Vallan kahva

Vaikka Richard Milhouse Nixon aloittaa nelivuotisen virkakautensa Yhdysvaltojen presidenttinä vasta tammikuun 20. päivänä, hän on jo joulukuun alkupäivinä nimittänyt uuden kabinettinsa jäsenet. Hallitus on olemassa, se odottaa kärsimättömästi pääsyä vallan kahvaan.

    Mutta mikä on hallituksen asema USA:ssa?

    Hallitusta sanan meikäläisessä merkityksessä ei Yhdysvalloissa lainkaan ole, sillä toimeenpanovalta on siellä keskitetty presidentin käsiin. Presidentillä on kabinetti, johon nyt kuuluu 12 sihteeriä. Kabinetti-nimitys on peräisin siltä ajalta, jolloin ruhtinaan palvelijat istuivat pienessä huoneessa, kabinetissa, odottamassa ruhtinaansa käskyjä. Samantapaiset ulkonaiset olosuhteet vallitsivat Washingtonissa tasavallan perustamisen aikoina ja pitkälti jälkeenpäinkin. Presidentillä oli valtiosäännön mukaan valta ja vastuu hallitustehtävistä. Hänellä oli apunaan kabinetti, joukko sihteereitä tärkeimmillä hallinnonaloilla. Tämä järjestelmä on säilynyt tähän päivään saakka. Valta on presidentillä, hänen hallituksensa, kabinetti sihteereineen, on Valkoisen Talon, so. presidentin tekemien päätösten toimeenpanija.

    Kuten tiedetään, USA:n edustajainhuoneessa samaten kuin senaatissa on tätä nykyä voimakas demokraattinen enemmistö. Kun republikaani Nixon muodosti kabinettinsa, hän kutsui sen jäseniksi pelkästään republikaaneja. Meidän käytäntömme mukaan Nixonin kabinetti on siis vähemmistöhallitus. Mutta kun USA:ssa ei ole parlamentaarista hallitusjärjestelmää, kabinetin jäsenten ei tarvitse nauttia kongressin luottamusta eikä heitä voida kaataa epäluottamuslauseella. Tästäkin seikasta käy esille, että hallitusvalta Yhdysvalloissa kuuluu presidentille, hänen hallituksensa jäsenet ovat hänen apulaisiaan, joilla on poliittinen vastuu vain presidentille, ei kansaneduskunnalle. USA:ssa ei kabinetin jäseniä kutsutakaan ministereiksi, he ovat sihteereitä. Esim. ulkoasioita hoitava kabinetin jäsen, siis ulkoministeri, on virkanimeltään Secretary of State for Foreign Affairs, siis ulkoasiain valtiosihteeri.

    Kun nyt vallanjako USA:ssa on tällainen, voidaanko sanoa, että kabinetin jäsenet ovat lainkaan vallan kahvassa? Tietysti heillä on hyvinkin paljon tosiasiallista valtaa, vaikka se valta, jota he käyttävät, on periaatteessa presidentille kuuluvaa. Riippuu miehistä, miten paljon valtaa presidentti on pidättänyt itselleen ja miten paljon eri hallinnonhaarojen sihteerit, siis ministerit ovat saaneet sitä käsiinsä. Jos on heikko presidentti ja voimakas ministeri, niin tosiasiallinen valta on jälkimmäisellä. Esimerkiksi Eisenhowerin aikana ulkoasiainministeri John Foster Dulles johti suvereenisti maan ulkopolitiikkaa. Tällainen vallanjako oli välttämättömyyskin, sillä Eisenhower ei suostunut lukemaan muuta kuin enintään 2 sivua pitkiä muistioita, oli asia kuinka monimutkainen tahansa.

    Kabinetin istunnot, joissa presidentti on mukana, ovat ensi sijassa informaatiotilaisuuksia tai vapaita neuvotteluja. Eisenhowerin aikana niitä oli viikoittain, mutta silloinen varapresidentti Nixon piti niitä turhana ajanhukkana. Tässä oli Nixon samaa mieltä kuin presidentti Kennedy. Arthur M. Schlesinger kertoo kirjassaan "Sata päivää", että Kennedy piti hyvin harvoin kabinetin istuntoja, koska hän katsoi ne täysin tarkoituksettomiksi. "Mitä syytä on pakottaa postiministeri istumaan ja kuuntelemaan keskustelua Laosin kysymyksestä?", sanotaan Kennedyn kysyneen.

    Yhdysvaltojen hallitussysteemi on kehittynyt sellaiseksi, että presidentin tärkeimmät neuvonantajat eivät aina istu kabinetissa. Presidentti kutsuu näet muodostamiensa komiteoiden ja neuvottelukuntien puheenjohtajiksi ja sihteereiksi asiantuntijoita, jotka luopuvat työpaikoistaan ja siirtyvät kokonaan Valkoisen Talon tehtäviin. Eisenhowerilla oli kauan aikaa henkilökohtaisena luottamusmiehenä Sherman Adams jolla ei ollut mitään laissa määrättyä virallista asemaa valtiokoneistossa, mutta siitä huolimatta hän esim. Eisenhowerin poissaollessa antoi tämän nimissä tai omissa nimissään käskyjä kabinetin jäsenille.

    Voidaan sanoa, että Yhdysvalloissa on presidentin (joka siellä on samalla pääministeri) apuna kaksi "hallitusta": valtiosäännön edellyttämä kabinetti, joka hoitaa täytäntöönpanotehtävät ja presidentin esikunta, johon presidentti kutsuu eri alojen asiantuntijoita. Tämä esikunta vastaa maan politiikan suunnittelusta ja päätösten valmistelusta. Kennedyn aikana verrattiin hänen esikuntaansa kokoelmaan prismoja, joiden läpi presidentti saattoi tarkastella esilläolevia ongelmia. Presidentillä on päivittäin lukuisia neuvotteluja, joihin kutsutaan harkinnan mukaan käsiteltävänä olevan kysymyksen asiantuntijat; joskus myös kabinetin jäseniä. Näissä kokouksissa valmistellaan suuria ja pieniä asioita, joiden ratkaisu sitten yleensä tapahtuu myöhemmin presidentin päätöksellä. Erityistä on, että tiedusteluelimen CIA:n päällikkö on yleensä läsnä sekä kabinetin että esikunnan istunnoissa.

    Nixon tulee ilmeisesti seuraamaan demokraattisten presidenttien kehittämää esikuntajärjestelmää. Hän on jo nimittänyt professori Kissingerin kansallisen turvallisuusneuvoston sihteeriksi sekä professori Moynihanin sosiaalisten kysymysten sihteeriksi. Edellinen vastaa puolustus- ja ulkopolitiikan suunnittelusta ja on tavallaan puolustus- ja ulkoministereiden yläpuolella, jälkimmäinen on vastaavasti työllisyyteen, hyvinvointiin, terveydenhoitoon jne. vaikuttavien suunnittelutehtävien vastuunalainen johtaja. Kumpikaan heistä ei kuulu kabinettiin, mutta heidän tosiasiallinen merkityksensä on suurempi kuin hallituksen jäsenten.

    Kabinetin jäsenten paikkoja jakaessaan on Nixon huolehtinut siitä, että hän säilyttää hallituksen piirissä otteensa. Oikeusministeriksi hän kutsui asianajotoimistonsa toisen osakkaan John Mitchellin, terveydenhoitoministeriksi kalifornialaisen ystävänsä Robert Finchin ja ulkoministeriksi William Rogersin, joka on hänen pitkäaikainen henkilökohtainen luottamusmiehensä. Kun Rogersilla, joka on asianajaja, ei ole mitään ulkopoliittista koulutusta, pidetään selvänä, että Nixon on päättänyt ottaa ulkopolitiikan omiin käsiinsä.

    Kun hallitustehtävät voidaan jakaa sillä tavoin kuin Yhdysvalloissa, on siitä se etu, että esim. kabinettia koottaessa otetaan huomioon poliittiset näkökohdat. Esikuntaan miehiä valittaessa taas etsitään alan parhaat asiantuntijat. Nixonin nimittämistä kabinetin jäsenistä on jo ehditty sanoa, että he ovat kunnon väkeä, jokainen heistä on korkeasti ansioitunut nolla.

    Kaiken sen perusteella, mitä edellä on kerrottu, pitäisi siis voida päätellä, kuka on maailman mahtavimman valtion vallan kahvassa. Kiistämättä presidentti, mutta entä muut? Vallan kahvaan ovat yhä tehokkaammin tarttumassa hallituksen ulkopuolella olevat Valkoisen Talon asiantuntija-teknikot.

    Tämänsuuntaisesta kehityksestähän on olemassa merkkejä Suomessakin. Vakauttamissopimuksen neuvottelut käytiin varatuomari Liinamaan johdolla Suomen Pankin, työnantajien ja työntekijäin sekä taloudellisten asiantuntijain kesken. Siellä oli silloin vallan kahva. Yksikään neuvottelijoista ei ollut hallituksen jäsen. Yksikään hallituksen jäsen, ei kai pääministerikään, tiennyt neuvottelujen kulusta. Siinä olimme jopa edellä Yhdysvaltoja.