Haukutuin poliitikko

LIIMATAINEN

25/2 1972

Kyllä virka saattaa kihahtaa päähän. Tuo vanha hokemainen nousi mieleen, kun tuli luetuksi erään uutuuttaan vihreän vennamolaisen kansanedustajan väite, että hän on Suomen haukutuin mies. Mikä ylenpalttinen itsekorostus ja tavaton itserakkaus. Miespoloinen oli valittu eduskunnan valitsijamiesten puheenjohtajan pelkästään teknilliseen tehtävään. Tavaksi on tullut, kun puolueiden voimasuhteet tunnetaan, että valiokuntapaikat jaetaan sopuvaaleilla, siis nuijankopautuksella ilman äänestystä.

  Tällä kertaa uusi puheenjohtaja, vaikka hänenkin puolueensa oli ollut hyväksymässä sopuvaalilistaa, määräsi kaikkien yllätykseksi kuitenkin salaisen äänestyksen. Ja niinhän siinä kävi, että ei-sosialistinen eduskunta sai parin ei-sosialistin äänen avulla sosialistisen enemmistön valiokuntiin. Epäilykset lankesivat luonnostaan vennamolaisiin, jotka kylläkin vasta myöhemmin julistivat, etteivät he ole enempää sosialisteja kuin ei-sosialistejakaan, ja puheenjohtaja alkoi ylistellä itseään selitellen olevansa valtakunnan haukutuin mies. Tähän on kyllä totuuden nimessä pantava jyrkkä vastalause. Yhdellä munauksella tai maineteolla ei kärkeen päästä muuta kuin korkeintaan oman puolueen keskuudessa.

  Suomessa on toki ollut haukutuitakin poliitikkoja. Historiantuntemuksemme ei ulotu tarkalleen edes Yrjö-Koskiseen saakka, mutta vähäinen maan historian lukeminen osoittaa, että Yrjö-Koskinen myöntyvyyspolitiikkansa ja suomettarelaisuutensa vuoksi oli laajalti vihattu ja haukuttu mies. Tyhjä ruumisarkkukin kannettiin mielenosoituksena kerran hänen kotiinsa. Mutta Yrjö-Koskisella oli auktoriteettia sen aatteellisuuden vuoksi, johon hänen kannanottonsa perustuivat, ja hän nautti luottamusta omassa piirissään. Aivan elämänsä viime vuosina hän sai havaita luopumista kannattajiensa joukossa, koska hänen poliittista linjaansa alettiin pitää tuloksettomana. Nyt on Paasikivi muistelmissaan kirkastanut suuren patriootin ja valtiomiehen Yrjö-Koskisen mainetta ja muistoa.

  Sortovuosilta tullaankin jo kuningasseikkailuun ja valtiomuototaisteluun. Näiden rauhattomien aikojen "konna" oli K.J. Ståhlberg, jonka järkkymätön demokraattinen ajattelutapa ja persoonallinen rohkeus oli suorastaan suuntaa-antava, kun tasavaltainen valtiomuoto oli taisteltava läpi. Turhaan ei ole sanottu, että Ståhlberg on tasavaltamme ja tasavaltaisen menomme henkinen luoja. Hän oli aikanaan solvattu ja vihattu mies, niin presidenttikautenaan kuin 1930-luvun alussa, jolloin hän joutui selvittämättömän mutta mielettömän muilutuksen kohteeksi. Viimeiset vuosikymmenensä Ståhlberg vietti ahkerana lainvalmistelijana ja kaikkien suuresti kunnioittamana kansalaisena.

  Juuri muutama päivä sitten oli kulunut 50 vuotta siitä, kun Ståhlbergin läheinen työtoveri, silloinen sisäasiainministeri Heikki Ritavuori joutui salamurhan uhriksi. Ritavuorella oli suuret ansiot tasavaltataistelussa, hän ajoi vuoden 1918 kapinavankien armahtamista ja turvatakseen rauhan maan itärajalla ryhtyi toimenpiteisiin Suomessa synnytettyjen Karjalan "kansannousujen" estämiseksi. Kun myrskyt presidentiksi valitun Ståhlbergin vaiheilla hiljentyivät, kohdistui viha Ritavuorta vastaan. Ritavuoren ampui oikeudenkäynnissä sitten puolittain mielenvikaiseksi julistettu aatelismies. Kuvaavaa on, että kun tämä Tandefelt oikeudessa esitti ne syyt, jotka olivat saaneet hänet päättämään, että Ritavuori on raivattava tieltä, olivat ne valtaosalta sellaisia, joiden kanssa Ritavuorella ei ollut osaa eikä arpaa.

  Mutta pitkällinen voi viha olla. Selostaessaan Ritavuoren murhaa sen 50-vuotispäivänä täkäläinen ruotsinkielinen päälehti leimasi Ritavuoren kiipijäksi, streberiksi. Tosiasia kuitenkin on, että "streberiä" ei tässä rohkeassa liberaalissa ollut vähäisessäkään määrin.

  Nyt pitää hypätä jo 1930-luvulle ennen kuin maan haukutuin mies kaltaistensa joukosta on löydettävissä: Juho Niukkanen. Nimikin taitaa nuoremmalle väelle olla aika tavalla tuntematon, mutta voimansa ja vaikutuksensa päivinä Niukkanen oli kaikkien hampaissa. Hän oli kansakoulunsa hyvin läpäissyt talonpoika Kirvusta, sen ajan sisäpoliittisen pelin tuntija ja taitaja. Hän lienee ollut kaatamassa useampaa hallitusta kuin kukaan aikalaisensa, sillä hän saattoi äänestää kumoon sellaisenkin hallituksen, jonka jäsenenä hän itse oli. Hän oli poliittisen taktiikan itseoppinut mestari, mutta hyvin selvillä merkityksestään, mikä tulee esille hänen usein käyttämästään itsekehusta: "eivät ne herrat minua hyväksy, mutta niiden pitää minut noteerata". Hän nautti kotimaakuntansa puolueväen jakamatonta kannatusta.

  Mutta hän oli vihattu mies niin oikealla kuin vasemmallakin. Kaiketi hänen kaikki otteensa eivät olisi kelvanneet esimerkkitapauksiksi parlamentaarisen elämän reilun pelin oppikirjaan, mutta huikeana hätävarjeluksen liioitteluna on pidettävä, kun häntä vastaan nostettiin syyte valtioneuvoston pöytäkirjan väärentämisestä. Sen jutun kuluessa lyötiin yhtä suomalaista poliitikkoa pahemmin kuin "vierasta sikaa", lujaa vertausta käyttäen. Silloin ei puhuttukaan raaputtamisesta vaan "niukuttamisesta". Syytös oli niin mahdoton, että valtakunnanoikeus sen hylkäsi. Niukkanen joutui pian sen jälkeen jälleen ministeriksi. Hän oli talvisodan aikana puolustusministerinä ja tuli jotenkuten toimeen Mannerheiminkin kanssa, jota hän kyllä piti näyttämön oikuttelevana "tiivana"; hän oli näet kuten Eino Poutiainenkin pehmeän teen vastustamisyhtistyksen jäsen, kun halusi tehdä oikein muikean vaikutuksen.

  Sodan jälkeen Niukkanen oli "vanhempana valtiomiehenä" omalla tavallaan arvossapidetty kansanedustaja. Vanhat haukut ja vihat olivat suurelta osalta unohtuneet.

  Jos puhutaan sitten sodanjälkeisistä vuosista, niin J.K. Paasikivi kantoi kyllä ankaran arvostelun paineen, mutta vaikeaa lienee sanoa, että hän oli laajemmalti vihattu mies. Hänet haukuttiin tietenkin ravintolan kabinetissa ryssän kätyriksi ja siihen tapaan, mutta toiselta puolen valtiollinen tilanne oli niin epävarma - monen mielestä auttamaton - että ukon toimia seurattiin toivon ja epätoivon väliä liikehtivin tuntein. Vastarintaa ja vihaa tietenkin oli ilmassa, mutta se oli viisainta kätkeä liivien sisäpuolelle, kun joutui Paasikivien kanssa keskusteluihin. Kerrotaan, että Paasikivi meni sodan loppuaikoina aamiaiselle Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan. Siellä joku hänen entisistä kollegoistaan puhui Paasikiven mielestä poliittisia järjettömyyksiä, jolloin ukko nousi pöydästä, sanoi: haistakaa paska, te ette ymmärrä mitään, ja vaikka olikin syöppö luonteeltaan jätti lautasensa koskemattomaksi. Totta on, että ukko ei säästänyt sompaansa.

  Yhteen toviin Aarre Simonen oli suuresti ja mieluisasti haukuttu poliitikko Suomessa. Suoraan sanoen mies älyltään kaikkein korkeinta luokkaa, mutta niin myös hänen sanontansa oli särmikkyydessään ylivertainen. Taistot ovat taantuneet hänenkin nimensä ympärillä.

  Paasikiven seuraajasta voisi tältä kannalta katsoen kirjoittaa paksun kirjan muutamien jo julkaistujen "tähän on tultu" -teemaa viljelleiden lisäksi.

  Kerrotaan nyt yksi juttu. Pitäessään vastauspuhetta 50-vuotispäivällisillään Kekkonenkin kehui itseään väittämällä olevansa Suomen haukutuin poliitikko. Kun Niukkanen sai sananvuoron, hän nuhteli puoluetoveriaan siitä, että tämä oli antanut väärän todistuksen, sillä hän, Niukkanen, oli vielä elossa, jopa päivälliselläkin. - Mutta se oli silloin.

                                                       *

Eiköhän sovita, että tällä Lemmströmillä on vielä pitkänpitkä matka jäljellä ennen kuin hän pääsee puhumaan itsestään maan haukutuimpana miehenä. Mutta toivotaan hänelle hyvää menestystä, sillä alku ei ollut hassumpi.