Espoon tapaus.

Me suomalaiset olemme viime aikoina tuudittautuneet siihen uskoon, että se jarruttamispolitiikka, jota vielä 1930-luvulla suomalaisten sivistyspyrintöjä kohtaan kansakouluasiassa ruotsinkielisellä Uudellamaalla harjoitettiin, olisi siirtynyt historiaan. Mutta se, mitä jokin aika sitten on tapahtunut Espoossa aivan pääkaupungin liepeillä, osoittaa, että vieläkin on olemassa piirejä, jotka eivät ole mitään oppineet. Sitä tosiasiaa, että lapsia viedään koulun kirjoihin maantiellä ja tanssilavalla, eivät Espoon ruotsalaiset pysty puolustamaan sillä, että kunnassa nykyään on vasta äsken muodostunut suomenkielinen enemmistö, koska syyt ja seuraukset juontavat tässä asiassa juurensa paljon pitemmältä ajalta ja kunnallisissa elimissä on suomalaistuminen ollut tunnetusti hyvin hidasta tässä kiihkoruotsalaisuudestaan tunnetussa kunnassa. Toisaalta on kuitenkin espoolaisten saamattomuudelle - sekä ruotsalaisten että suomalaisten - lieventävänä asianhaarana todettava, että asukasluvun nopea lisääntyminen on yllättänyt kunnanmiehet, ja edelleen, että suurin osa Espooseen muuttaneista käy Helsingissä työssä ja ansaitsemassa pitäen Espoota vain asuinpaikkanaan. Viimeksimainittu ilmiö aiheuttaa nimittäin sen, että kuluu pitkän aikaa, ennen kuin tällaisia ulkokuntalaisia pidetään ja kohdellaan oikeina espoolaisina.

Kun tällaistakin vielä saattaa tapahtua ja kun maassamme - nimenomaan ruotsinkielisellä Uudellamaalla - vielä on kuntia, joissa suomenkielinen työväestö paraikaa ruotsalaistuu, on syytä tarkkailla, mitä koulualalla ruotsalaisalueilla kuluneiden vuosikymmenien aikana on tapahtunut ja edelleen tapahtuu.

Vuosisadan vaihteesta alkaen on osoittautunut, etteivät ruotsinkielisten alueiden työnantajat yleensä ja erityisesti maataloustyönantajat ole tulleet toimeen heidän omaan kieliryhmäänsä kuuluvalla työvoimalla, vaan heidän on jo noin 50 vuoden aikana ollut pakko kiihtyvässä tahdissa hankkia työvoimaa etenkin Savosta, Karjalasta, Keski-Suomesta ja Keski-Pohjanmaalta. Tämän johdostahan ei kenelläkään voi olla mitään sen enempää sanottavaa, kun syntyvyys on heikkoa, ja työvoimaa tarvitaan. On luonnollista ja sosiaalisesti täysin tervettä, että työvoimaa siirtyy sieltä, missä sitä on liikaa, rintamaille ja kaupunkeihin, joissa ansiotkin usein ovat paremmat. Kun työnantajat useimmissa tapauksissa itse ovat aloitteentekijöinä tällaisen väestönsiirron toimittamisessa - ja muutenkin - niin tämä toimenpide asettaa työnantajille myös tiettyjä velvollisuuksia, joita kuitenkin valitettavasti usein on laiminlyöty. On nimittäin todettavissa, että samat henkilöt, jotka työnantajina ovat näitä suomenkielisiä työntekijöitä ruotsalaisalueelle hankkineet, ovat kunnan johtomiehinä olleet äänessä silloin, kun ennen vanhaan kuntakokouksissa ja nykyään kunnanvaltuustoissa on käyty taistelua suomenkielisiä kansankouluja vastaan.

Ruotsalainen maa - den svenska jorden - on kovin tunnepitoinen käsite. Tuo maa ei kuitenkaan näy kärsivän siitä, että suomenkielinen työmies sitä kyntää, kunhan vain omistus on ruotsinkielisten käsissä. Onkin aivan luonnollista, että varsinaiset ruotsalaisalueet yritetään viimeiseen saakka säilyttää kielellisesti mahdollisimman puhtaina. Se on onnistunut Etelä-Pohjanmaan rannikkoalueella, jossa ei tarvita maatalouteen lisätyövoimaa ja jossa ei ole teollisuutta. Mutta Turun ja Porin läänin lounaisosassa eivät ruotsinkieliset maanviljelijät ole pitkiin aikoihin tulleet toimeen paikkakunnan työvoimalla, saati Uudellamaalla, jossa sitäpaitsi pääkaupunki säteilee omaa vetovoimaansa. Jos ne alueet, joissa puhutaan kielellisen vähemmistömme kieltä, voitaisiin pitää yksikielisinä - etelässä on kysymys enää vain rippeistä - siitä olisi molemminpuolista hyötyä ja sekä kunnat että valtio pääsisivät paljon pienemmillä kustannuksilla. Tästä lienevät kaikki yksimielisiä, ja suomalaisten pitäisi tukea ruotsalaisia näissä pyrkimyksissä, jotka toteutettuina vahvistaisivat ruotsalaisen omaperäisen maalaiskulttuurin oikeudenmukaista säilymistä. Ettei näin ole läheskään aina käynyt, on valitettavaa, mutta syy ei suinkaan ole suomenkielisen kouluaineksen.

Oloillemme kuvaavaa on, että n. pari-, kolmekymmentä vuotta sitten tehtiin ruotsalaisten kansankäräjillä (folkting) aloite sellaisen lainsäädännön aikaansaamiseksi, jonka mukaan suomalaiset eivät lainkaan voisi ostaa ns. ruotsalaista maata. Yritys ei kuitenkaan ottanut tulta, koska pelättiin, että suomalaiselta taholta tehtäisiin vastaavanlainen ehdotus, ja se olisi ollut kohtalokasta, sillä ruotsalaiset ovat aina mielellään havitelleet suomalaisen Suomen parhaita paloja - heidän omistuksessaan ne varsin suurelta osalta vielä nytkin ovat. Mainittakoon, että aloitteentekijä itse harjoitti maakeinottelua aikanaan Savossa ja oli ammatiltaan professori.

Tällä kertaa ovat kaikki Uudenmaan ja Turunmaan ruotsalaisseutujen maanviljelijät itse olojen pakosta alueiden pahimpia suomalaistajia hankkiessaan tiloilleen vuosi vuodelta yhä enemmän suomenkielistä työväkeä. Nuori, vahva ja pystyvä ruotsinkielinen maatyömies on muuten - karjatytöistä puhumattakaan - tällä kertaa harvinainen lintu näillä main. Ettei suomalaistuminen ole tapahtunut - nyt ja ennen - nopeammassa tahdissa, johtuu nimenomaan puutteellisesta suomenkielisestä kansakouluopetuksesta, joka monissa tapauksissa on johtanut päinvastoin suomenkielisen työväestön ruotsalaistumiseen.

Vuosisadan vaihteesta alkaen on kunnanviranomaisten jarrutuksesta jouduttu nimenomaan Uudellamaalla turvautumaan suomenkielisten lasten kouluasioissa yksityisten apuun. Eteläsuomalaisen osakunnan aloitteesta ja toimesta on tällaisia kouluja ylläpidetty Porvoon pitäjässä, Espoossa, Pernajassa, Sipoossa ym. Vielä 1930-luvulla, jolloin laista jo oli jonkinlaista turvaa, jouduttiin Porvoon pitäjään perustamaan kuuluisa saunakamarikoulu siksi, että muutaman tehdasyhdyskunnan lapset oli sijoitettu niin laajaan koulupiiriin, etteivät lapset voineet luonnottoman pitkien matkojen takaa käydä virallista koulua. Tällöin olisi ollut pakko tyytyä ruotsinkieliseen kouluun, ellei ulkoapäin olisi tullut apua. Muistissa ovat nekin vielä varsin tuoreet tapaukset, jolloin erään teollisuuslaitoksen koneenhoitajat ym. luottamushenkilöt erotettiin työpaikastaan siksi, että kuuluivat tällaisen yksityisen suomalaisen kansakoulun johtokuntaan.

Tällä haavaa on Uudellamaalla vielä sellaisia kuntia, joissa ei ole ainoatakaan suomalaista kansakoulua, vaikka niissä asuu suomenkielistä maatalousväkeä. Tämä johtuu siitä, että suomalaisten lasten lukumäärä ei ole niin suuri, että lain edellyttämää koulua olisi pakko perustaa. Juuri näissä kunnissa tapahtuu jatkuvasti suomalaisten ruotsalaistumista, ja tällaisista kunnista ovat olleet kotoisin ne Korhoset, Nuutiset, Virtaset ja Salmiset, jotka ilmestyvät kutsuntaan asevelvollisuuttaan suorittamaan osaamatta sanaakaan entistä, kahden sukupolven takaista äidinkieltään. Jossain tehdasyhdyskunnassa suomalaisseudulla on tilanne päinvastainen, mutta siellä kyllä isännät muistavat velvollisuutensa alaistensa äidinkieltä kohtaan, kun se on ruotsi. Koulua ylläpidetään tehtaan kustannuksella.

Tässä on kyseessä asia, jota hyvällä tahdolla voitaisiin hoitaa sovussa, kunhan ruotsalaiset muistaisivat kaksi seikkaa, nimittäin, että he itse suomalaistavat omaa maataan - katso `Palvelukseen halutaan-ilmoituksia` Maaseudun Tulevaisuudessa - ja että äidinkieli on suomalaiselle työmiehelle yhtä rakas kuin ruotsalaiselle isännälle.