Lapsilisistä meillä ja Ranskassa.

Eräs niitä sosiaalisen lainsäädännön sodanjälkeisiä uutuuksia, jonka ympärillä käy jatkuva mielipiteiden ristiaallokko, on lapsilisäjärjestelmä. Meillä se toteutettiin yleisenä v.1948 lokakuusta lähtien, ja on nyt voimassa sellaisena, että jokaisesta alle 16-vuotisesta lapsesta valtio suorittaa lapsilisää 14.400 mk vuodessa. Valtion viime vuoden tilinpäätös osoittaa, että valtio maksoi lapsilisiä kaikkiaan 18.789 milj. mk, mikä on kokonaista 9,2 % menojen loppusummasta. Varat lapsilisien suorittamiseksi peritään pääosaltaan erikoisverotuksella siten, että työnantajan tulee maksaa 4 % työpalkkojen kokonaismäärästä valtiolle lapsilisiä varten. V. 1952 kertyi työnantajien suorittamia lapsilisä- ja kansaneläkemaksuja 17.551 miljoonaa markkaa ja kun 4/5 tästä summasta oli lapsilisien osuutta, sai valtio työnantajien erikoisverotuksella 14.041 miljoonaa markkaa lapsilisäsuorituksia. Tämän lisäksi valtio käytti muita budjettivaroja 4.748 miljoonaa markkaa lapsilisiin.

Lapsilisäjärjestelmä on eräässä mielessä ollut siunattu toimenpide perheellisten ja vähäväkisten osan helpottamiseksi. Siinä tarkoituksessa sitä on välttämättä jatkettava. Mutta runsaasti kohdistetaan lapsilisäjärjestelmään myös arvostelua. Lapsilisää saavat kaikki, varallisuuteen katsomatta, siis myös sellaiset, jotka eivät sitä tarvitse, ja monet sellaiset, jotka eivät sitä edes haluaisi. Lapsilisästä saatujen rahojen käyttö on usein epätarkoituksenmukaista, epätaloudellista, jopa moraalitontakin. Kuinka moni lapsilisäseteli on viety suoralta kädeltä viinakauppaan, kuinka moni laiska mies elää pitkiä aikoja lapsilisävarojen turvin, vaikka työtä olisi saatavissa? Terveyssisaret sen parhaiten tietävät, kuinka väärään tarkoitukseen lapsilisärahat saattavat mennä. Juuri tällaisten seikkojen vuoksi on vaadittu, että jonkinlaista rajoitusta lapsilisien avokätisessä jakelemisessa olisi aikaansaatava. Yleensäkinhän tiedetään, että avustukset, joihin ei liity täsmällisesti kontrolloitavia velvollisuuksia, muodostuvat usein yhteiskunnallisten epäkohtien synnyttäjiksi.

Sosiaaliset menot ovat kaikkialla maailmassa sodan jälkeisinä vuosina voimakkaasti nousseet. Se on ollut seurauksena pyrkimyksestä tasottaa varallisuuden ja tulojen erilaisuudesta aiheutuvaa ihmisten erikaltaisuutta ja tuoda turvallisuutta yhteiskuntaan myös sen varjopuolella vaeltaville. Kaunis ja ylevä pyrkimys. Mutta jos altista sosiaalista mieltä ei pidetä järkevästi kurissa, voidaan sosiaalisten tukitoimenpiteiden toteuttamisessa mennä pahasti hakoteille.

Kerrottakoon tässä ylösrakennukseksi ja varoitukseksikin piirteitä Ranskan lapsilisäjärjestelmästä. Ranskassa toimeenpantiin sodan jälkeen - ellemme vallan surkeasti erehdy, tämä tapahtui de Gaullen ollessa pääministerinä - valtava sosiaalisen lainsäädännön uudistaminen. Maailma päätettiin kauniin Ranskan osalta kerta kaikkiaan pukea paratiisin kuosiin. Uudistusten mittasuhteista saa oikean käsityksen, kun tietää, että sosiaalisen turvallisuuden järjestö, Securite sociale, kerää ja kuluttaa vuodessa summan, joka vastaa 1/4 Ranskan valtion kokonaismenoista.

Securite sociale on täysin itsenäinen laitos, jonka talous on erossa valtion taloudesta. Tulonsa tämä laitos saa työnantajien ja työntekijäin suorittamista maksuista. Työnantaja suorittaa kuukausittain Securite socialelle *vähintään* 42,72 % maksamiensa palkkamenojen loppusummasta ja työntekijäin osuus taas on 6 % palkkatuloista. Kuvitelma siitä, että työnantajat pannaan näin maksamaan sosiaalisen turvallisuuden kustannukset, niin kuin tätä järjestelmää luotaessa saarnattiin, on ajan mittaan paljastunut jokaiselle ns. hurskaaksi kuvitelmaksi, sillä työnantaja siirtää sosiaalikustannukset tuotteiden hintojen muodossa kuluttajien, so. työläisten itsensä maksettaviksi. Mutta järjestelmä seisoo ja vaalipuheissa paasataan jatkuvasti, että kapitalistit ne maksavat sosiaalisen turvallisuuden menot.

Suurin menoerä sosiaalisen lainsäädännön alalla aiheutuu Ranskassa lapsilisistä. Niiden mahdollisimman suureksi saaminen tuntuu olevan ranskalaisten isänmaallisen mielen ylin ilmaus. Ranska on ollut vähäisen syntyvyyden maa; muistetaan, että Petain pani tappion sodassa sen seikan syyksi: "Meitä on liian vähän". Eiköhän tilanne pian ala muuttua, sillä jokaisen kuukauden alussa vierailee ranskalaisessa lapsiperheessä Securite socialen virkailija, joka maksaa puhtaalla rahalla lapsilisää niin rikkaalle kuin köyhälle. Lapsilisät suurenevat lapsiluvun mukaan. Kahdesta lapsesta esimerkiksi on lapsilisiä kuukaudessa 11.285 frangia, viidestä lapsesta 32.848 frangia ja siitä lähtien jokaisesta seuraavasta lapsesta 6.613 frangia kuukaudessa.

Mitä suuruusluokkaa nämä lapsilisät ovat? Konttorityttö mahtaa saada tätä nykyä Pariisissa 18.000-25.000 frangia kuukaudessa ja sekatyömiehen kuukausiansio on 20.000-25.000 frangin vaiheilla. Havaitsemme siis, että hyvin monessa ranskalaisessa perheessä lapsilisät ovat suurempi tulo kuin perheen päämiehen varsinainen työansio. Tällainen järjestelmä merkitsee totisesti sitä, että sosiaalisen turvallisuuden takaamiseksi suoritetut toimenpiteet ovat menneet hakoteille. Jos mies voi täyttää velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan vain suorittamalla osuutensa "lisääntykää ja täyttäkää maa" -käskyn ylitunnollisessa toteuttamisessa, niin saamme sanoa jäähyväiset ainakin muun tuotannon kohottamiselle, josta sentään riippuu elintasomme nousu.

Näin valtavat lapsilisät ja työnantajien korkeat maksut ovat sitä suuruusluokkaa, että esimerkiksi vasemmiston piirissä Ranskassa tunnetaan tiettyä levottomuutta, miten maan talouselämä tämän paineen kestää. Mutta ei tule sitä puoluetta eikä sitä edustajaa, joka uskaltaisi asettua vaatimaan lapsilisien alentamista. Päinvastoin, Ranskan parlamentissa satamalla sataa ehdotuksia, että lapsilisäjärjestelmää on kehitettävä esimerkiksi summia korottamalla.

Ja niin tapahtui armon vuonna 1950, että kansanedustaja Lamine-Gueyn, joka on värillisiä poikia ja Dakarin kaupungin pormestari, onnistui ajamaan läpi lain, jonka mukaan lapsilisät on maksettava myös Ranskan Länsi- ja Ekvatoriaali-Afrikassa valtion palveluksessa oleville alkuasukkaille. Tämähän nyt, jos mikä, oli oikeamielinen toimenpide Ranskan taholta, joka haluaa olla esimerkillinen siirtomaavaltio. Ei tullut kuitenkaan ehkä ajatelluksi, että näillä alueilla alkuasukkaat ovat islaminuskoisia, joten moniavioisuus on sallittua. Siirtomaahallinnon värilliset virkamiehet alkoivat nostaa lapsilisää 20 a 30 lapsesta ja saamillaan rahoilla ostivat lisää vaimoja, sillä varmempaa kultareunaista paperia kuin hedelmällinen vaimo ei noilla leveysasteilla ole olemassa. Seurauksena on tietenkin ollut, että vaimojen hinnat ovat nousseet päätähuimaaviin summiin, mutta kunnon virkamiehen, joka uskaltaa rakentaa tulevaisuuden varalle, kannattaa suorittaa kallishintainenkin investointi, kun se voi samalla olla miellyttäväkin.

Ranskalaiset lähetyssaarnaajat, jotka kääntävät värillisiä kristinuskoon ja opettavat heille yksiavioisuuden eetillisiä arvoja, ovat joutuneet Ranskan lapsilisälain johdosta ylivoimaisen vaikeaan kilpailuun islaminuskon kanssa, joka suosii moniavioisuutta silloin kun miehellä on siihen varaa. Ranskan Afrikassa on suunta kehittynyt sellaiseksi, että kristinuskoon kääntynyt neekerivirkamies ei hevillä kestä elämäntaistelussa islaminuskoisen väriveljensä kanssa. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa luetaan Ranskan kirkon historiasta samanlaisia toteamuksia kuin 1910-luvun koululaiset lukivat alkukristillisten seurakuntien oloista kirkkohistoriastaan (aukeama oikealta puolelta, vähän keskikohdan alapuolelta, jollei muisti petä), nimittäin: "Luopioiden (*lapsi*) luku oli suuri". Sulkeissa oleva sana on latinaa ja merkinnee juuri luopioita, mutta me lasketimme koko lauseen ulkoa sulkeista piittaamatta.