehkä antamiin takuisiin, emme ole selvillä, miten ne maantieteellisen sijaintinsa vuoksi voisivat lupauksensa lunastaa ja tarpeen tullen meidät pelastaa Ve-näjän uudelta hyökkäykseltä. Sitä paitsi liittoutuneiden avustamisen halukin näyttää monesti problemaattiselta. Times kirjoitti t.k. 10 pnä, että Neuvostoliitto saa määrätä rajansa Suomea vastaan turvallisuuttaan silmälläpitäen. Siinä ei esiinny Atlannin deklaraation henkeä eikä

v. 1939 rajojen kunniassapitämistä. Me olemme voineet panna merkille, että Yhdysvalloissa on meitä kohtaan suopeampi mieliala kuin Englannissa, mutta pääasiaksi meidän kannaltamme jää epäilys, miten Yhdysvallatkaan voisivat turvata olemassaolomme Venäjää vastaan.

Toiseksi: ilman Saksan apua emme tätänykyä elä Suomessa. Suuri osa kansaamme syö Saksan toimesta saatua leipäviljaa. Voin ja sokerin osalta olemme samoin Saksan avusta riippuvaisia. Meillä on maassa useampia divisiooneja saksalaista sotaväkeä. Nämä seikat eivät ole merkityksettömiä, kun tulee puhe erikoisrauhasta.

Me Suomessa kaipaamme rauhaa. Suomen kansa ei ole militaristinen, päinvastoin, sillä ei ole mitään herrakansa-vaistoja, ei mitään valloittajatendenssejä. Jos meille voitaisiin turvata pysyvä rauha ja maan vapaa olemassaolo, me etsimällä etsisimme sellaista ulospääsyä. Meidän tragediamme on maantieteellinen asemamme, jota me emme voi muuttaa. Mutta me olemme ottaneet probleemimme jotakuinkin seuraavanlaisena: jos vapaa Suomi ei mahdu elämään Venäjän naapurina niemellään, silloin meillä ei ole muuta osaa kuin taistella olemassaolostamme. Talvisodan päättyessä kuului meillä eritoten joidenkin teollisuusjohtajien piirissä arvostelua Venäjää kohtaan noudatetun taipumattoman politiikan vuoksi, joka johti sotaan. Mutta kun Baltian maiden kohtalo oli kesällä 1940 selvinnyt, vaikeni tämä arvostelu. Tiemme oli ollut oikea. Ja jos meille ei vastaisuudessakaan tarjoudu mahdollisuutta saada turvattua rauhaa, en usko, että antaudumme pettävien illusionien varaan.

Mitä maan hallitus voi tällaisissa oloissa sitten tehdä? Turvata luottamukselliset suhteet Ruotsiin, joka maantieteellisistä ja historiallisista syistä sekä yhteisten etujen ja kohtaloiden takia on meidän läheisin ystävämme ja auttajamme. Säilyttää suhteet Saksaan, niin että voimme sieltä saada sen aineellisen avun, minkä nyt välttämättä tarvitsemme. Pyrkiä parantamaan suhteemme Yhdysvaltoihin. Siinä suhteessa on puoleltamme tapahtunut taitamattomuuksia, mutta harras toivomme on, että ne voitaisiin korjata.

Onko nykyisellä hallituksella kaikkeen tähän edellytykset? Kuten edellä esitin, laajat piirit katsoivat, että presidentinvaihdos edistäisi suhteiden paranemista Yhdysvaltoihin, ja eräät muutokset hallituksessa on tehty nimenomaan siinä mielessä. Maalaisliiton taholla oletettiin samoin, että Reinikka pääministerinä olisi voinut tätä kehitystä edistää. Mutta vaikka pääministeri Linkomies onkin tunnettu kulttuuriharrastuksiltaan prosaksalaiseksi, voidaan odottaa, että hän määrää todellisuustajuisesti kantansa ulkopoliittisiin asioihin. Meillä on kyllä aika lailla yleinen se käsitys, että hallitukselle olisi ollut jo hyvä aika antaa ulkopoliittisesti tähänastisesta enemmän eroava leima.

Kuten havaitaan, Suomen poliittinen asema on vaikea ja vakava, niin vaikea, että mitään selvää tietä, jota voitaisiin suositella kuljettavaksi, ei ole olemassa. Me emme ole sen uuden Euroopan kannalla, joka on nähnyt pienet kansat kukistettuina ja sorrettuina, sillä me olemme ilman harhaluuloja käsittäneet, että sama olisi aikanaan ollut meidänkin osamme. Mutta emme ole liioin sen järjestyksen takana, joka meillä toisi Baltian maan kohtalot. Me toivomme, että meillä olisi vielä kolmas vaihtoehto, ja sen saavuttamiseksi me elämme päivästä toiseen, kylmästi, realistisesti, itsekkäästi tarkastellen tapahtumia ja arvioiden niiden merkitystä maamme kohtalolle. Tämä odottaminen on nyt meidän osamme, odottaminen ja varustautuminen kaikkien mahdollisuuksien varalle.

Meille tuottaa mitä syvintä iloa tietoisuus siitä, että me saatamme luottaa siihen, että naapurimaamme Ruotsi seuraa Suomen taistelua vapaudestaan, olemassaolostaan ja kansanvallastaan veljellisellä myötätunnolla ja on valmis, niin kuin me uskomme, tarpeen tullen ratkaisevalla hetkellä käyttämään keräämänsä voiman ja taidokkaasti hankkimansa ulkopoliittisen vaikutusvallan Suomen hyväksi.