Urheilutoimintamme järjestämisestä.

Tänä kesänä suoritettujen olympialaisten kisojen johdosta on huomio maassamme entistäänkin enemmän kiintynyt urheiluun ja entistäänkin selvemmin aletaan ymmärtää urheilun merkitys laajemmaltakin näkökulmalta katsottuna. Onkin myönnettävä, että tämän päivän urheiluliikettä ei enää voi verrata siihen, mitä se oli kymmenisenkin vuotta takaperin. Kaikkialla maailmassa kiinnitetään urheiluun kaikissa yhteiskuntaluokissa nykyään varsin suurta huomiota, ja urheilusta on tullut elämänala, joka ulottaa vaikutuksensa varsin monelle suunnalle. Sen merkitys oli aikaisemmin verrattain ahtaasti rajoitettu aluksi sivistyneen luokan ajanvietteeksi ja vasta myöhemmin varsinaisen kansan ruumiillisen kunnon kohottamiseen sekä siihen liittyvään moraaliseen kasvatukseen, mutta nyttemmin urheilussa on saanut ilmaisumuotonsa myöskin isänmaallinen mieli, jonka kohottajana ja terästäjänä urheilu on tähän mennessä tehnyt ja tulee vastedeskin tekemään suuria palveluksia. Meillä aikaisemmin kuin muualla on urheilun kansallistuntoa kohottava vaikutus ollut selvästi nähtävissä; jokainenhan meistä muistaa, minkä suunnattoman isänmaallisen intomielen suomalaiset saavutukset Tukholman olympialaisissa kisoissa Venäjän sortovallan aikana nostattivat. Parhaana todistuksena urheilun isänmaallisesti tärkeästä merkityksestä on se, että monen suurvallan huomatuimmat valtiomiehet ovat kohdistaneet urheiluun aivan erikoista huomiota, kuten tänä kesänä olympialaisten aikana ja niiden jälkeen on saatu havaita.

Urheilun merkitys ulottuu huomattavalla tavalla myöskin ulkopoliittisten suhteiden alalle. Maamme tunnetuksitekemisessä on urheilulla ollut suurempi osallisuus kuin yleisesti luullaankaan. On syytä muistaa ne lausunnot, joita monet maamme lähettiläät antoivat Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton muutama vuosi sitten toimittamassa kiertohaastattelussa. He lausuivat kaikki suuren kiitoksensa urheilulle siitä tunnetuksitekemistyöstä, jota se eri maissa on suorittanut. Mutta ei ainoastaan tälle alalle ulkomaisissa suhteissa supistu urheilun merkitys. Urheilu muovailee ja muodostelee kansalaisten ulkomaisiin kansoihin kohdistuvia sympatioja ja antipatioja tavalla, josta ei aikaisemmin olisi voitu uneksiakaan. Eräs viime aikojen aktuelli urheilullinen vastakohtaisuus Suomen ja Ruotsin välillä on siitä parhaana todistuksena.

Urheilu on joka suhteessa nykyisissä oloissa merkitykseltään siksi tärkeä, että on täysi syy kiinnittää siihen valtiovallan taholta vielä enemmän huomiota kuin tähän asti on tapahtunut. Emme tarkoita tällä sitä, että sen valtiolta saamia määrärahoja olisi nostettava. Se puoli asiaa luonnollisesti on tärkeä, mutta emme puutu siihen. Tarkoituksemme on osoittaa, että valtiovallan tulisi urheilulle antaa omalta osaltaan sitä auktoriteettia, mitä urheilu kaipaa, ja mahtiasemallaan vaikuttaa, siihen, että urheiluelämässä saataisiin voimaan organisaatio, joka takaisi urheilulle parhaan menestyksen ja työmahdollisuudet. Urheilutoimintamme on tätä nykyä käsityksemme mukaan asiallisesti niin hyvällä kannalla kuin meidän oloissamme on mahdollista; sisäistä työtä suoritetaan kaikilla työkentillä asiantuntemuksella ja harrastuksella, mutta urheilumme kaipaa, siihen merkitykseen verrattuna, mikä sillä yhteiskuntaelämässä on, valtiovallan taholta annettua auktoriteettia, joka nostaisi sen arvovaltaa yhteiskunnassa ja kansalaiselämässä sekä toisi välillisesti sen työntekijöiden joukkoon entistä enemmän sivistyneitä, arvovaltaisia ja kokeneita henkilöitä.

Ei voida kieltää, etteikö urheilutoimintamme meillä nykyään olisi mitä vahingollisimmassa määrässä hajanaista. Urheilutoimintamme jakaantuminen toiselta puolen tiukasti sulkeutuneeksi Työväen Urheiluliitoksi ja n.k. porvarillisiin liittoihin toiselta puolen on omiaan haitallisesti vaikuttamaan urheilumme kehitykseen. Mutta myöskin n.k. porvarillisen, so. puolueettoman urheilutoiminnan alalla on olemassa keskityksen puutetta, josta olisi päästävä. Meillähän on tosin yksi keskusjärjestö, Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto, johon kuuluu seitsemän huomattavaa urheiluliittoa, mutta sen ulkopuolella on vielä monen liikuntatoiminnan keskusjärjestöt, kuten nyrkkeilyliitto, luistinliitto, uimaliitto ja palloliitto, muutamia mainitaksemme. Näille kaikille olisi tarpeen yhteinen keskusjärjestö, joka huolehtisi urheilutoiminnan arvovaltaisesta edustamisesta ja erikoisesti yleisestä aatteellisesta propagandasta, varsinaisen käytännöllisen toiminnan jäädessä nykyisessä muodossa siihen kuuluville liitoille.

Kun suunnitellaan maamme urheilutoiminnan järjestämistä on ensiksikin luonnollista, että poliittinen kahtiajako nykyisessä muodossa on saatava lopetetuksi. Työväen Urheiluliiton on käsityksemme mukaan kuitenkin saatava toimia itsenäisenä tähänastista työmuotoaan noudattaen, siihen oikeuttaa sen toistakymmenvuotinen tuloksellinen ja menestyksekäs työskentely urheilun edistämiseksi maan työväestön keskuudessa. Mutta se, mihin on päästävä, on, että Työväen Urheiluliitto lopettaa sen monien aktiivijäsentenkin tuomitseman urheilullisen eristäytymisen ja sallii jäsentensä osanoton kilpailuihin, joissa on kysymyksessä maamme kansainvälinen urheilullinen edustus.

Mutta tässä ei kylliksi. Maahan olisi saatava liikuntatoiminnan eri aloilla työskentelevien liittojen keskusjärjestö, jossa valtiovallalla olisi tarpeeksi voimakas edustus. Valtiovallan aloitteesta olisi muodostettava maan kaikkien urheilujärjestöjen keskuselin, jonka puheenjohtajan ja osan jäseniä määräisi valtioneuvosto ja jonka johtokuntaan kukin keskuselimeen kuuluva liitto saisi valita omat edustajansa. Tämän liiton tehtävänä olisi ylinnä huolehtia urheilun eduista ja sen tarpeitten esittämisestä, toimia eri urheilumuotojen yhteistoiminnan yhdentäjänä, huolehtia yleisestä aatteellisesta propagandasta j.n.e. M.m. Ruotsissa on vastaavanlainen järjestö olemassa, ja sitä arvonantoa, jota valtion taholta urheilua kohtaan osoitetaan todistaa sekin seikka, että Ruotsin kruununprinssi on sanotun järjestön puheenjohtajana. Tällainen keskuselin ei ymmärrettävästikään millään tavalla rajoittaisi siihen kuuluvien eri liittojen sisäistä itsenäisyyttä, vaan ne saisivat täysin riippumattomina järjestää koulutus-, kilpailu- y.m. toimintansa. Tälle keskuselimelle voitaisiin ehkä antaa Valtion urheilulautakunnan nykyiset tehtävät ja siten siltäkin osalta edistää keskityksen aikaansaamista urheiluelämässä.

Kysymys on juuri tällä hetkellä aktuelli, kun urheilu on olympialaisten kisojen vuoksi joutunut erikoisen suuressa määrin yleisen huomion esineeksi. Mutta keskitys olisi epätäydellinen, ellei keskusjärjestöjen jäseniksi saataisi myöskin Työväen Urheiluliittoa. Toivottavasti yhteistoimintaa tässä muodossa ei vastustettaisi silläkään taholla, sillä sellaiseenhan on jo alku olemassa stadionsäätiössä, valtion ja kuntain urheilulautakunnissa y.m.s. Maan opetusministeri, jonka myötätunto urheilua kohtaan on hyvin tunnettu, voisi järjestää olosuhteet sellaisiksi, että valtiovallan taholta annettaisiin urheilulle ei ainoastaan taloudellista, vaan myöskin siveellistä tukea. Valtiovallalla on käsissään keinot, joilla se luo urheilun alalla tarpeellisen keskityksen ja säilyttää samalla itsellään tarpeellisen osuuden asian järjestelyssä ja hoitamisessa.

Mutta tärkeää - ehkä tärkeintä - olisi, että valtio tälle nykyaikaa luonnehtivalle elämänalalle antaisi sen aineellisen tehostuksen, jonka se eräiden vitaalisten valtiointressien edistäjänä hyvin ansaitsee.