Huokaus työtä aljettaessa

LIIMATAINEN

8/1 1971

Kun tätä katsausta kirjoitetaan niin aikaisin kuin joulukuun 17. päivänä, olisi ehkä perustellumpaa - ja ainakin varovaisempaa - ottaa aiheeksi: syvä huokaus työtä lopetellessa, sillä vuosi 1970 on todella päättymässä. Mutta tulevaisuuteen tähyilevä luonne kuitenkin pakottaa tarttumaan kiinni epävarmempaan vaihtoehtoon ja etsimään niitä hermovärähtelyjä, jotka liittyvät huokaukseen vuoden 1971 työtä aloitettaessa.

  Kun on seurannut mielialojen kehitystä viime aikoina maassamme, on syntynyt vaikutelma kuin kansalaisten parissa vallitsisi jonkinlainen - vieläpä melkoinen - epäluottamus tulevaisuuteen. Tuo epäily ja epäusko ei perustu niihin erimielisyyksiin, jotka ovat olleet ja ovat vallalla tulevan vuoden palkkaratkaisujen aiheuttamien riitojen merkeissä - nehän ovat vuosittain uusiutuvia. Tällä kertaa tuntuu levottomuus kohdistuvan enemmänkin maamme yleiseen asemaan. Tulevaisuuden näköaloja sävyttää pessimismi. Mitä tapahtuu ja miten meille käy? Tällainen huokaus tuntuu nousevan monen mieleen vuoden 1971 työtä alettaessa.

  Kai tämäntapaisista ajatuksista vaihdetaan mielipiteitä niin yleisesti, että myös vieras tarkkailija on päässyt niistä jyvälle. Muutama viikko sitten julkaisi arvossapidetty amerikkalainen sanomalehti Los Angeles Times kirjeenvaihtajansa Don Cookin Helsingistä lähettämän artikkelin, jossa väitetään, että Suomessa vallitsee pessimistinen poliittinen mieliala. Se taas artikkelin mukaan johtuu siitä, että maassa on hallitus, "viiden puolueen epämukava yhdistelmä", "viiden puolueen väkinäinen yhteenliittymä", jolla on tosin vahva eduskuntaenemmistö takanaan, mutta joka ei edusta "kansalaisten poliittista tahtoa". Ja suurin epävarmuuden tekijä on siinä, että hallituksessa oleva kommunistinen puolue on jakaantunut kahteen ryhmään, joiden keskinäinen yhteistyö on miltei olematon, minkä vuoksi hallituksen toiminta tuntuu halvaantuneen. Näin asiat esitetään maailmalle.

  Kieltämättä asia on niin, että hallituksen työrytmiä on SKDL:n mukanaolo huomattavasti haitannut; paljon enemmän kuin Paasion ja Koiviston hallitusten aikoina, jolloin SKDL oli sentään parlamentaarisesti vahvempi kuin vuoden 1970 ankaran vaalitappion jälkeen. Tähän on ilmeisesti ollut syynä se, että SKP:n jyrkkä siipi, vaikka se ei numerollisesti ole kasvanut, on saanut enemmän vaikutusvaltaa puolueessa kuin ennen. Se on heijastunut SKP:n enemmistöryhmän toimintaan, jossa on kenties taktillisista syistä yleensä hyväksytty ns. sinisalolaisten kannanotot. Entisestä ruostuneisuudesta kirkastettujen luokkataistelutunnusten voimakas esilletulo on ns. porvarillisissa ja suureksi osaksi myös sosiaalidemokraattisissa piireissä otettu vastaan levottomuutta tuntien. Kun sitten tietyt poliitikot ja julkaisut ovat jo aikaisemmin omaksumaansa neuvostovastaista linjaa seuraten väittäneet, että kommunistien aktiivisuus johtuu Neuvostoliiton politiikasta ja ohjeista, ovat tällaiset mielipiteet löytäneet kuohkean maaperän jopa sielläkin, missä moisille roskapuheille ei yleensä ole annettu arvoa. Ja tässä asiassa on jatko ollut samanlainen kuin vastaavasti aina: kivi on heitetty järveen ja renkaat vedessä leviävät laajalle. Miehestä mieheen kulkee huhuja, että kun se ja se on puhunut näin, ei seurauksena siis voi olla muu kuin sisäisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen, yhteiskuntarauhan häiriintyminen, ja ties mitä sen jälkeen. Ei siis ihme, jos jonkinlainen turvattomuuden tunne on levinnyt tiettyihin kansalaiskerroksiin.

  Näissä alakuloisissa tai suorastaan pessimistisissäkö mielialoissa meidän on nyt huokaistava uutta vuotta ja työtä alettaessa?

  Tähän on vastattava vanhojen viisaalla sananlaskulla: hätä ei ole tämän näköinen.

  Meillä on vakiintuneet olot, meidän kansantaloutemme on lujalla ja terveellä pohjalla. Meidän sosiaalilainsäädäntömme on kehittynyt ja siinä olevia aukkopaikkoja täytetään tarpeen ja varojen mukaan, eikä edistys ole ollut hidasta. Koululaitos on kansainvälisestikin ottaen vähintään tyydyttävällä tasolla. Ulkomaankauppa sujuu hyvin. Työttömyys, joka on ollut avoin haava kansakunnan ruumiissa, on vähentynyt. Yhteiskuntamme on objektiivisesti ottaen joka suhteessa lujempi ja kestävämpi kuin koskaan aikaisemmin.

  Tällä ei tahdota sanoa, etteikö epäkohtia olisi olemassa; niitä on ja tulee aina olemaan, saipa yhteiskunta kuinka korkean kaiun tahansa. Uudet olosuhteet synnyttävät uusia tarpeita ja sen mukana uusia puutteita. Meillä nimenomaan maan eri alueiden taloudelliset erot ovat luvattoman suuret. Kansalaisten työstään - tai muuten - saamien tulojen välillä on hajaantuminen myös liian suuri. Nämä ovat seikkoja, joissa piilevän vaaran yhteiskunnan terveydelle suurin osa ihmisistä myöntää, mutta suurin osa ihmisistä osoittautuu penseäksi, kun konkreettisia korjausesityksiä tehdään.

  Tässä maassa on siis arvostelulle sijaa. Eikä arvostelua suinkaan ole tuomittava. Sellainenkin vallitsevan järjestelmän tukipylväs kuin paavi Paavali näkyy Filippiineillä opiskelijoille pitämässään puheessa sanoneen: "Teidän aikakautenne on arvostelun aikakautta, ja arvostelu voi olla hyvinkin hyödyllistä yhteiskunnalle, joka ei ole koskaan täydellinen". Mutta arkailematta on sanottava, että kun jyrkintä arvostelua yhteiskuntaamme kohtaan esitetään sellaisten piirien taholta, joilla on sentään parhaat ja turvatuimmat olot, niin se ei ole hedelmällisin tapa rakentaa yhteiskuntaamme. Se herättää levottomuutta ja on hyvänä kasvualustana kaikenlaisille pessimistisille katsomuksille kansakuntamme tulevaisuuden suhteen.

  Näin on päästy tarkastelemaan sitä pessimismiä, jonka ulkomaalaiset näkevät sävyttävän yhteiskuntaamme. Jos sen aiheena ovat taloudelliset ja työmarkkinariitaisuudet, ne eivät ole vain tälle maalle ominaiset, niitä on kaikkialla. Laulun sanoja hieman muunnellen voidaan sanoa: "tulkohon hallat ja lakot ja muut", niistä aikanaan selvitään. Pahimmassa tapauksessa ne tuovat devalvaation lähemmäksi, mutta sekään ei maata kaada. Suurentaa tosin omaisuus- ja tuloeroja yms.

  Pahimmanlaatuista epäuskoa on se, joka kohdistuu meidän valtiolliseen asemaamme, itsenäisyyteemme, ulkopolitiikkaamme. Meillä ei ole kerta kaikkiaan mitään asiallista syytä olettaa, että Neuvostoliitto olisi niihin puuttumassa. Se sotisi täysin Neuvostoliiton pitkäaikaista ja johdonmukaista Suomen-politiikkaa vastaan. Suomen itsenäisyys on saanut niin lujan aseman kansainvälisessä elämässä, että sitä ei ole uhkaamassa mikään vaara. Yhteiskuntajärjestystämme ei määrätä ulkoapäin, se riippuu meistä itsestämme. Jos se ei kestä paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskuntajärjestelmän kilpailussa, se muuttuu, jos kansan enemmistö niin tahtoo. Asia on lopultakin näin yksinkertainen.

  Ja mitä maamme ulkopoliittiseen asemaan ja riippumattomuuteemme tulee, sekin säilyy, jos itse siitä pidämme kiinni. Nykyinen linja on osoittanut täyttävänsä meidän kansalliset etumme, mutta se on havaittu hyödylliseksi myös muille maille, mm. itäiselle naapurillemme Neuvostoliitolle. Suoraan sanoen pahimman karhunpalveluksen turvallisuudellemme ja kansallisille eduillemme, jotka ovat rikkomattomassa yhteydessä kansainvälisesti tunnustetun puolueettomuutemme ja noudattamamme ulkopolitiikan kanssa, tekevät - hyvä, jos tekisivät sen tahtomattaan - ne, jotka levittävät toivottomuusmielialaa perustellen sitä mm. Neuvostoliiton asiaan puuttumisella maamme sisäisiin asioihin, joka siis ei pidä paikkaansa.

  Mutta - sanottaneen - entäs jos kotoiset kommunistimme kaappaavat vallan?

  SKDL:llä on tätä nykyä n. 17 % kansasta takanaan. Jos luetteloidaan taas ne, jotka lähtevät barrikadeille, jää prosenttimäärä varsin vähäiseksi. Kommunistit eivät ole haihattelijoita. Joten turhaa on vuoden 1971 aikanakaan huokailla niin syvään että uni menee.