Miten päin Turkki?

Muutama viikko sitten antautui nimimerkki uhkapeliin ryhtyessään vastoin kohta päätä uhkaavaa sotaa ennustelevia poliitikkoja ja hyvin uskottavia sanomalehtiä väittämään ja todistelemaan, että Japani ei nyt hyökkää Siperiaan. Onni on seurannut uhkarohkean myötä, ainakin tähän saakka. Sodan pilvet, jotka elokuussa synkkinä seisoivat Siperian taivaalla, ovat ikäänkuin hajoamassa. Kuta lähemmäksi talvi saa, sitä varmemmin voi olettaa rauhan säilyvän Japanin ja Venäjän välillä ainakin ensi kesään saakka.

Menestys - tilapäinenkin - kiihoittaa jatkuvaan uhkapeliin. Monte Carlossa se tosin parhaiten tunnetaan.

Ja niin on Pekka Peitsi päättänyt sekaantua Turkin asioihin ja asenteeseen nyt ynnä tulevaisuudessa. Japani ja Turkki ovat näet muodostaneet tähän saakka eräältä kannalta katsottuna oman akselinsa: molempien vaiheilla on ollut paljon ulkopuolista kannunvalantaa, mutta itse ne ovat säilyttäneet aikeensa salassa. Japani on reväissyt esiripun auki yhdelle suunnalle, mutta tietyn kauden päätyttyä taas sulkeutunut kuoreensa, Turkki on jatkuvasti kuulolla.

Turkin asema onkin vallan erikoislaatuinen. Maantieteellisesti Turkki muodostaa ratkaisevan avainaseman sodankäynnille Lähi-Idässä ja Kaukasiassa. Jos se liittyy akselin puolelle tai edes päästää akselin joukot maansa läpi merkitsee se ajan mittaan kahden tulen väliin joutuvan Kaukasian puolustuksen loppua ja Egyptin puolustuksen ennenaikaista luhistumista. Kun näillä tapahtumilla saattaa olla suorastaan käänteentekevä merkitys Venäjän sodalle ja taistelulle Intiasta, voidaan havaita, että Turkki tavallaan pitää kädessään miljoonia miehiä syöneen ja vielä miljoonia syövän maailmansodan ratkaisua.

Mutta Turkin asenne on tämä:

Se on sitoutunut sopimuksessa 19. päivältä lokakuuta 1939 (siis suursodan alkamisen jälkeen!) yhteistyöhön Englannin ja Ranskan kanssa sekä molemminpuoliseen apuun, jos sopimuspuolet joutuvat sotaan Välimeren piirissä.

Sillä on ystävyys- ja puolueettomuussopimus Venäjän kanssa vuodelta 1925. Sopimus kestää tällä erää vuoteen 1945.

Sillä on Englannin ja Venäjän yhteisesti antama takuu elokuun 12. päivältä 1941.

Sillä on toiselta puolen kaupallisin suhtein vahvistettu ystävyyssopimus Saksan kanssa kesäkuun 18. päivältä 1941.

Näiden sopimusten valossa on Turkki kuin `kaikkien tyttöjen Alfred`. Se lupaa rauhaa ja ystävyyttä joka suunnalle, ja omasta puolestaan se saa sopua ja suosiota kaikkialta. "Sovinto ja ystävyys on paras. Heijuuh", sanoi jo Nummisuutarin Esko.

Mutta olla ystävä sekä Herodeksen että Kaifaan kanssa on nykypäivinäkin mutkallinen juttu. Turkin asema onkin, kun edellä luetellut sopimukset kaikkikin ovat yhä voimassa, lievästi sanottuna monisolmuinen. Tämän vuoksi on ulkomaailma Turkkia rajoittavia maita koskeneiden suurten tapahtumien yhteydessä odotellut ikäänkuin varpaillaan Turkin kannanottoja. Muistamme hyvin, kun Italia liittyi sotaan, kuinka paljon puhuttiin Turkin mukaantulosta englantilais-ranskalaisen sopimuksensa velvoittamana. Vaikka sopimuksen sanamuoto selvästi ilmaisikin Turkin sitoutuneen juuri tämänlaista tapausta varten yhtymään sotaan Englannin puolelle, pysyttäytyi Turkki sodan ulkopuolella. Sama oli asia Italian hyökättyä Kreikkaan. Turkin sopimuksenmukainen velvollisuus olisi ollut auttaa Kreikkaa, mutta se pidättäytyi siitä. Kun Saksa sitten aloitti hyökkäyksensä Kreikkaan ja varsinkin kun Turkin sovittamaton riitapuoli Bulgaria liittyi tähän mukaan, oletettiin yleisesti, että Turkki ei voi olla sekaantumatta leikkiin. Sodan vaara oli näet tullut Turkin rajalle. Mutta Turkki pysyi yhäkin paikoillaan. Ja on pysynyt siitä lähtien. Nyt ei enää millään taholla oleteta, että Turkki liittyisi sotaan alkuperäisen liittokumppaninsa Englannin puolelle. Sen sijaan on alkanut samanlainen ennustelu ja odottelu kuin 1940 ja 1941, että Turkki aloittaisi sotatoimet, mutta tällä kertaa Englantia ja sen liittolaista Venäjää vastaan.

Jo viime syksynä esitettiin julkisuudessa olettamuksia, että Turkki hyökkää oitis Venäjän kimppuun ja tekee lopun sodasta idässä. Mutta varsinkin tänä keväänä ja kesänä, Rommelin edettyä Egyptiin ja saksalaisen Venäjän armeijan päästyä Kaukasiaan, on sekä julkisessa sanassa että varsinkin `asiantuntijoilta` kuulluissa suusta suuhun kulkevissa kertomuksissa tiedetty vakuuttaa, että Turkki asettuu akselin puolelle ja heittää ratkaisevan panoksen vaakalaudalle. Mutta aika on nyt taas ehtinyt syksyyn, eikä Turkki ole ryhtynyt toimimaan. Se on visusti säilyttänyt mitäänsanomattoman diplomaattisen mimiikkinsä.

Ja, niin rohkenemme olettaa, se sen säilyttää edelleenkin. Jos Turkki liittyy sotaan, tapahtuu se noin 2, ehkäpä peräti 3 viikkoa ennen sodan loppua, ja on hyvin vähän uskottavaa, että Turkki silloin valitsee häviävän puolen.

Turkki on edelleenkin liittosuhteessa Englannin kanssa. Englanti on ollut kyllin viisas eikä ole välien katkaisemisen uhalla yrittänyt pakottaa Turkkia liittymään sotaan kriitillisinä aikoina v. 1940 ja 1941. Englannilla on edelleenkin Turkissa läheisen ystävän asema. Se ei voi olla merkitsemättä jotakin.

Venäjän ja Turkin väliset suhteet ovat taas erikoislaatuinen historia sinänsä. Venäjä oli ensimmäinen maa, jonka kanssa vallankumouksellinen, Euroopan imperialisteja vastaan taisteleva Mustafa Kemalin Turkki solmi ystävyyssopimuksen. Ja Turkki oli ensimmäinen porvarillinen valtio, jonka kanssa bolshevistinen Venäjä, jo Leninin aikana, teki sopimuksen. Hyvät välit Venäjän kanssa on ollut eräs Turkin ulkopolitiikan perustekijä siitä lähtien, niin väkevällä kädellä kuin Turkissa onkin kukistettu pieninkin kommunistinen yritys.

Tähän kaikkeen sanotaan, että ystävyydet ja sopimukset eivät merkitse mitään kovan todellisuuden rinnalla tähän maailman aikaan. Esittihän Molotovkin Berliinissä vaatimuksen Dardanellien salmien saamisesta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa. Varmasti Turkinkin suhteen.

Mutta Turkin asema akselin yhtiötoverina ei ole muutoinkaan aivan selvä.

Turkin naapurina Euroopassa on Bulgaria, maa, jonka kanssa Turkilla on suunnilleen yhtä huonot välit kuin sanokaamme Suomella ja Venäjällä keskenään. Perinnäisen vihamielisyyden lisäksi näillä mailla on etujen ristiriitoja, mikä selittää ne ajoittain äärimmilleen kärjistyneet suhteet, jotka ovat aivan viime aikoina vallinneet Turkin ja Bulgarian kesken. Niiden vaikutuksesta on kaikki rajaliikenne näiden valtioiden väliltä ollut ajoittain poikki, ja Turkki on pitänyt rajansa suojana Euroopan puolella lähelle puolimiljoonaista armeijaa. Avoin vihamielisyys lienee tosin viime aikoina lieventynyt, mutta Bulgaria seisoo pahana kantona Turkin liittymisen tiellä samaan akseliin, jossa Bulgaria on aikaisempi osakas.

Italia ja Turkki ovat molemmat Välimeren valtakuntia. Italian pyrkimys Välimeren herruuteen ja sen peittelemätön halu saada vaikutusalaa itäisen Välimeren piirissä, lienee osaltaan omiaan pidättämään Turkkia akselipolitiikan aktiivisesta edistämisestä. Italialla on hallussaan Dodekanesin saaristo aivan Turkin lounaisrannikolla. Turkki tuntee jo sen uhkaksi itseään vastaan.

Tämäntapaiset seikat on tarpeen muistaa, kun harkitsee Turkin tulevaa suurta kannanottoa. Edelleen on syytä pitää mielessä, että Turkilla ei Alexandretten alueen saatuaan ole aluevaatimuksia millekään ilmansuunnalle. Ne parikymmentä miljoonaa turkinsukuista, jotka ovat Venäjällä, eivät asu Turkkiin rajoittuvalla yhtenäisellä alueella.

Mutta lisäksi tulevat vielä puhtaasti sotilaalliset näkökohdat. Sota Venäjää vastaan avaisi Turkille n. 400 km. pitkän maarintaman, jonka lisäksi Turkin Mustanmeren rannikko noin 1.300 km. pituudelta on avoinna Venäjän laivaston hyökkäystoimille. Samanaikaisesti muodostuisi idässä ja etelässä Irania, Irakia ja Syyriaa vastaan toinen maarintama, jonka pituus olisi sekin toista tuhatta kilometriä. Sitäpaitsi uhkaisivat Turkin eteläistä Välimeren rannikkoa Englannin laivastovoimat. Vaikkapa Saksan apu voisikin helpottaa Turkin sotilaallista asemaa, saattaa ymmärtää, että Turkki, mikäli sen voi välttää, ei pane nahkaansa pyykkiin, ennenkuin ryssä on Kaukasiassa pantu matalaksi ja Rommel saanut tilinsä englantilaisten kanssa Egyptissä selviksi. Mutta, jos näin käy, ajattelee turkkilainen, silloinhan ei Turkin osanottoa sotaan enää tarvitakaan. Myrsky on silloin kiertänyt Turkin ja tapahtumien kulku on johtanut siihen, että Turkin ratkaiseva merkitys avainasemana sotilaalliselle kehitykselle Lähi-Idässä ja Kaukasiassa on loppunut. Ja Turkki on onnistunut siten purjehtimaan sotaan sekaantumatta mitä vaikeimman ajan yli.

Jos taas Venäjän vastarinta Kaukasiassa jatkuu eikä Rommel pääse etenemään Egyptiin, on se merkki liittolaisten vahvistuneesta asemasta. Se lujittaa silloin Turkkia säilyttämään puolueettomuutensa. Toiselta puolen taas Turkin sotilaallinen kyky on siksi huomattava (armeijan sodanaikainen vahvuus n. 1.3 miljoonaa miestä), että akselivallat välttävät ehdoin tahdoin tekemästä sitä vihollisekseen.

Näin kompliseerattu on Turkin asema. Turkki pelaa monilla korteilla, koko ajan oma kansallinen menestyksensä ainoana johtotähtenä, niin kuin oikein onkin. Se on varustautunut jokaista mahdollista poliittista konstellaatiota, jokaista sotilaallista ratkaisua varten, ja pää kylmänä realistisesti laskee, mihin sillä on varaa ja mihin ei. Se tietää, että sota, silloinkin kun se näyttää selvältä ja helpolta, saattaa merkitä maalle odottamattomia vaikeuksia. Se tietää edelleen, että silloin kun suurvallat ovat verta vaatineen sodan heikentämät, koskematon miljoona-armeija saattaa olla varsin vaikuttava tuki poliittisille vaatimuksille.

Ja niin olemme päätyneet tähän: älkäämme odottako Turkin puuttuvan sotaan ainakaan tämän vuoden nimissä.

30.9.1942.