1942?

1939, 1940, 1941. Kolme vuosilukua, jotka merkitsevät kaikkea, mitä sota tuo mukanaan, menestystä ja tappioita, voitonriemua ja masennusta, päättäväisyyttä ja epätoivoa, kuolemaa, surua ja kärsimyksiä. Ne merkitsevät sen hävittämistä, mikä sukupolvien työllä on rakennettu, ja uuden luomista hävitetyn raunioille, aikansa eläneen poistumista ja uuden astumista tilalle. Nyt lisätään tähän vuosilukujen sarjaan vielä neljäs, 1942. Kuinka monta siihen on vielä lisättävä, ennen kuin kaivattu rauha on siellä, missä nyt sota riehuu, siihen kysymykseen ei ihmisen tieto voi vastausta antaa.

1914, 1915, 1916. Tähän vuosilukujen sarjaan liitettiin vielä 1917 ja 1918, ennenkuin tätä edellinen, inhimillisesti katsoen käsittämättömän läheinen maailmansota oli saatu päätökseen. Ja vielä monen vuoden aikana sen jälkeen paloivat sodan valkeat eri puolilla maailmaa, maissa, joissa ponnistuksiinsa väsyneet voittajavaltiot eivät saaneet mahtisanaansa toteutetuksi.

Tarjoaako se rinnastus, mikä edellä on tehty edellisen ja nykyisen maailmansodan välillä, mitään lähtökohtaa sen arvioimiseksi, mikä meitä lähiaikoina tai lähivuosina odottaa?

Totta on, että ajallisesti eletään nyt vastaavaa ajankohtaa, mikä oli käsillä vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa. Nykyistä sotaa samoin kuin edellistäkin on kestänyt sodan alkamisvuoden loppupuolen lisäksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta yhtäläisyydet päättyvätkin tähän ajalliseen samankaltaisuuteen. Muussa suhteessa on kuva nyt toinen, kuin mitä se oli vuoden 1917 alussa.

Saksan taistelu Englantia ja Ranskaa vastaan lännessä ja Venäjää vastaan idässä oli vuoteen 1917 mennessä kuluttanut Saksalta parhaan iskuvoiman. Vuoden 1914 aikana oli Saksa yrittänyt saada aikaan ratkaisun lännessä, mutta se jäi kesken Pariisin porteilla. V. 1915 oli päähuomio kohdistettu itään: ratkaisu sielläkin jäi saavuttamatta, vaikka Venäjän armeijalle tuotettiin suunnattomia menetyksiä ja runsaasti maa-alaa valloitettiin. V. 1916 oli painopiste taas lännessä, mutta vuoden mittaan saivat liittoutuneet siellä aloitteen. Idässä oli - kuten luultiin - offensiiviin pystymättömäksi heikennetty Venäjän armeija aloittanut kesällä 1916 odottamattoman voimakkaan ns. Brusilovin hyökkäyksen, minkä torjumiseksi oli tuotava reservejä lännestä, jossa liittoutuneet samoin hyökkäsivät. Kokonaistilanne Saksan kannalta oli vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa suhteellisen heikko, mitä todistaa joulukuussa 1916 Saksan taholta tehty rauhantarjous. Sotilaallisen aseman parantamiseksi ryhdyttiin vuoden 1917 alussa rajoittamattomaan upotussotaan. Seurasi edelleen vetäytyminen lännessä Siegfried-linjalle. Ja pian tämän jälkeen Yhdysvallat liittyivät sotaan.

Kun nykyistä sotilaallista tilannetta tarkastellaan edellä olevan valossa, voidaan havaita, että tätä nykyä on Saksan asema kokonaan toinen kuin 1916/1917. Saksalla on Euroopassa vain yksi maarintama, jolla se puolen vuoden sotaretken jälkeen on tuottanut viholliselle korvaamattomia tappioita. Saksan hallussa on koko varsinainen manner-Eurooppa ja sen teollisuus. Sillä on käytettävänään merisodankäynnille Englantia vastaan arvaamattoman tärkeä Kanaalin ja koko Ranskan länsirannikko. Sen liittolainen Italia pitää kiinni Egyptin puolustuksessa suurta brittiläistä armeijaa. Saksa on elintarvikehuollon ja sotateollisuuden alalla hyvin varustautunut. Ja nyt viimeksi sen liittolainen Japani on aloittanut hyökkäyksen Saksan vihollisia vastaan Kaukaisessa Idässä.

Saksan ja Italian asemaa tällä hetkellä ei siis voida verrata Saksan ja Itävallan asemaan vastaavana ajankohtana viime maailmansodan kuluessa, niin täysin erilainen ja lujempi se joka suhteessa on.

Voidaan kysyä, tokko Saksan vastustajilla enää on edellytyksiä voitolliseen sodankäyntiin. Sekä lisäksi, eikö niiden siis ole luovuttava taistelusta, jonka lopputulos näyttää selvältä.

Siinä kysymyksiä, joihin propagandamies niin puolella kuin toisellakin voisi antaa luotettavasti perustellut vastaukset, mutta joihin tasapuoliseen totuuteen pyrkivän sivullisen on vaikea, mahdotonkin vastata.

Saksan etuna on, että se on saanut haltuunsa tai kontrolliinsa Euroopassa kaikki ne maat, joista käsin se voisi olla haavoitettavissa. Ainoa avoin sivusta on Venäjälle käsin. Mutta Englannin asema on likipitäen samanlainen. Kesän 1940 kokemuksista viisastuneena ja hyvää aikaa saaneena se on varustanut saarensa maihinnousun varalta niin huolellisesti, että sen onnistuminen on hyvin kyseenalainen. Ilmasta käsin uhkaa Englantia jatkuva vaara, mutta ilmasta käsin ei maata vallata. Englanti on suojannut Arabiaan ja Intiaan johtavat maayhteydet muodostamalla puolustusvyön Syyrian, Irakin ja Iranin korkeudelle. Egyptiä turvaamassa on miljoona-armeija, joka suorittaa paraikaa menestyksellistä hyökkäystä Libyassa ja jonka voittamiseksi tarpeellisten joukkojen ja materiaalin vieminen yli Välimeren Tripolikseen on Maltan ja Englannin Aleksandrian laivaston vuoksi ainakin tähän saakka ollut mahdotonta. Muitten Englannin Afrikan siirtomaiden kimppuun pääsee vain Ranskan alusmaiden ylitse. (Sulkujen sisällä on syytä korostaa, kuinka tärkeää osaa Ranska näyttelee Afrikan sodassa. Tunisian luovuttaminen akselin käytettäväksi avaisi sille miltei häiritsemättömät merikuljetukset Libyaan. Algeria, Marokko ja Ranskan Länsi-Afrikka merkitsisivät saksalaisten käsissä koko Keski- ja Etelä-Afrikkaan suuntautuvaa vakavaa hyökkäysvaaraa. Jos lisäksi akseli saisi käytettäväkseen Ranskan laivaston viisine taistelulaivoineen, olisivat voimasuhteet Välimerellä kääntyneet ratkaisevasti Englantia vastaan.)

Englannin asema Kauko-Idässä on Japanin yllättävästi aloittaman sodan muutamina viikkoina muuttunut huomattavan epäedulliseksi. Se on menettänyt Hongkongin tärkeän tukikohdan, ja japanilaiset joukot uhkaavat Englannin strateegista avainasemaa, Singaporea. Kun Japani samanaikaisesti pyrkii keskeyttämään Birman kautta tapahtuneen sotatarvekuljetuksen marsalkka Tshiangkaishekin joukoille, voivat japanilaisten näissä operaatioissa saavuttamat voitot ahdistaa Englannin varsinaiseen Intiaan ja riistää siltä merkittävän liittolaisen, Tshungkingin Kiinan, tuen. Singaporen menetys avaa Japanille myös tien Sumatralle ja muille Alankomaiden Intian saarille, joiden valloittaminen onkin Japanille niin elintärkeä kysymys, että ilman niitä pitkäaikainen, tehokas sodankäynti ei raaka-aineista suhteellisen köyhälle Japanille voi onnistua. Japani saanee samoin ennenpitkää haltuunsa Yhdysvaltojen Filippiinit.

Mutta kaikkien näiden menetysten jälkeenkään ei Englannin asema Idässä ainakaan lähimpinä aikoina voine muodostua sittenkään kestämättömäksi, sillä hyökkäyksen jatkaminen tulee tavattoman pitkien välimatkojen vuoksi tarjoamaan Japanille yhä lisääntyviä vaikeuksia. Ehkäpä täälläkin syntyy tilanne, jolloin Japani on saavuttanut suhteellisen turvatun aseman niin hyvin sotateollisuuden raaka-aineiden saannin osalta kuin myöskin Englannin ja Yhdysvaltojen hyökkäyksiä vastaan, mutta jolloin sen oman hyökkäysliikkeen jatkaminen on tavannut luonnollisen esteen.

Jos tämä, mitä edellä on sanottu, pidetään totena, niin kuin se kieltämättä - tosin monin varauksin - voidaankin tehdä, merkitsisi se sotilaallisten toimintamahdollisuuksien vähenemistä sekä Euroopassa että Kauko-Idässä. Mutta tähän liittyy huomattava poikkeus: kummallekin suunnalle ulottuu yksi yhteinen tekijä, Neuvostoliitto, jonka likvidoiminen on edessä niin hyvin Saksalla kuin Japanillakin, ennenkuin sivusta sieltä käsin on turvattu ja ennenkuin ainakaan Eurooppaa lähellä olevilla mahdollisilla uusilla sotanäyttämöillä suuremmat operaatiot voivat alkaa.

Saksan hyökkäys Euroopan Venäjällä on talven tullen pysähtynyt. Monet samanaikaisesti ja samansuuntaisesti vaikuttaneet seikat aiheuttivat sen, että suunnitellusta Moskovan valloittamisesta oli luovuttava ja vetäännyttävä talviasemiin, jotka ovat lännempänä kuin alkuperäinen tarkoitus oli. Venäläiset ovat käyttäneet tätä vaihetta sikäli hyväkseen, että koettavat kaikin voimin häiritä saksalaisten suoritettavana olevaa rintamalinjan oikaisemista, mutta sanottavaa menestystä ei venäläisillä näytä olleen. Ainoa tienoo, jossa venäläiset ovat saaneet taktillista etua, on Pietarin ympäristö, jossa varsinkin Tihvinän valloitus huojensi Pietarin siitä huolimattakin heikkojen yhteyksien ylläpitämistä.

Ei ole olemassa mitään sellaisia näkökohtia, jotka tukisivat venäläisten yhtä suurella innolla kuin vähäisellä vakuuttavuudella levittämiä propagandauutisia, että saksalaiset joukot ovat Venäjällä joutumassa alakynteen. Päinvastoin on uskottavaa, että Saksa voi talviasemat saavutettuaan lomauttaa erään osan armeijastaan ja samanaikaisesti varustautua ensi keväänä alkavaa ratkaisutaistelua varten. Jokainen, joka muistaa, miten valtavat menestykset Saksan armeijalla oli viime kesänä ja miten musertavia tappioita Venäjän armeija on yli puolen vuoden aikana kärsinyt, voi kuvitella, millaisella voimalla Saksa uuden kesäoffensiivinsa aloittaa. Sen tuloskin on jo edeltä käsin selvä. Mutta kuitenkin on sanottava, että Saksan armeijan tehtävä ei kaikesta tapahtuneesta huolimatta ole suinkaan helppo, sillä venäläisten sotatarviketeollisuus on eräältä eikä varmaankaan aivan epäolennaiselta osalta yhä käynnissä, ja talven mittaan ovat venäläiset kouluttaneet uusia reservejä. Ne eivät ole suinkaan mitään valiojoukkoja, mutta ne osaavat pitää kivääriä oikein päin, osaavat ampua ja pysyä paikallaan ja kuolla suuren Stalinin puolesta. Tällaisella politrukin koossapitämällä joukolla on aina jokin taisteluarvo. Kun niiden lisäksi on erikoisjoukkoja, työmuodostelmia yms. ja kun ylin sotajohto onnistuu pitämään langat käsissään, niin kuin suurimmalta osalta kävi myös viime kesänä, on Venäjän armeijaa, pahoin desimeerattunakin, vielä pidettävä huomionarvoisena vastustajana. Mutta selvää on, että se ei voi enää kohtalolleen mitään, onneksi koko länsimaiselle kulttuurille.

Missä määrin Venäjä on ottanut Euroopan rintamalle joukkojaan Itä-Siperiasta, ei ole tiedossa, mutta uskottavasti sikäläisiä varuskuntia on pienennetty. Tämän päivän tilanne näyttää olevan sellainen, että niin hyvin Japanin kuin Venäjänkin etu vaatii rauhan säilymistä japanilais-venäläisellä rajalla. Japani on nyt keskittänyt voimansa etelään ja on valmis vasta sieltä selviydyttyään tekemään välit selviksi ryssän miljoona-armeijan kanssa pohjoisessa. Venäjä taas ei halua sitoa itseään sotaan Kauko-Idässä, sillä se tarvitsee ensi kevättä varten kaikki mahdollisuutensa päärintamallaan Euroopassa. Siinä mielessä se toivoo liittolaistensa Englannin ja Yhdysvaltojen pitävän kiinni Japania etelässä mahdollisimman kauan. Mutta Englanti puolestaan vaatii Venäjää aloittamaan hyökkäyksen Mandshukuoon ja ilmavoimillaan Japanin saarille, jotta Nipponin ylivoimainen paine etelään käsin helpottuisi. Kuka tämän kissanhännänvedon lopulta voittaa, jossa sotimaan tällä hetkellä haluttomia vastassa ovat sodan syttymisestä hyötyvät? Olettaisimme, että jollei mitään provokatoorista tai odottamatonta satu, rauha Japanin ja Venäjän kesken säilyy vielä jonkin ajan, kunnes toinen tai toinen katsoo tulleen ajan `nakata`. Ja olisi maailman ihme, jollei `nakkaajana` ole Japani.

Mutta Venäjän poistamisen pelistä tosiasiallisesti toimivana vastustajana ei vielä senkään tarvitse merkitä Englannille tappiota ja rauhaan pakottamista. Jos se säilyttää laivastoylivoiman Brittein saarten suojana ja ilmaherruuden saarten päällä sekä niiden mukana välttyy maihinnousulta, voi se emämaassa, Afrikassa, Austraaliassa, Intiassa ja Kanadassa varustautua ja taas varustautua. Sen rinnalla ovat Yhdysvallat rajattomine edellytyksineen. Mutta toiselta puolen on Saksalla ja Italialla Euroopassa sekä Japanilla, jos eteläinen hyökkäysohjelma onnistuu, Itä-Aasiassa samoin riittävästi kaikkea varustautuakseen jatkuvaan taisteluun. Kysymys on vain siitä, missä tämä taistelu sitten voidaan suorittaa, jos nyt keskeneräiset suuret operaatiot päättyvät. Maailma alkaa sotivien kannalta katsoen jakaantua niin onnettomasti, että ne eivät pääse toistensa kimppuun elintärkeillä paikoilla. Ja tästä seuraisi siis, että Eurooppa Saksan johtamana ja Japani sekä brittiläinen imperiumi ja Yhdysvallat omilla kolkillaan alkavat elää kukin omaa elämäänsä, jonka yllä on sodan varjo ja jonka tarkoitus on sota, mutta jolle sota ei enää ole jokapäiväinen vieras eikä jokapäiväinen kärsimys. Se tietäisi sitä, että maailma olisi jakaantunut kahteen toisiaan vastaan taistelevaan leiriin, hampaisiin saakka aseistettuihin ja kaikkien mahdollisuuksien varalta varustautuneisiin. Kyseeseen tulisi väsyttäminen ja sen ohella epätoivoinen taistelu ilmassa ja merillä, kaikkialla, missä siihen tilaisuus tarjoutuu. Kun ajattelemme taistelevien valtaryhmien sotilaspoliittista asemaa, voimme huomata, että varsinkin Englanti on paljon helpommin haavoitettavisa kuin sen vastustajat.

Jos tähän joudutaan, voi valtaryhmien voimasuhde olla sellainen, että tällainen olotila kestää vuosikausia, niin, vuosikymmeniä. Näköala ei ole lohdullinen, ei meillekään, jotka sentään viimeistään ensi kesän tapahtumien yhteydessä pääsemme irti välittömistä sotatoimista.

Mutta ennen kuin tähän päädytään, ja jos siihen yleensä päädytäänkään, on tapahtuva vielä monia asioita. Kaikki tiet toistensa nujertamiseen käytetään. Saksa kykenee sotilaspoliittisesti keskeisen asemansa vuoksi pitämään aloitteen käsissään ja iskemään keskitetysti vihollista vastaan sellaisilla alueilla, minne tämä ei ole osannut eikä voinut koota riittäviä vastavoimia ja minne se ei voi pitkien yhteyksien vuoksi kuljettaa lisävoimia taistelujen aikana. Tässä katsannossa näyttää Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka voivan muodostua sodan tulevissa vaiheissa suorastaan ratkaisevaksi sotanäyttämöksi. Turkin asenteella olisi tällöin huomattava merkitys samaten kuin Ranskan kannanotolla omalta osaltaan.

Uusia toimintamahdollisuuksia odotellessaan (Englanti) ja suunnitellessaan (Saksa) sotivat valtiot varustautuvat sekä läheisempää että kaukaisempaa tulevaisuutta varten. Paitsi suorastaan sotilaallisella alalla on Saksan suoritettavana idässä suuri siviilihallintoon kuuluva tehtävä: vallattujen alueiden olojen vakiinnuttaminen ja näiden luonnonrikkaiden alueiden taloudellinen hyväksikäyttö.

Meitä suomalaisia kiinnostaa tämä tehtävä sukukansojemme, nimenomaan virolaisten kohtalon osalta. Me toivomme, että jo lähitulevaisuus antaisi Viron kansalle sen erikoisluonnetta vastaavan valtiollisten olojen järjestelyn.

Edelleen meille, samaten kuin kaikillekin Euroopan kansoille, merkitsee paljon se, miten Venäjän ja eritoten Ukrainan viljelysmahdollisuudet voidaan saada käytetyiksi. Sen tehtävän onnistumiseen liittyvät koko Euroopan toiveet.

Vallattujen alueiden hyväksikäyttö on osaltaan riippuvainen kuljetuskysymyksen järjestämisestä. Ja koko tulevalle sodankäynnille kuljetuskysymyksellä on oleva yhä ratkaisevampi ja ratkaisevampi merkitys. Saksalla probleemi on maakuljetusten osalla, Englannin ja Yhdysvalloille sitä vastoin merikuljetusten osalla. Onko voitto ehkä riippuva tästä detaljista?

27.12.1941.