Chilen opetukset Euroopassa.

Kun tätä epistolaa luetaan on Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen vaihe takanapäin ja tiedetään, onko se tuonut ratkaisun. Jos kilpailu on jo alkuerässä päättynyt, on Mitterrand tullut valituksi, mikä taas ei vaikuta todennäköiseltä. Miten loppukilpailu päättyy, jos se on pakko järjestää, nähdään aikoinaan.

Yhtyneen vasemmiston ehdokkaan Mitterrandin nimi piti saada esille, kun tarkoituksena on tässä käsitellä Chilen tapahtumien vaikutusta poliittisiin kannanottoihin Euroopassa.

Mitterrand vieraili näet Allenden presidenttikautena Chilessä ja palattuaan Ranskaan hän esitti vaikutelmanaan, että Chileä voidaan pitää mallitapauksena Länsi-Eurooppaa varten. Mitterrand katsoi, että Chilen kehitys Allenden johdon alaisena oli todistuksena siitä, että vallankumous voidaan toteuttaa perustuslaillista tietä aseisiin turvautumatta. Mitterrand siis yhtyi Chilen kommunistien kantaan, että valtakysymys voidaan maassa ratkaista ilman sisällissotaa, jos kansan enemmistö tällaista ratkaisua tukee.

Chilessä kuitenkin kävi kuten kävi. Presidentti Allende, joka oli voitonvarmasti sanonut, että Chile ei ole banaanitasavalta, surmattiin, sotilasjuntta otti vallan ja raakaan väkivaltaan perustuva diktatuuri toteutettiin.

Tällainen ratkaisu osoitti Mitterrandin olleen väärässä. Mutta Mitterrandilla kuten niillä monilla, jotka tunsivat Chilen olot pitemmältä ajalta, oli hyvät syyt kannanotolleen. Voidaan luetella monia tekijöitä, jotka puhuivat sotilas- tai oikeistokaappausta vastaan. Ensiksikin sotavoimilla oli takanaan pitkäaikainen traditio pysyä politiikan ulkopuolella. Korkealle teollistuneessa maassa oli voimakkaat ammatilliset ja poliittiset työväenjärjestöt. Valtiolla oli suuri vaikutusmahdollisuus yhteiskuntatalouden kehittämiseen. Maassa oli voimakas keskiluokka, joka kunnioitti perustuslakia ja parlamentaarisia traditioita. Riippumaton oikeuslaitos oli laillisen ja rauhallisen elämänmenon turvana.

Kaiken tämän perusteella katsottiin varsin yleisesti, että Chile oli malliesimerkki rauhanomaisen vallankumouksen toteuttamiselle aivan toisin edellytyksin kuin Venäjällä 1917 tai Kuubassa 1959.

On tietenkin selvää, että Chilen kokeilun epäonnistuminen on synnyttänyt vilkkaan keskustelun siitä, mihin johtopäätöksiin Chile antaa aiheen Länsi-Euroopassa. Ainakin alussa näytti kommunistipuolueiden piirissä olevan vallalla käsitys, että Chilen kokemukset osoittavat sosialismin olevan saavutettavissa ainoastaan aseellista tietä.

Mielenkiintoista on ollut havaita, että ensi hämmästyksen hälvettyä sekä Italian että Ranskan kommunistipuolueiden johto on analyysissään päätynyt toiseen lopputulokseen. Puoluejohtaja Enrico Berlinguer on arvostellut Chilen vasemmistoa siitä, että se äärimmäisillä vaatimuksillaan karkotti vallankumouksen riveistä tärkeän keskiluokan. Chilen tilanne päinvastoin olisi edellyttänyt yhteistyötä porvarillisten keskiryhmien kanssa, koska ainoastaan sitä tietä oli vallitsevissa olosuhteissa käytännöllisiä mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa. Tähän yhteistyöhön, jota osa Allenden rintamaa kannatti, ei ollut edellytyksiä vasemmiston rikkinäisyyden vuoksi.

Samantapaisia arviointeja on esittänyt myös Ranskan kommunistipuolueen johto, jonka edustaja oli Chilessä vain muutama viikko ennen Allenden kukistumista. Syynä chileläisen kokeilun epäonnistumiseen oli se, että vallankumouksellinen vasemmisto hankki tarpeettomasti itselleen voimakkaita vihollisia. Allendea ei kukistanut Yhdysvaltojen taloudellinen painostus eikä Chilen yläluokan sabotaasi. Syynä epäonnistumiseen oli kahden rintaman sota, jota käytiin Allenden hallituksessa ja sen ulkopuolella siitä, miten asioita olisi vietävä eteenpäin. Allende itse olisi todennäköisesti ollut valmis kompromisseihin, mutta äärimmäisyysainekset vaativat koko programmia toimeen. Se karkotti kuorma-autoilijat, kuparityöläiset, "kattilamarssin" tehneet perheenemännät jne.

Nämä virheet ja sisäinen taistelu johtivat sitten siihen, että vuoden 1973 parlamenttivaaleissa Allenden rintama ei saavuttanut enemmistöä, mikä olisi ollut lähtöedellytys vallankumouksen toteuttamiseksi laillista ja demokraattista tietä. Oikeisto käytti tätä hyväkseen perustuslainvastaiselle vallanotolle ja epäinhimilliselle väkivallalle.

On mielenkiintoista seurata Chilen tapahtumien analyysia ja sen perusteella tehtyjä johtopäätöksiä. Erityislaatuisen taustan näille pohdiskeluille antaa kansainvälisessä elämässä havaittava pyrkimys yhteiskunnallisilta järjestelmiltään erilaisten valtioiden rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, joka on ollut Neuvostoliiton kansainvälisen politiikan johtoteemana vuosikymmenen ajan. Eräässä kommunistisia puolueita varten laaditussa keskustelualustuksessa lausutaan, että rauhanomainen rinnakkainolo on mahdotonta, jos konkreettisia ongelmia koskevat poliittiset kompromissit katsotaan mahdottomiksi. Kaikkia kompromisseja vastustavat kommunistiset vasemmisto-opportunistit, ja torjuttavia ideologisia kompromisseja ovat valmiit tekemään kommunistiset oikeisto-opportunistit. Mutta kun olisi väärin odottaa, kunnes porvarilliset hallitukset ovat valmiit ratkaisemaan odottavat kysymykset ehdoitta, on kompromisseja tehtävä, vaikka ne eivät tarjoaisikaan täydellistä ratkaisua käsillä oleviin ongelmiin. Näin päätellään tässä kommunistien tuoreessa asiakirjassa.

Mutta milloin tehdä kompromissi? Se on yksi luokkataistelun teorian ja käytännön vaikeimpia kysymyksiä. Leninin mukaan politiikka on tiedettä ja taitoa. Ranskan presidentinvaalitaistelussa yhtynyt vasemmisto on - ilmeisesti ottaen oppia Chilen kokemuksista - aikaansaanut laajan yhteisrintaman, jonka merkeissä se varovaisella ja joustavalla politiikalla koettaa saada puolelleen epävarmat keskiluokan marginaaliäänestäjät. Tästä sai ilmauksen sekin erikoisuus, että vaalien alla ei vasemmiston vappumielenosoituksia järjestetty. Epäröiviä ei pelotella eikä karkoteta, vaan koetetaan houkutella. Politiikka on taitoa ja tietoa.