27.11.1959 Helsingissä

J. K. PAASIKIVEN POLIITTISTA

MIETISKELYÄ

Sellaiselle miehelle kuin J. K. Paasikivi, joka ei ollut `vaiheajan poliitikko` vaan merkittävä valtiomies, käy aina niin, että hänen mielipiteensä ja politiikkansa joutuvat hänen poistuttuaan selitysten ja tulkintojen alaiseksi. Silloin kun tällaiset tulkinnat määräytyvät sisäpoliittisten tarkoitusten, pettymysten tai onnistumisten perusteella, saattavat ne olla hyvinkin ristiriitaiset. Paasikiven osalta voidaan todeta, että avoimen vastustavaa suhtautumista hänen politiikkaansa ei enää esiinny, vaikka vielä v. 1955 eräs tietyissä poliittisissa piireissä mielipidettä muodostava lehti kirjoitti omia mielipiteitään esitellen, että monet ovat katsoneet Paasikiven poliittisen linjan olevan turmiollinen ja nähneet siinä välttämättömistä moraalisista arvoista luopumisen sekä pitäneet sitä kuohuttavana. Tällainen julkinen asettuminen Paasikiven linjaa vastaan ei nykyisenä ajankohtana tulisi kysymykseen, mutta paljon käydään sitä vastoin keskustelua `oikeasta` Paasikiven linjasta.

Paasikiven kannanottoja maamme politiikan tärkeimpään kysymykseen, suhteeseemme Neuvostoliittoon, ei voida ymmärtää pelkästään kahden viime vuosikymmenen näkökulmasta. Paasikiven lähtökohta asemamme arviointiin rakentuu hänen perusteelliseen historiantuntemukseensa ja sen hyväksikäyttämiseen ulkopoliittisessa ajattelussa. Hän on itse muistelmateoksessaan vakuuttavalla tavalla perustellut vanhasuomalaisten kantaa vuosisadan alun suurissa kysymyksissä. Vanhasuomalaiset olivat käyttäneet tienviittanaan J. V. Snellmania. Jouduin usein Paasikiven kanssa keskustelemaan Snellmanista ja monet kerrat oli käsillä Snellmanin artikkeli "Sota tai rauha Suomelle", joka on julkaistu Litteraturbladetissa v. 1863. Erityisesti tämän kirjoituksen pohjalta lähtien Paasikivi esitteli minulle käsityksiään Suomen idänsuhteista.

"Sota tai rauha Suomelle" on kirjoitettu Krimin sotaa edeltäneenä aikana, jolloin huhut sodan syttymisestä olivat aiheuttaneet Suomea koskevaa spekulointia erityisesti Ruotsissa, niin että Snellman saattoi kertoa, kuinka Euroopan lehdistössä Suomen kansan mainittiin toivovan sodan syttymistä ja olevan valmis aloittamaan kapinan, kun vihollinen tekee maihinnousun Suomen rannikolle. Jyrkin sanoin torjuttuaan tällaiset huhut aiheettomina ja koko ajatuksen Suomelle turmiollisena sekä kuvattuaan, mitkä vaarat sodan näköalojen vuoksi isänmaata uhkaavat, Snellman käy selvittämään Suomen ja Venäjän välisiä suhteita. Tällöin hän kirjoittaa tunnetut sanansa, joita niin usein on käytetty itsenäisyysajan juhlapuheissa ja -kirjoituksissa: "Jos voisin tahtoisin teroittaa maanmiesteni vakaumukseen, niin ettei se sieltä koskaan häipyisi pois, juuri tätä: että kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä." Varmasti leviäisivät monen tuon lauseen käyttäjän silmät hämmästyksestä, ja jos hän olisi selvillä, missä yhteydessä Snellman ne oli esittänyt.

Snellman jatkaa: "Tähän vakaumukseen sisältyy, ettei kansakunnan pidä pyytää eikä tavoitella mitään muuta kuin sitä, minkä saavuttamiseen ja säilyttämiseen sillä on riittävästi valtaa", ja edelleen: "ei ole ainoatakaan niin voimakasta kansaa, ettei sen ole pakko alistua historialliseen välttämättömyyteen, jota se ei kykene vallitsemaan."

Olen lainannut muutamia lauseita Snellmanin kirjoituksesta, jonka täyttää huoli siitä, että Suomi joutuisi mahdollisen sodan sytyttyä sotatantereeksi. Lienee vielä paikallaan tietynlaisen ajankohtaisuuden vuoksi lainata eräs Snellmanin lause, joka koskee sanomalehdistöä. "Maamme sanomalehdet solvaavat joka päivä venäläisiä palvellakseen Puolaa. On helppo käsittää, minkä maan kustannuksella ne harjoittavat tätä jaloutta ja mitä apua tästä on avuttomille puolalaisille". Selostamani artikkeli oli kirjoitettu Puolan kapinan aikana.

Kun Paasikivi Snellmanin näkemyksen pohjalta minulle esitteli ulkopoliittisia käsityksiään, oli tietenkin selvää, että olosuhteet olivat ratkaisevasti muuttuneet noista ajoista. Mutta eräät perusnäkökohdat olivat samat nyt ja silloin, mikä tulee selvästi ilmi Paasikiven puheista 1944-1946. Pääministerinä ollessaan Paasikivi saattoi laajemmin esitellä käsityksiään kuin myöhemmin ja juuri 1944-46 hänellä oli siihen suurempi käytännöllis-poliittinen tarve kuin myöhemmin.

Paasikiven tapa selvittää itselleen esille tullut kysymys ja valmistautua sen ratkaisemiseen oli varsin erikoislaatuinen. Hän mainitsi usein, että hänellä on tapana ajatella ääneen. Siitä johtui se, että hän saattoi samasta asiasta esittää muutaman päivän kuluessa mitä vastakkaisimpia mielipiteitä. "Minä valvon yöllä ja ajattelen eri alternatiiveja", hän sanoi usein. Hän harkitsi asioita perusteellisesti, rohkenisin sanoa raskaasti, hän etsi eri kannanotoille vastaväitteitä, ja saattoi käydä niinkin, että vaikka hän olisi jo kantansa määrännyt, hän vielä esitti sitä vastaan jyrkkää kritiikkiä ja pakotti keskustelutoverinsa torjumaan hänen arvostelevia lausuntojaan ehdotuksesta, josta oli jo sovittu. Mutta kun päätös oli tehty, hän johdonmukaisesti sitä puolusti, eikä vastustaja voinut esittää mitään vastaväitettä, jota Paasikivi ei itse olisi aikaisemmin punninnut ja johon hänellä sen vuoksi oli vastaus valmiina. Oli erittäin mielenkiintoista ja mitä suurimmassa määrin opettavaa seurata Paasikiven mekanismia, miten piti lähestyä vaikeita asioita ja valmistautua tekemään niistä päätökset.

Etsiessään oikeaa ratkaisua Paasikivi kyllä nopeasti oivalsi, mikä on välttämätöntä, mutta monen asian päätökseen saattaminen oli sittenkin pitkien epäilysten ja tuskittelujen tulos. Minulla ei ole ollut muita kuin ikäviä asioita ratkaistavanani, hänellä oli tapana sanoa. Paasikiven hallituksen jäsenillä on selvä muistikuva siitä, kuinka raskaita sisäisiä taisteluita Paasikivi kävi esim. sotasyyllisyyskysymystä käsiteltäessä.

Paasikiveä kiinnosti aivan erityisesti kysymys pien- ja suurvaltojen välisistä suhteista, mikä käy hyvin selville hänen muistelmateoksistaan. Hänen johtopäätöksensä eivät Suomen kannalta olleet suinkaan lohdullisia, mutta se ei estänyt häntä työskentelemästä sitkeästi ja lopultakin optimistisesti maan puolesta. Joskus saattoi tuntua yllättävältä, kun hän vertaili suurvaltojen, esim. Yhdysvaltojen ja Englannin, ulkopolitiikkaa Suomen ulkopolitiikkaan, ja todisteli, kuinka paljon vaikeampaa Suomen ulkopolitiikan johtaminen on. Suurvalta voi tehdä suorastaan uskomattomia virheitä ulkopolitiikassaan, mutta se selviää niistä ajan mittaan ilman mainittavia vaurioita. Mutta jos pieni valtio kuten esim. Suomi tekee virheen ulkopolitiikassaan se saattaa muodostua sille kohtalokkaaksi.

Paasikivi selvitteli usein laajasti, kuinka vahingollista on perustaa ulkopolitiikka toiveajatteluun ja kuinka helposti menetellään väärin, jos ohjenuoraksi otetaan kuvitelma, mikä on vieraan vallan oma etu, jonka mukaan sen tulisi sitten toimia esim. suhteessaan Suomeen. Meillä oli usein esillä eräs Suomea ja Neuvostoliittoa koskeva kysymys, joka oli ollut keskustelujen alaisena myös Neuvostoliiton johtomiesten kanssa. Me tiesimme oman kantamme ja joskus yritimme keskenämme spekuloida, eikö se olisi myös Neuvostoliitolle edullista. Mutta kaiken päätökseksi Paasikivi sanoi: "Niin, emme me voi heille mennä sanomaan, että jos ette suostu ehdotukseemme, me emme rakasta teitä."

Kun Paasikivi oli muodostanut marraskuussa 1944 hallituksensa, havaitsimme, miten jyrkästi hän tuomitsi 1920- ja 1930-luvulla esiintyneen yltiöpäisen isänmaallisuuden, ns. hurraa-isänmaallisuuden. Kouluesimerkkinä hänellä oli tapana käyttää Nuijamiesten marssia. Onhan mielettömyyttä, hän sanoi, että nelimiljoonaiselle kansalle opetetaan, "kuka meidän tiellämme kestää voi". Äänivarojaan paisutellen Paasikivi deklamoi: "-- -- kenet kerran nuijamme maahan lyö, se maassa on", ja lisäsi tähän omasta päästään, ääntään vielä korottaen: "eikä se koskaan siitä enää nouse".

Paasikivi oli suuri suomalainen valtiomies. On erittäin hyvä asia, että hänen työnsä kunnioittamiseksi on perustettu tämä Paasikivi-Seura. Hänen viitoittamansa politiikka ei ollut kansallisten etujemme mukaista ainoastaan sodan jälkeisinä poikkeuksellisina vuosina vaan se on suomalaista kansallista politiikkaa myös tulevaisuudessa. Siinä on sen suurin historiallinen arvo.