Mä vaivainen mato ja matkamies

Vanhemmat lukijamme, joilla on ollut mahdollisuus seurata elämää keisariajan Saksassa, varmaan voivat palauttaa mieliinsä erään siellä aikoinaan laajalle levinneen sanaleikin. Sen mukaan Saksan keisarikunnalla oli ollut kolme keisaria seuraavassa järjestyksessä: Greise-Kaiser, Weise-Kaiser ja Reise Kaiser, elikkä siis Wilhelm I, jonka liikanimeksi oli merkitty vanha-keisari, 100 päivää hallinnut Fredrik, jota sanottiin viisaaksi keisariksi ja vihdoin Wilhelm II, jonka liikanimenä oli matka-keisari. Tämän vitsin levittäminen kiellettiin rangaistuksen uhalla kaikkein korkeimmalta taholta. Wilhelm II ei sitä näet tietenkään sietänyt. Syynä siihen lienee ollut yhtä paljon kuin pilanteko hänen alituisista matkoistaan se seikka, että Wilhelm II:n isä Fredrik, jota poika vihasi, oli vapaamielisten ideoidensa vuoksi saanut kansalta viisaan nimen. Oliko onneton Fredrik viisas, sitä hän ei hallitsijana ehtinyt näyttää, mutta totta on, että Wilhelm II harrasti arvatenkin luonteensa epävakaisuudesta johtuen matkoja varmaan ennen kuin yksikään toinen hänen asemassaan oleva henkilö. Vai mitä sanotaan, kun hänellä oli esim. v. 1894 kaikkiaan 199 matkapäivää. Kun tähän lisätään, että hän 17 vuoden kuluessa piti 577 julkista puhetta, so. keisaripuheen joka 11. päivä, niin onkin meillä tältä kulmalta katsoen kuva miehestä, joka talttui vasta Doornin linnassa.

Matkustelua sellaisenaan ei voi pitää valtakunnan päämiehelle soveltumattomana, päinvastoin se saattaa olla tärkeä keino valtakunnan ulkopolitiikan hoitamisessa. Historia tietää kertoa monista tällaisista matkoista, joilla on ollut suorastaan ratkaiseva merkitys poliittisten suhteiden kehitykselle. Mutta usein on jouduttu laskemaan hienoista leikkiäkin valtion päämiesten liiallisesta matkustusinnosta, muulloinkin kuin Wilhelm II tapauksessa. Meillä suomalaisilla on tästä varsin tuoretta kokemusta, kun presidenttiämme Lauri Kr. Relanderia, joka oli vilkas karjalainen ja halukas vierailemaan koti- ja ulkomailla, ruvettiin nimittämään lempinimellä Reissa-Lasse taikka presidentti Resander, joka merkitsee jotakuinkin samaa kuin matkaavainen.

Valtionpäämiehet ovat tietenkin eri luku ja on luonnollista, että heidän matkoihinsa kiinnitetään valpasta huomiota. Mutta tavallisten kuolevaisten matkustelu ei sekään ole vailla mielenkiintoa, varsinkin jos matkan takana haistetaan olevan jonkin poliittisen tarkoituksen. Me muistamme hyvin, millaisen metelin maamme lehdistö piti silloisen sisäministeri Yrjö Leinon ja hänen silloisen puolisonsa Hertta Kuusisen joulumatkasta Moskovaan toista vuotta sitten. Se ei ollut ainoastaan sopimaton, vaan suorastaan isänmaalle vahingollinen matka, sanottiin, ja matkamiehet saivat niskaansa koko tasavallan oikein ajattelevien piirien paheksumisen ja vihan.

Tämä on hyvä muistaa niiden, jotka eivät pidä siitä, kun aiomme antaa nuuskaa hyvin kunnioitetulle pääministerillemme Karl-August Fagerholmille hänen matkojensa johdosta. Ei varsin pitkän, mutta sitä merkittävämmän hallituskautensa aikana on hra Fagerholm ehtinyt vierailla jo kaksi kertaa Kööpenhaminassa, ensimmäisen kerran heti pääministeriksi ruvettuaan ja toisen kerran vajaata 4 kuukautta hallittuaan. Ulkomaanmatka on tietenkin miellyttävä ja virkistävä, varsinkin maahan, jonka kieltä osaa paremmin kuin hallitsemansa valtakunnan pääväestön kieltä. Mutta pääministerillä pitäisi olla jokin syy ulkomaanmatkoihin. Pelkkä huvimatka ei riitä, ei ainakaan nykyisenä aikana, jolloin hallituksen johtajan milteipä jokapäiväistä läsnäoloa kaivataan. (Eipä silti, on meillä ollut hallitus, jonka päämies loisti - kuten kerrotaan - milteipä jokapäiväisellä poissaolollaan ja sittenkin asiat luistivat ja demokratia edistyi.)

Maamme ulkopoliittinen asema näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta on veitsen terällä, sitä ei kannata kieltää. Ainakin pääministeri sen tietää. Koko pohjois-Euroopan politiikka etsii uusia teitä, koko Skandinavian kohtalo on vaakalaudalla niissä neuvotteluissa, joita on pidetty ja pidetään Karlstadissa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Kukaan ei tiedä vielä, mikä noiden neuvottelujen tulos on, vielä vähemmän, koituuko tuo tulos onneksi vai onnettomuudeksi pohjoisille veljesmaillemme - ja meille. Mutta yksi asia on selvä: meillä ei ole oikeutta sekaantua noihin neuvotteluihin, eikä meillä ole varaa antaa edes näennäistä aihetta epäluulolle tässä suhteessa. Vieläkin enemmän: meillä ei ole varaa päästää pahantahtoista mieltä minkään syyn - olemattomankaan - varjolla heittämään väitettä, että me olisimme kosketuksessa tällaisten suunnitelmien kanssa.

Tältä kannalta on pääministeri Fagerholmin viimeistä matkaa tarkasteltava ja arvosteltava. Jo matkan aikana olivat Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteiset neuvottelut julkinen asia. Mikä oli helpompaa pahaa tahtovalle kuin heittää ilmoille perusteeton epäily, että Suomi on muka mukana. Niin kuin tietenkin tehtiin, vieläpä meidän suomalaisten omalta taholta, sillä meillä on aineksia, jotka asettavat omat puolue-etunsa ja henkilökohtaiset pyyteensä maan edun edelle. Ja tämä piti tiedettämän, sillä kommunistit ovat tätä tehneet ennenkin.

Tähän voidaan sanoa, että kommunistien kirjoittelulla ei ole ollut mitään merkitystä, sitä ei ole uskottu siellä, minne se on tarkoitettu. Saattaa olla niin ja hyvä on, kun niin olisi. Mutta tässä on kyseessä maan asema erittäin arkaluontoisena ajankohtana. Epävarman tekijän varaan ei saa jättää mitään, kun on suojeltava valtion etua. Yksityinen huvimatka on jotakin niin vähäpätöistä suuren asian rinnalla, että ei voi tulla kysymykseenkään sen tekeminen, jos vähäinenkin, vähäinenkin mahdollisuus on olemassa, että siitä tehdään vääriä johtopäätöksiä, jotka saattavat vaikeuttaa maan ennestäänkin vaikeaa asemaa. Sillä kysymys on ulkopolitiikasta, joka on nykyisessä maailmantilanteessa ja meidän olosuhteissamme elävälle pienvallalle elämäntärkeä asia sanan vakavimmassa mielessä. Me olemme selviytyneet tähän mennessä hyvin, paremmin kuin osasimme odottaa, mutta se ei oikeuta meitä heikentämään tarkkaavaisuuttamme.

Myöskin sosialidemokraattinen hallituksemme on tähän mennessä selviytynyt niin hyvin, että oppositiota kiukuttaa, kun ei tahdo löytyä sitä kantoa, johon Fagerholmin reki kaatuisi. Toivomme ettei hän pohjolan lumisessa maastossa itse matkaile niin huolettomasti, että lennähtää lumihankeen. Kun hallitus muuten on vankka.

Veljenpoika