Sisäasiainministeri Kekkonen: Herra puhemies! Se käytännöllinen tarve, jonka vuoksi hallituksen esitys laiksi yleisistä rahankeräyksistä on annettu, perustuu lähinnä kahteen näkökohtaan. Ensiksikin, ulkomailta käsin harjoitettua rahankeräystä, suoritettiinpa se missä muodossa tahansa, ei nykyisten säännösten nojalla näytä voitavan estää. Toiseksi, luvattomasti kerättyjä varoja ei nykyisten säännösten nojalla liioin voida tuomita menetetyiksi. Kun äskettäin n.s. ketjukirjeiden muodossa tapahtunut rahankeräys sai meillä suuret mittasuhteet, saivat poliisiviranomaiset havaita, että nämä puutteellisuudet vaikeuttivat huomattavasti poliisiviranomaisten toimintaa. Samanaikaisesti tapahtunut kotimainen ketjukirjeliike katsottiin voitavan voimassaolevan rahankeräysasetuksen nojalla estää, mutta ulkomailta johdettu ketjukirjeliike sitävastoin oli pakko jättää rauhaan. Näyttäytyi välttämättömäksi ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin, jotta poliisiviranomaisille voitaisiin antaa riittävän tehokkaat keinot tämän toiminnan estämiseksi, olipa se johdettu kotimaasta taikka ulkomailta. Tällöin oli ensiksikin selvää, että korjaus oli  mahdollista saada aikaan ainoastaan siten, että lailla myönnettäisiin poliisiviranomaisille tarpeelliset valtuudet. Arpajaisia koskevia säännöksiä rikoslain 43 luvussa täydentämällä ei voitu asiaa hoitaa, koska arpajaisten keskeinen tunnusmerkki on "arpominen tai muu siihen verrattava toimitus" ja se ei sovellu rahankeräyksiin, ei esim. ketjukirjeisiin. Parhaalta tieltä näytti näin ollen se, että yleisistä rahankeräyksistä, joista nyt on voimassa asetus 16 päivältä huhtikuuta 1920, annetaan laki, jossa otetaan huomioon ne näkökohdat, joista alussa mainitsin. Sellaisena lakiesitys eduskunnalle annettiin.

Lakivaliokunta ei ole hyväksynyt hallituksen esitystä, vaan on rakentanut erillisen lain eräänlaisten rahankeräysten kieltämisestä. Valitettavasti en voi pitää lakivaliokunnan mietinnössä esitettyä lainsäädäntötoimenpidettä onnistuneena. Ensiksikin herättää suuria epäilyksiä, onko asianmukaista, että yleisistä rahankeräyksistä on voimassa asetus ja eräästä yleisten rahankeräysten pienestä ilmenemismuodosta laki. Kokonaisuus siis olisi järjestetty asetuksella, mutta detalji lailla, ja sellaista ei hyvä lainsäädäntö yleensä salline. Lakivaliokunta lausuu, että "varsinaisesti uusia lakisäännöksiä tarvitaan ainoastaan jotta kerätyt varat voitaisiin tuomita menetetyksi. Mutta sitä varten ei ole syytä siirtää yleisiä rahankeräyksiä koskevaa säännöstöä kokonaisuudessaan lainsäädännön piiriin, vaan on asianmukaisempaa rajoittua niihin tapauksiin, joita varten uusia lakisäännöksiä ehkä tarvitaan".

Valiokunta ei näytä kuitenkaan lakitekstiä laatiessaan olleen uskollinen tälle perustelulleen. Ensimmäiseen pykälään se on nimittäin sisällyttänyt rangaistusmääräyksen ketjukirjekeräystä varten, vaikka sellaista ei valiokunnan käsityksen mukaan tarvittaisi, koskapa siitä on olemassa asetuksella yleissäännös. Jos tämä valiokunnan lakitekstiin sisältyvä kanta tulee hyväksytyksi, niin silloin on luvaton rahankeräys yleensä kielletty ja tulee tuomituksi rahankeräysasetuksen mukaan, ja ylimpänä rangaistuksena siitä on silloin sakkoa. Sitävastoin ketjukirjekeräys esitetyn lakiehdotuksen mukaan on rangaistava siten, että ylimpänä rangaistuksena on enintään kuusi kuukautta vankeutta.

Mutta toisessakin suhteessa valiokunta lakiehdotuksessaan poikkeaa mietinnön perusteluissa esittämästään kannasta. Valiokunnan mielestä uusia lakisäännöksiä tarvitaan ainoastaan, jotta luvattomasti kerätyt varat voidaan tuomita menetetyiksi. Valiokunnan ehdotuksen mukaan kuitenkin ainoastaan ketjukirjeiden avulla kerätyt varat voidaan tuomita menetetyiksi, ja se puute, josta valiokunta puhuu mietintönsä perusteluissa, jäisi edelleenkin pääosaltaan olemaan voimassa. Jos lakivaliokunnan ehdotus hyväksyttäisiin, tulisi siis seurauksena olemaan se, että toisaalta olisi yleinen rahankeräysasetus, jossa määritellään ne rahankeräykset, joita ei saa toimeenpanna ilman asianomaista lupaa, miten tällainen lupa voidaan myöntää ja rangaistusseuraamukset luvattomien keräysten toimeenpanemisesta, mutta johon sensijaan ei olisi otettu eikä siihen voitaisikaan ottaa säännöstä siitä, että luvattomasti kerätyt varat on julistettava menetetyiksi, sekä toisaalta olisi voimassa yhdestä ainoasta rahankeräyksen muodosta laki, jossa valiokunnan mukaan jälleen olisi rangaistusmääräys tätä muuten asetuksen rangaistuspykälään mahtuvaa muotoa varten, ja tämän lisäksi ainoastaan määräys siitä, että vain tällaisella luvattomalla keräyksellä saadut varat on julistettava menetetyiksi.

Valiokunnan mietinnössä kiinnittyy huomio erityisesti valiokunnan lausuntoon, jossa sanotaan, että kun yleistä rahankeräystä koskeva säännöstö siirrettäisiin lainsäädännön piiriin, niin tulisi se harkintavalta, mikä viranomaisilla saattaa olla kysymyksen tullessa syytteen nostamisesta hallinnollisen määräyksen rikkomisesta, lakkaamaan. Tämä merkitsisi nähtävästi siis sitä, että valiokunta katsoo viranomaisten saattavan voida suhtautua toisin asetuksessa olevan kiellon rikkomiseen kuin silloin, kun tämä sama kielto on laissa. Tällaista käsitystä ei voitane eikä voida pitää oikeana. Se on ehdottomasti teoreettisesti väärä ja käytännössä se on erittäin arveluttava, sillä se saattaa, mikäli nyt tämän mietinnön pohjalla lakivaliokunnan kanta hyväksytään, aiheuttaa huomattavia käytännöllisiä vaikeuksia viranomaisille, joiden luonnollisesti täytyy suhtautua samalla tavalla asetuksessa kuin laissakin olevaan kieltoon, ja samalla tavalla myöskin syytteen nostamiseen tällaisten kieltojen rikkomisesta. Jos tämä kanta, joka lakivaliokunnan mietinnössä on esitetty, mutta jolle ei voi tieteisopista löytää tukea, jos se hyväksytään, niin siitä saattaa koitua hyvin suuria vaikeuksia hallinnollisessa toiminnassa, varsinkin sen vuoksi, että se on lakivaliokunnan esittämä.

Lakivaliokunnan perustelut asialliselta sisällöltään erityisesti kohdistuvat siihen, että valiokunta on pitänyt arveluttavana, että tämä laki kieltäisi yhdistyksen tai muun sellaisen yhtymän tai henkilöpiirin keskuudessa toimeenpantavan rahankeräyksen esim. jonkun hädänalaisen henkilön avustamiseksi taikka tavanmukaisen lahjan antamiseksi tai muun huomionosoituksen aikaansaamiseksi yksityiselle henkilölle. Asian laitahan on sillä tavalla, että tämän lakiesityksen sisältö ei poikkea asiallisesti lainkaan siitä asetuksesta, joka nyt on rahankeräyksistä voimassa. Sen vuoksi, jos muutosta tässä suhteessa haluttaisiin aikaansaada, se ei näy voivan tapahtua sillä tavalla kuin lakivaliokunta esittää, vaan olisi silloin meneteltävä niin, että voimassa olevaa rahankeräysasetusta muutettaisiin. Mikäli katsotaan, että se kanta, jonka lakivaliokunta on esittänyt sallittavien rahankeräysten poistamisesta tämän rahankeräysasetuksen ja rahankeräyslain piiristä, mikäli tämä katsotaan tarpeelliseksi, olisi nähdäkseni meneteltävä juuri sillä tavalla kuin hallitus on esittänyt: annettava yleinen laki yleisistä rahankeräyksistä ja tämän lain voimaanpanoasetuksessa kiinnitettävä huomio tarkemmin siihen, että rahankeräyslakia ei määrättäisi sovellettavaksi sellaisiin tapauksiin, joista valiokunta mietintönsä perusteluissa mainitsee.

Minä rohkenisin sen vuoksi suurelle valiokunnalle suositella, että suuri valiokunta palaisi sen esityksen pohjalle, jonka hallitus asiasta on antanut, mutta tätä esitystä tarkemmin tutkittaessa voitaisiin menetellä siten, että hallituksen esityksen 1 §:n 2 momentti kokonaisuudessaan poistettaisiin ja että 1 momentista viimeinen lause myöskin jätettäisiin pois. Tämän jälkeen jäisi hallitukselle mahdollisuus asetuksessa antaa sellaiset määräykset, että rahankeräyskieltoa ei saatettaisi tarpeettoman laajaksi, ja sillä tavalla voitaisiin saavuttaa se asiallinen tarkoitusperä, jonka lakivaliokunta mietintönsä perusteluissa on katsonut puollettavaksi. Jos näin meneteltäisiin, olisi siis saavutettu se asiallinen lopputulos, jonka lakivaliokunta ehdottaa, mutta olisi vältytty siitä valitettavasta lainsäädäntötoimenpiteestä, joka olisi seurauksena, jos lakivaliokunnan esittämä lakiesitys sellaisenaan hyväksyttäisiin.

Sisäasiainministeri Kekkonen: Niinkuin ed. Kivioja mainitsi, tämä lakiesitys perustuu pääasiallisesti siihen asetukseen, joka on ollut voimassa vuodesta 1920 lähtien. Jos nyt hallitus sitten pääasiassa samansanaisen lakiesityksen antaa kuin mikä on ollut vuodesta 1920 saakka voimassa olleen asetuksen sisältö, niin sitä tuskin voidaan pitää hätiköitynä. Kun allekirjoittanut oli lakivaliokunnassa kuultavana tämän hallituksen esityksen johdosta, minä jo siellä rohkenin ehdottaa, että tämä asia järjestettäisiin siten, että lakiesityksen 1 §:n toinen momentti poistettaisiin. Nyt saattaa olla asianmukaisempaa, että lakivaliokunnan mietinnön jälkeen tästä vielä poistetaan ensimmäisen momentin viimeinen lause. Silloin saavutetaan se, että hallitukselle jää vapaammat kädet asetuksella tarkemmin määrätä, minkälaisia ovat ne yleiset rahankeräykset, jotka on alistettava erikoisen luvan jälkeen myönnettäviksi. Ja jos näin menetellään, luulisin, että tämä asia voitaisiin menestyksellä hoitaa.

Sisäasiainministeri Kekkonen: Ed. Salmialan lausunnon loppuosan johdosta haluan mainita, että lakivaliokunta on tullut samaan käsitykseen kuin hallituskin, että ketjukirjeet ovat yksi tapa rahankeräystä ja että ne täytyy sellaisina myös käsitellä. Ed. Salmiala moitiskellessaan hallituksen esityksen 1 §:n 3 momenttia näyttää unohtavan, että pääasiassa sama säännös on otettu lakivaliokunnan mietinnön 1 §:ään.