Belgialainen näköharha

LIIMATAINEN

7/10 1967

Puolueettomuuspolitiikka on ollut aikojen kuluessa mitä  erilaisimpien arvostusten kohteena. Emme mene tällä erää kauemmas kuin l950-luvulle, jolloin Yhdysvaltojen ulkoministerinä toiminut maallikkosaarnaaja Foster Dulles tuomitsi puolueettomuuspolitiikan epämoraaliseksi. Hänen mielestään kaikkien maailman valtioiden oli tunnustettava väriä: joko kapitalistinen ja anti-kommunistinen tai kommunistinen. Mikään ei ollut sallittua siltä väliltä; kieltäytyminen kannanotosta oli rikollista, epämoraalista. Dullesin kannanotto oli tietenkin valtapoliittinen. Ideologialla ei siinä tosiasiassa ollut mitään osaa. Moraali oli siihen otettu sen vuoksi, että sillä on aina ollut helpoin puolustaa valtapoliittisia pyrkimyksiä.

  Tämä linja oli kauan aikaa vallitsevana USA:n ulkopolitiikassa, itse asiassa aina J.F. Kennedyn presidentiksi tuloon saakka.

  Suomi oli dullesilaisen opin mukaan tietenkin kaiken moraalisen arvostuksen alapuolella, koska se valtiosopimuksessa Neuvostoliiton kanssa vuodelta 1948 oli nimenomaan sitoutunut olemaan suurvaltojen välisten erimielisyyksien ulkopuolella. Yhdysvaltojen osalta muutos suhtautumisessa Suomen ulkopolitiikkaan tapahtui vasta syksyllä 1961, jolloin presidentti Kennedy suomalaisen valtiovierailun yhteydessä lausui hyväksymisen ja tunnustuksen sanoja Suomen puolueettomasta ulkopolitiikasta.

  Mutta olisi väärin luulla, että maailmalla olisi vieläkään yleisesti vakiintunut käsitys Suomen ulkopolitiikan  puolueettomuusluonteesta. Siitä on saatu muistutus äskeisen Belgiaan suuntautuneen valtiovierailun aikana. Belgian Euroopan asioiden ministeriön kabinettipäällikkö Eduard Grandri on suomalaisille lehtimiehille järjestetyn tiedotustilaisuuden aikana luetellessaan Euroopan puolueettomia maita jättänyt niiden joukosta Suomen pois. Ei hän kai sentään ole expressis verbis väittänyt, että Suomi kuuluu itäblokkiin, tuskin sitäkään, että Suomi muuten ei ole puolueeton maa, mutta hän unohti Suomen puolueettomien maiden joukosta, varmaankin tarkoituksellisesti.

  Uusimmat tiedot kuitenkin kertovat, että maan apulaisulkoministeri on Suomen ulkoministerille selittänyt, että kyseessä on ollut väärinkäsitys ja että osastopäällikön tulkinnanalaiseksi jäävästä menettelystä ei suinkaan ole tehtävä sellaista johtopäätöstä, että Belgian ulkoministeriö pitäisi Suomea ei-puolueettomana maana. Tällä selityksellä on tämä asia saatettu pois päiväjärjestyksestä. Mutta tästä huolimatta on syytä sanoa suoraan, että tapahtuma panee meidät ajattelemaan. Mitä oli herra kabinettipäällikön menettelyn takana?

  Jos tähän asiaan yrittää hakea vastausta, niin ensiksi tulevat mieleen puhtaasti belgialaiset näkökohdat. Belgiahan oli vuodesta 1831 lähtien, jolloin suurvallat olivat taanneet sen puolueettomuuden, ollut neutraliteettipolitiikan mallimaa. Se oli rakentanut olemassaolonsa sille vakuutetun puolueettomuuden pohjalle. Ja vaikka Saksan ja Ranskan välinen kiristyminen 1900-luvun alussa oli pakottanut Belgian toteuttamaan yleisen asevelvollisuuden, rakentui Belgian ulkopolitiikka kuitenkin puolueettomuuden pohjalle.

  Vuonna 1914 keisari Wilhelmin Saksa hyökkäsi Belgiaan ja niin oli suurvaltojen, myös Preussin, takaama puolueettomuus lyöty pirstoiksi.

  Sama tapahtui vuonna 1940. Silloin oli hyökkääjänä taas Saksa. Tällä kertaa Wilhelmin silmien tasolle venytetyt pitkät viikset olivat muuttuneet Hitlerin huuliparraksi, eikä Belgiaa vähääkään auttanut, että se oli ennen Hitlerin hyökkäystä julistautunut puolueettomaksi. Vaikka I maailmansodan aikana Belgiassa toteutettu saksalainen hallinto oli ollut armoton, se oli vain lastenleikkiä Hitlerin voimaansaattaman hirmuhallituksen rinnalla.

  Nämä ovat erikoiset belgialaiset kokemukset, kun siinä maassa muistellaan puolueettoman ulkopolitiikan käytännöllistä arvoa. Saattaa olla, että herra kabinettipäällikkö Grandrin sielunelämää hallitsee niin voimakkaana se trauma, minkä maan puolueettomuuden epäonnistuminen on synnyttänyt, että hän suhtautuu koko asiaan varsin kielteisesti.

  Mutta tämän mahdollisen subjektiivisen seikan ohella on tietenkin muita.

  Paasikivi aikoinaan sanoi, että vuoden 1948 yhteistyö- ja avunantosopimus ei mahda täydellisesti sopia kansainvälisen oikeuden käsikirjoihin. Hänen käsityksensä mukaan kansainvälinen oikeus saa kuitenkin seurata todellisen elämän mukana sikäli kuin ehtii ja kykenee.

  On kaksi asiaa, jotka tekevät Suomen puolueettomuuspolitiikan vaikeaksi ymmärtää. Toinen on se seikka, että koko maailma luulee Suomen joutuneen sodan jälkiselvittelyjen yhteydessä Neuvostoliiton miehittämäksi ja Neuvostoliiton satelliitiksi. Koko maailma ei tässä tarkoita johtavia poliitikkoja, sillä he ovat maamme kohtaloista ja asemasta selvillä. Koko maailma tässä tarkoittaa niitä tavallisia ihmisiä, jotka tietävät vain jotakin Suomesta. Suurin osa "koko maailmasta" ei tietenkään tiedä Suomesta mitään, tuskin tietää nimeäkään.

  Suomen ulkopoliittinen puolueettomuus ei hevillä tartu niiden mieleen, jotka pitävät Suomea samassa asemassa olevana kuin muut Neuvostoliiton läntiset naapurimaat. He tietävät, että niissä on saatettu voimaan kansandemokratia. Kaipa sodassa hävinnyt Suomi on samassa asemassa, on heidän johtopäätöksensä.

  Toinen asia liittyy ystävyys- ja avunantosopimuksen sotilaallisiin artikloihin. Kuvitellaan, että vuoden 1948 sopimuksemme on sotilassopimus tavanmukaiseen tyyliin. Niinhän asia ei ole. Sotilaallinen yhteistyö, josta sopimuksessa puhutaan, ei suinkaan astu voimaan automaattisesti vaan alkaa vasta silloin, kun Suomen kimppuun on hyökätty, ja suomalaisten osuus rajoittuu siinäkin tapauksessa oman maan alueeseen. Kaiken tämän me toki tekisimme ilman valtiosopimustakin. Mutta kun tällaiset tavallaan jälleenvakuutussopimukset eivät sovellu sotilaallisten sopimusten gallerian seinille, niin jopa vierasmaalaisten valtiomiesten joukossa on henkilöitä, jotka eivät usko, että ystävyys- ja avunantosopimuksemme puolueettomuusvakuutus ja sotilaalliset artiklat olisivat sopusoinnussa keskenään.

  Tällainen ajatusharha saattoi olla takana belgialaisen virkamiehen oletetussa kannanotossa. Virheellinen käsitys ammuttiin tuoreeltaan alas. Mutta tämä esimerkki osoittaa, että asioiden oikean laidan esittäminen on maan kannalta mitä tärkein tehtävä.