Pääministeri Kekkonen: Herra puhemies! Perustuslakivaliokunta on hallituksen toimenpiteistään v. 1950 antaman kertomuksen johdosta laatimassaan mietinnössä ja käsitellessään toukokuun 3 päivänä 1950 alkaneen veturimieslakon johdosta toimeenpantua reserviin kuuluvien veturimiesten kutsumista ylimääräiseen palvelukseen, päätynyt toteamukseen, että tuon toimenpiteen laillisuutta näyttää voitavan aiheellisesti arvostella, minkä vuoksi vastaisuudessa olisi tarkoin pidettävä silmällä, ettei asevelvollisuuslain säännöksiä sovelleta tavalla, joka laillisuuden kannalta herättää epäilyä.

Puheenaolevan toimenpiteen suorittamisen aikaan voimassa olleen 30 päivänä kesäkuuta 1932 annetun asevelvollisuuslain 7 §:n 2 momentin mukaan voitiin, milloin erityiset olosuhteet vaativat, reserviin kuuluvia asevelvollisia kutsua ylimääräiseen palvelukseen. Toinen lainkohta, johon tämän asian käsittelyn yhteydessä on viitattu, on saman asevelvollisuuslain 1 §, jonka mukaan jokainen Suomen mies on isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustukseksi asevelvollinen. Miten hallituksen kysymyksessä olevaa toimenpidettä, joka perustui ensiksi mainittuun lainkohtaan, on oikeudelliselta kannalta näiden lainkohtien mukaan arvosteltava?

Mitä ensiksikin tulee asevelvollisuuslain 1 §:ään, johon lainkohtaan ovat viitanneet ne, jotka ovat nähneet hallituksen toimenpiteessä lainvastaista, niin on todettava, ettei se, enempää kuin lakien ensimmäiset pykälät yleensäkään, sisällä muuta kuin periaatteellisluontoisen lausuman siitä, mistä laissa on kysymys, tässä tapauksessa siitä, mihin asevelvollisuus perustuu. Tarkoituksena ei ole suinkaan ollut mainitussa pykälässä määritellä, mihin tehtäviin asevelvollisia voidaan käyttää. Asevelvollisuuslaissa, sen soveltamisasetuksessa ja eräissä muissakin säännöksissä on asianomaiselle viranomaiselle annettu valta käyttää asevelvollisia muihinkin tehtäviin kuin välittömästi isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamiseen tai siihen valmentautumiseen.

Oltakoonpa näin ollen periaatteessa mitä mieltä tahansa kysymykseen nähden, onko palvelusvelvollisuuden rajoittuva "isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustukseen" vai tuleeko se kysymykseen myös muissa tapauksissa, on todettava, että niin hyvin reserviin kuuluvien asevelvollisten kutsumisesta ylimääräiseen palvelukseen, milloin erityiset olosuhteet sitä vaativat kuin myös heidän käyttämisestään eri tehtäviin, on asianomaisille viranomaisille annettu varsin laaja liikkuma-ala.

Perustuslakivaliokunnanmietinnössä lausutaan, etteivät olosuhteet valtioneuvoston puheenaolevan toimenpiteen suorittamisen aikaan valiokunnan käsityksen mukaan olleet sellaiset, että olisi riidattomasti katsottava kysymyksen olleen isänmaan tai laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamisen, joten toimenpiteen laillisuutta voitaisiin aiheellisesti arvostella.

Milloin olosuhteet sitten ovat sellaiset, että riidattomasti voitaisiin katsoa olevan kysymyksessä isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamisen tai pikemminkin, milloin sellaisten erityisten olosuhteiden voidaan riidattomasti katsoa olevan olemassa, että ne asevelvollisuuslain 7 §:n 2 momentin mukaan oikeuttavat kutsumaan reserviin kuuluvia asevelvollisia ylimääräisen palvelukseen, on tietenkin vaikeasti määriteltävissä. Kun huomioon otetaan, että ns. asiantuntijat saattavat verrattain vähäisin perustein esittää sellaisen toimenpiteen laittomaksi tai ainakin laillisuuden kannalta epäilyttäväksi, jonka laillisuuteen nähden ei aikaisemmin tai yleensä ole epäilyksiä ollut olemassa, on perustuslakivaliokunnan katsottava asettaneen niille viranomaisille, joiden tehtäviin kuuluu laissa edellytettyihin toimenpiteisiin ryhtyminen, niin ahtaat rajat, että se tarkoituksenmukaisuuden tai ehkäpä joidenkin mielestä myös laillisuuden kannalta saattaa herättää epäilyä. Mielestäni riittää, kun asianomainen viranomainen, joka päinvastoin kuin asiantuntijat lausuntojaan antaessaan toimii virkavastuulla, objektiivisesti asiaa harkiten, toteaa laillisten edellytysten toimenpiteelleen olevan olemassa.

Mitä erityisesti nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen tulee, niin on otettava huomioon, että veturimiehet, jotka yleensä ovat valtion viran tai toimen haltijoita, ovat lakkoon ryhtyessään rikkoneet virkavelvollisuuttaan ja siten yhteisestä sopimuksesta toimineet laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Minulla on tilaisuus tässä lukea valtioneuvoston oikeuskanslerin 13 päivänä huhtikuuta 1950 antama asiaa koskeva lausunto. Tässä lausunnossa sanotaan seuraavaa: "Virkamies, joka ei ole virkalomalla tai virkavapaana, on velvollinen toimittamaan virkaansa tai toimeensa kuuluvat tehtävät. Tämän velvollisuuden laiminlyöminen on Suomen oikeuden mukaan virkarikos, josta rikoslaissa on säädetty rangaistus eikä asiaa muuta se, että virkatehtävien hoito laiminlyödään yhteisestä päätöksestä, niin kuin lakossa on kysymys." Kun otetaan huomioon nimenomaan se lakko, jonka veturimiehet tekivät, niin lakon vaikutukset ovat tällaisissa tapauksissa myös niin laajakantoiset, että valtiovallalla on ollut perusteltua aihetta ryhtyä kaikkiin käytettävissä oleviin keinoihin niiden vaikutusten poistamiseksi. Asevelvollisuuslain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettujen erityisten olosuhteiden voidaan niin ollen katsoa vaatineen niitä toimenpiteitä, joihin on ryhdytty.

Selvää myös on, että ylimääräiseen palveluun kutsuttuja veturimiehiä on voitu käyttää veturipalvelukseen. Puhumattakaan näet siitä, että silloin voimassaolleen asevelvollisuuslain 48 §:n mukaan asevelvollisia voitiin tarpeen mukaan käyttää sellaisiinkin maanpuolustusta edistäviin tehtäviin, jotka eivät puolustusvoimille varsinaisesti kuuluneet, oli asevelvollisuuslain soveltamisesta annetun asetuksen 108 §:ssä tarkemmin määrätty, että asevelvollista voitiin käyttää myös sellaiseen toimeen, ammattiin tai työhön, johon hänet ammattinsa tai taipumustensa perusteella harkittiin soveliaaksi. Kun reserviin kuuluvia asevelvollisia voitiin sijoittaa samanlaisiin tehtäviin kuin vakinaisessakin väessä, johtuu suorastaan asian luonnosta, että veturimiehet on ollut sijoitettava sellaiseen tehtävään, johon he ammattinsa perusteella juuri ovat olleet soveliaita.

Tässä yhteydessä ei voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että samaa menettelytapaa, josta nyt on kysymys, on sotien jälkeen kaksi eri kertaa aikaisemmin jo sovellettu, ilman että menettelyn lainmukaisuudesta tiettävästi silloin olisi julkituotu mitään epäilyksiä. Toinen tapahtui 30 päivänä syyskuuta 1945, jolloin veturimiehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin, ja toinen tapahtui 27 päivänä marraskuuta 1947, jolloin virkamiehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Erityistä huomiota herättää tässä se, että silloin, kun virkamiehet vuonna 1947 kutsuttiin reserviharjoituksiin, oli eduskunnan oikeusasiamiehenä varatuomari M. Laisaari. Hänellä ei silloin ollut huomauttamista toimenpiteen laillisuutta vastaan. Kuten muistetaan, vuonna 1947 oli maassa vasemmistoenemmistöinen Mauno Pekkalan hallitus. Kun veturimiehet 3 päivänä kesäkuuta 1950 kutsuttiin kertausharjoituksiin, oli eduskunnan oikeusasiamiehenä sama varatuomari M. Laisaari, joka silloin - siis vuonna 1950 - kiirehti antamaan lausunnon, että hallituksen toimenpide oli ollut lainvastainen. Eduskunnan oikeusasiamiehen tulee hallitusmuodon 49 §:n mukaan olla eteväksi laintuntijaksi tietty ja tulee eduskunnan puolesta valvoa "lakien noudattamista tuomioistuinten ja muiden viranomaisten toiminnassa." On vaikeaa uskoa, että näin vastuunalaisessa tehtävässä olevan henkilön kannanotto voisi perustua poliittisiin arviointeihin, mutta ilmeistä ristiriittaisuutta oikeusasiamies Laisaaren kannanottojen välillä vuonna 1947 ja vuonna 1950 ei voi olla panematta merkille. On lisäksi todettava, että perustuslakivaliokunta ei hallituksen kertomuksia enempää vuodelta 1945, jolloin, niinkuin muistetaan, oli nykyisen tasavallan presidentin Paasikiven hallitus, kuin vuodelta 1947:kään käsitellessään ole nähnyt mitään arvostelun alaista niissä toimenpiteissä, joilla hallitus noina vuosina kutsui veturimiehet ja valtion virkamiehet kertausharjoituksiin.

Ymmärränkin asian niin, että perustuslakivaliokunnan mietintö on jälkiheijastelua siitä poliittisesta kiihkomielisyydestä, joka vuoden 1950 vaiheilla vallitsi.

Perustuslakivaliokunta ja eduskunta saattavat itsensä, huomioon ottaen tapahtumat vuonna 1945 ja vuonna 1947, kieltämättä varsin outoon valoon, jos nyt hyväksytään perustuslakivaliokunnan hallitukselle esittämä huomautus. Eipä siltä, että tämä perustuslakivaliokunnan mietintö sen epämääräisyyden vuoksi tekisi nyt kesää tai talvea, mutta eiköhän olisi aihetta kaikessa rauhassa ja ystävyydessä poistaa mietinnön neljäs kappale.