MITÄ INVESTOINTI ON?

Kullakin ajankohdalla on olemassa omat erikoiset isku- ja muotisanansa sekä politiikan että talouselämän alalla. Nämä ovat niin luonteenomaisia tiettynä aikana vallitseville kehitysilmiöille, että historiallinen esitys kansakunnan vaiheista voitaisiin jakaa jaksoihin noiden iskusanojen vaihtelun mukaan yhtä hyvin kuin vuosilukujen tai suurten historian tapahtumien perusteella. Asian yleisyydestä riippuu, ovatko isku- ja muotisanat levinneet kautta sivistyneen maailman vai rajoittuneet vain tietyn valtakunnan omaan piiriin. Jos tarkastelemme asiaa nyt elävän sukukunnan omien kokemusten valossa, voidaan todeta, että ensimmäisen maailmansodan aikaa voitaisiin yhtä hyvin nimittää kansanvallan ja kansojen itsemääräämisoikeuden kaudeksi, sillä niistähän taistelua sanottiin käytävän. Samalla perusteella voitaisiin toisen maailmansodan asemesta käyttää laajalti demokratia-sanaa. Se hallitsi tuon ajanjakson iskusanana. On lisäksi merkillepantavaa, että aikaa luonnehtiva iskusana ei suinkaan aina kuvaa silloin tapahtuneen historiallisen kehityksen todellista sisältöä eikä varsinkaan sen lopputulosta; se saattaa joskus, eikä aivan harvoinkaan, olla suorastaan päinvastainen iskusanan oikean sisällön kanssa. Esim. Saksan varustautuminen sotaan 1930-luvulla tapahtui alunalkaen rauhan ja aseistariisumisen ylevien tunnusten alla. Vastaavista esimerkeistä muilta ajoilta ei ole puutetta.

    Oman maamme poliittisesta ja taloudellisesta elämästä tapaamme vahvistuksen edellä esitetylle väitteelle. Emme ryhdy tässä tarkastelemaan politiikan puolta. Sen monenkirjava aarreaitta olisi ehtymätön. Talouselämämmekin osalta rajoitumme aivan viime aikojen näkymiin. Haluamatta esittää taloudellisen kehityksemme eri tekijöihin kohdistettua arvoarvostelmaa pyydämme vain viitata siihen, että ikioma inflaatiomme on edistynyt ripeimmin aikoina, jolloin hallitus on julistanut talouspolitiikkansa tärkeimmäksi pyrkimykseksi rahan arvon turvaamisen, että hinnat valitettavasti ovat kohonneet jopa silloin, kun julistetun linnarauhan mukainen jyrkkä hinnannousujen vastustamisen linja on ollut voimassa, että yleinen palkkojenkorotus on säännöllisesti, suorastaan raudanlujalla välttämättömyydellä seurannut sen estämiseksi suoritettuja ns. kuoppakorjauksia jne. Mutta kun tällaiset kieltämättä ikävät ilmiöt nyt jo ovat taakse jäänyttä elämää, emme viivy niiden harmittavaista mielipahaa tuottavassa muistelussa.

    Itse varsinaiseen asiaan, nimittäin ajanjaksoa kuvaavien iskusanojen esiintymiseen palataksemme, voidaan aivan parhaillaan elettäviltä päiviltä tavata sana ja käsite, joka niin sanoaksemme hallitsee markkinoita. Tämä valitettavasti vierasta alkuperää oleva muotisana on tunkeutunut kaikkialle, missä suuremmalla tai pienemmällä asiantuntemuksella käsitellään taloudellisia pulmakysymyksiämme. Talouselämän ahtaan johtoportaan piiristä tuo sana on siirtynyt jokamiehen taloudellisten tuumailujen varuskamariin ja kulovalkean tavoin sen käyttö on levinnyt uskomattoman yleiseksi uskomattoman lyhyessä ajassa. Tuo taikasana on investointi.

    Suuren yleisön keskuudessa on meillä jouduttu investoimisesta tai investoinneista puhumaan sodan jälkeisinä vuosina sotakorvaussuoritusten aiheuttaman teollisuuden, ensi sijassa metalli- ja laivanrakennusteollisuuden laajentamisen yhteydessä. Varsinaiseen kunniaansa tuo sana on kuitenkin kohonnut vuoden 1951 aikana. Suunnitteluneuvoston mietinnössä syksyllä 1951 suositeltiin investointien rajoittamista käytettäväksi tehokkaana aseena inflaatiokehityksen torjumistaistelussa. Syyskuun 20. päivänä 1951 allekirjoitettuun hallitussopimukseen oli suunnitteluneuvoston ehdotuksen mukaisesti otettu määräys, että investointeja olisi taloudellisen tasapainon turvaamiseksi supistettava noin 1/7:lla.

    Kun kirjasemme käsittelee juuri investointiongelmaa, on paikallaan, että pyrimme muutamalla sanalla selvittämään, mistä investoinnissa on oikein kysymys. Ensiksikin sana ja käsite. Ulkolaisissa kielissä sana on ollut vanhastaan käytetty, mutta suomenkieliseen käytäntöön se on ilmestynyt hyvin myöhään. Tietosanakirjan v. 1911 ilmestyneessä III osassa ei sanaa lainkaan esiinny. Nykysuomen sanakirjan työkortistoon on sana investointi otettu vasta 1926. V. 1933 ilmestyneessä Ison Tietosanakirjan 5. osassa on investointi selitetty seuraavasti: "kiinnittää pääomaa (johonkin yritykseen)." V. 1947 sana oli ilmeisesti kuitenkin vielä varsin vähän käytetty, koska silloin ilmestynyt Jokamiehen Tietosanakirja ei katsonut tarpeelliseksi sitä mainita. Tämä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä v. 1939 ilmestyneessä Sivistyssanakirjassa ei esiinny investointi-sanaa. Näyttää siltä kuin ensimmäisen kerran investoinnin merkitys olisi käynyt tarpeelliseksi saattaa laajojen kansalaispiirien tiedoksi v. 1948, jolloin sana esiintyy Hagfors-Mannisen Jokamiehen Sivistyssanastossa (4 p.) seuraavaan tapaan: investoida (lat. investire pukea) sijoittaa pääomaa. Pieni Tietosanakirja v. 1950 määrittelee investoimisen pääoman kiinnittämiseksi johonkin yritykseen. Ja lopuksi: Nykysuomen sanakirjan (1951) mukaan investoida on yhtä kuin sijoittaa pääomaa johonkin yritykseen ja investoimistoiminta merkitsee taloudellista sijoitustoimintaa.

    Näin pitkälle on asia siis selvä. Mutta mitä investoiminen itse käytännössä merkitsee?

    Hyvin kansanomainen sananparsi paheksuu "hullua poikaa Huittisista", koska "se syö enemmän kuin tienaa". Ottakaamme tarkastelun alaiseksi toisenlainen mies, kunnon mies, esim. metsätyömies, joka ansaitsee enemmän kuin syö tai muuten kuluttaa, tai paremminkin, joka ei kuluta kaikkea sitä, minkä ansaitsee. Tällainen mies, hänellä ei ole mitään perittyä omaisuutta, "panee kiven alle", so. säästää vaatimattomista ansiotuloistaan. Hänelle syntyy säästöpääomaa. Näillä säästövaroillaan hän sitten ostaa maapalstan "mökin paikaksi". Mutta hän ei ole aikonut tyytyä pelkkään maakappaleeseen, vaan on päättänyt rakentaa sille asunnon ja raivata siihen viljelyksen. Hän on jatkanut säästämistoimintaansa, mutta varoja on kerääntynyt liian hitaasti, jonka vuoksi hän on turvautunut luottolaitokseen ja saanut sieltä pankkilainan. Tällä ja säästövaroillaan ynnä pitkää työpäivää tehden esim. varsinaisen, muualla suoritetun ansiotyön lisäksi, hän on rakentanut itselleen talon ja raivannut peltoa. Silloin hän on käyttänyt myös lainavaroja investointitarkoitukseen. Jos tämä kunnon mies maatilastaan saaduilla tuloilla taikka ulkopuolisilla ansiotöillä kykenee edelleen hankkimaan itselleen enemmän varoja kuin mitä hän kuluttaa perheensä elatukseen ja lainansa korkojen ynnä kuoletusten maksamiseen, hän harjoittaa säästämistoimintaa, mutta jos hän ostaa lisää maata tai koneita ja kotieläimiä taikka rakentaa uutta tilalleen, hän on investoinut taloutensa kohottamisen tarkoituksessa.

    Tämä esimerkki ei kuitenkaan anna täydellistä eikä ehkä täysin oikeaakaan kuvaa investoinnin käsitteestä. Tarkastelemme toista tapausta. Nuori mies perii isänsä peltisepänverstaan. Se on pieni "läkkipaja" kellarikerroksessa alkeellisine työkaluineen. Mutta nuori mies on yritteliäs, hän saa tuotteilleen menekkiä, hän säästää, hankkii koneita, palkkaa itselleen apulaisia ja laajentaa liikettään. Joidenkin vuosien kuluttua liike on kasvanut niin paljon, että hän havaitsee omat mahdollisuutensa liian rajoitetuiksi menestyvän tuotannon mukanaan tuomien otollisten suhdanteitten hyväksikäyttämiseksi. Sen vuoksi hän hankkii itselleen muutamia yhtiökumppaneita, osakeyhtiö perustetaan, pankista saadaan lisäluottoa ja niin rakennetaan nykyaikaisin konein varustettu peltiteostehdas. Tuotanto nousee monikymmenkertaiseksi ja tehdas tarjoaa työtä pian satamääräiselle työntekijäjoukolle. Tässä on esillä investoiminen siinä merkityksessä, mikä sillä kansantaloudellisesti on, sijoittaminen tuotannollisen toiminnan kehittämistä varten tuotantovälineistön lisäämiseksi tai uusimiseksi.

    Nämä esimerkit jo osoittavat, että investointitoiminta kytkeytyy läheisesti säästämistoimintaan: ilman säästämistä ei voida investoidakaan ja investointeja voidaan suorittaa ainoastaan siinä laajuudessa kuin on säästöpääomia, omia tai vieraita, käytettävissä. Kun toisaalta kukaan ei voi samoja varojaan sekä kuluttaa että säästää, näemme, että kulutus ja investointi ovat keskenään vaihtoehtoisia, eräässä mielessä siis toistensa vastakohtia. Tämä on syytä pitää muistissa myöhempää esitystämme varten.

Kun investointikysymystä tarkastellaan koko kansantalouden kannalta, niin voidaan todeta, että investointitoiminnalle luo edellytykset pääoman muodostus, jonka puitteissa myös määräytyy investointien laajuus. Edellä kosketeltiin pääomanmuodostuksen yksinkertaisinta muotoa, omarahoitusta, so. tapausta, jolloin yrittäjä käyttää omia liikevoittojaan koneiden tms. hankkimiseen. Pääomanmuodostuksen päälähde on kuitenkin varsinainen säästämistoiminta. Mitä suuremman osan tuloistaan kansalaiset tallettavat julkisiin rahalaitoksiin, sitä suuremmassa määrin rahalaitokset voivat antaa luottoja uusien rakennusten, tehtaiden yms. rakentamiseen, kauppaliikkeiden perustamiseen ja laajentamiseen, kulkuvälineistön täydentämiseen jne., eli siis investoimiseen. Pankithan voivat kyllä antaa - ja antavatkin - luottoa enemmänkin kuin ottamiensa talletusten summan, mutta säästämistoiminnan laajuus on kuitenkin se päätekijä, johon pankkien luotonanto nojaa.

    Erikoisluontoinen säästämisen tapa investoinnin tarkoituksessa liittyy työntekoon. Jos esim. omakotitalon rakentaja teollisuuslaitoksessa suorittamansa päivätyön jälkeen tekee iltaisin ja öisin työtä talonsa valmistamiseksi, ovat nämä hänen ylimääräiset työtuntinsa säästämistä, jonka avulla hän voi suorittaa investointitoimintaa.

    Eräs laji säästämistoimintaa on vakuutustoiminta. Sinänsä pienistä vakuutusmaksuista kertyy näet suuria pääomia, joilla vakuutuslaitokset rahoittavat mm. asuntojen rakentamista. Kansaneläkelaitoksen keräämien pakollisten kansaneläkemaksujen avulla, jotka esim. v. 1951 kohosivat 7 miljardiin markkaan, on kyetty pääasiallisesti suorittamaan valtavien vesivoimalaitostemme rakentaminen sodanjälkeisinä vuosina.

    Pääomanmuodostusta voi tapahtua myös ns. finanssitaloudellista tietä valtion, kuntien ja muiden julkisoikeudellisten yhdyskuntien toimesta. Tarkastelkaamme asiaa valtion kannalta. Valtiolla on mahdollisuus verotuksella tai poikkeuksellisesti pakkolainoituksella koota varoja taikka vapailta rahamarkkinoilta hankkia lainavaroja tarkoituksiaan varten. Mikäli valtio ei käytä kulutukseen tai tulonsiirtoihin kaikkea sitä, minkä se sille ominaisilla tulojen hankkimiskeinoilla saa, vaan sijoittaa varojaan tuotannon lisäämistä edistäviin tarkoituksiin, on kyseessä valtion investointitoiminta. Valtion teollisuuslaitosten rakentaminen, rautateitten rakentaminen ja niiden kuljetuskaluston lisääminen, metsänparannustoimenpiteet, tielaitoksen kehittäminen, lentokenttien rakentaminen, valtion autokannan parantaminen, valtion jäänsärkijöiden rakentaminen, varastojen hankkiminen tuotantotarkoituksia varten yms. ovat valtion harjoittamaa investoimista. Mutta valtion investointitarpeet ulottuvat laajemmalle: normaalisen hallintotoiminnan suorittamista varten on valtion rakennettava hallintorakennuksia, kouluja, sairaaloita, kasarmeja, vankiloita jne. Valtion tulo- ja menoarviossa on kaksi pääluokkaa, joiden kohdalla määrärahat näihin tarkoituksiin myönnetään, toinen ns. tuloja tuottamattomat pääomamenot, toinen tuloja tuottavat pääomamenot. Lisäksi valtio käyttää verovaroja myös, kuten voisi sanoa, välillisesti investointeihin, ts. se antaa lainoja esim. asuntojen rakentamiseen ns. Arava-lainojen ja erilaisten asutus- ynnä asuntolainojen muodossa.

    Yhteistä kaikelle pääomanmuodostukselle - sanottakoon se vielä kerran - on siis pidättyminen kuluttamasta kaikkia tuloja, oli tämä pidättyvyys sitten vapaaehtoista tai pakosta johtuvaa. Sama tulos on myös sillä työtuntien muodossa tapahtuvalla säästämisellä, josta edellä omakotitalon rakentamiseen liittyvän esimerkin yhteydessä oli puhe. Eri säästämiskanavia pitkin kertyneet pääomat ovat käytettävissä investointeihin, jotka siis perustuvat kansantalouden säästämistoimintaan ja toiselta puolen luovat uusia edellytyksiä samalle säästämistoiminnalle.

    Nämä esimerkit antavat johdatusta sen taloudellisen toiminnan selvittämiseksi, josta käytetään nimitystä investoiminen. Jos pysytään tiukasti kansantaloudellisen käsitemäärittelyn kannalla, lienee asia niin, että investoimiseksi voidaan katsoa ainoastaan sellainen toiminta, jonka tarkoituksena on tuotannon lisääminen. Asuntojen rakentaminen, olipa se käsitteellisesti oikein tai väärin, katsotaan myös investoimiseksi. Yksityisen henkilön talouden kannalta katsoen sanotaan investoimiseksi varsin yleisesti myös varojen sijoittamista kiinteään omaisuuteen. Usein on investoiminen asetettu yhteyteen sen ilmiön kanssa, mikä tunnetaan nimellä "pako reaaliomaisuuteen".

    Kun olemme edellä tutustuneet investoimiseen, on samalla tullut esille ne kaksi menettelytapaa, mitkä ovat erotettavissa tulojen käyttämisessä: kulutus ja säästäminen. Kuta suuremman osan tuloistaan yksityinen käyttää jokapäiväiseen kulutukseen, sitä pienempi osa tuloista jää säästettäväksi. Suomalainen sananlasku luonnehtii hyvin säästämisen oikean sisällön lausuessaan, että rikastuminen ei perustu suuriin tuloihin vaan pieniin menoihin. Mutta elintason kohottaminen edellyttää jokapäiväisen kulutuksen lisäämistä. Tietyllä tavalla elintason kohoaminen vaikuttaa ehkäisevästi säästöpääomien muodostumiseen myöskin siinä tapauksessa, että elintason paraneminen on yhteydessä tulojen lisääntymisen kanssa. Tällainen tapaus on mm. esillä silloin kun tulojen lisääntyminen ei ole seuraus tuotannon vastaavasta noususta.

    Investoiminen on taas välittömässä yhteydessä säästötoiminnan kanssa. Tuotannon edistämiseksi tarpeellisia pääomahyödykkeitä voidaan lisätä tai parantaa ainoastaan sillä edellytyksellä, että sitä varten on käytettävissä varoja, tarkemmin sanoen säästövaroja. Ne voivat olla välittömästi investoinnin suorittajan omia säästövaroja tai investoiminen voidaan suorittaa lainavarojen turvin, mutta lainavaratkin saadaan säästötoiminnan tuloksena. Valtio voi lainoillaan myös tukea yksityistä investointitoimintaa, mutta nämäkin ovat tavallaan valtion säästövaroja. Milloin investointitoiminta tapahtuu ulkomailta saadun luoton turvin, merkitsee se uuden pääoman virtaamista kansallisen talouden piiriin. Mutta se siirtää tulevien sukupolvien kannettavaksi korkojen ja kuoletusten maksamisen, siis säästämistoiminnan, johon lainoilla luotujen tuotantomahdollisuuksien lisääntymisen avulla yleensä tulevaisuudessa on paremmat edellytykset.

    Jokin maa voi poikkeuksellisesti joutua tilanteeseen, että sen on suoritettava investointeja niin suuressa mittakaavassa, että säästöpääomat eivät riitä tyydyttämään rahoitustarvetta. Näin tapahtui mm. Suomessa v. 1944 jälkeen. Rahapääoma investointeja varten saatiin turvautumalla Suomen Pankin setelinanto-oikeuteen. Mutta väistämättömänä seurauksena oli inflaatio, rahan arvon aleneminen. Teollisuuden laajentamisen ohjelma voitiin toteuttaa, mutta se ostettiin säästäjien, vakuutuksenottajien ja palkannauttijain taloudellisilla uhrauksilla. Valitettavasti inflaatio meillä ryöstäytyi irti ja meni pitemmälle kuin välttämätön maksuvälineiden lisääminen investointien rahoittamiseksi olisi vaatinut. Tämän ikävän luvun, jolle on ominaista se, että inflaatioon johtavaa talouspolitiikkaa olivat vaatimassa ne piirit, jotka siitä sitten joutuivat myös itse arvattavasti eniten kärsimään, jätämme tässä käsittelemättä.